Matti Itkonen:
Vaikka filosofi J. Hollon teos Itsekasvatus ja elämisen taito ilmestyikin jo vuonna 1931, on se yhä mielenkiintoista luettavaa. Edes pieni yleistajuisuuden tavoittelu tai tietoinen laajan yleisön kosiskelu eivät vähennä sanonnan puhuttelevuutta. Hollo kirjoittaa ajatuksia herättelevästi:
Me pidämme kauneudesta, se miellyttää meitä, virittää olemukseemme väkevän mielihyvän tunteen. Onko kauneus ehkä rakkauden luomaa? Vai onko kauneus rakkautemme aihe ja syy? Vai vallitseeko tässä vuorovaikutus siten, että rakkaus luo kauneutta ja kauneus sytyttää rakkautta?
(S. 94.)
Kotiseutu, se maanpaikka, johon olemuksemme on katkeamattomin juurin kiinnitetty, lapsuutemme ja nuoruutemme olopiiri, sydämemme ainainen tyyssija, kaunein ja kallein maan päällä, karuudessaankin kaunis ja karuutensa vuoksi sitäkin kauniimpi, kaipauksemme kohde, jos olemme sen jättäneet, − se on luonnollinen elämänkehämme, sen ulkopuolella tunnemme itsemme aina jollakin tavoin vain elämän irtolaisiksi.
(S. 57.)
On mahdollista puhua tutusta tanhuasta, kotikonnusta, ja vieraasta ympäristöstä, vennosta mannusta. Kenties tilanteeseen on paikallaan liittää vielä myös ajatukset kotikontuisuudesta sekä maailmanturkuisuudesta. Ruoka toimikoon nyt mediana: yhdistäjänä tai yhdistimenä ja merkityksen siirtäjänä noiden kahden ulottuvuuden välillä. Tutkisteluun tarvitaan niin ikään valokuvan muistollisuuselementtiä.
Mielikuvan ja taiteen illustroimana ruis kuvataan jotenkin maskuliinisena olemuksellisuutena tai oliollisuutena. Se yhdistetään maan metafysiikkaan ja pysyvyyden tai muuttumattomuuden ulottuvuuteen. Rukiinen kotikontu symboloi kodin ikuisuutta, jossa asiat ovat milloinkaan herkeämättömässä pysähtyneisyyden tilassa. Siinä mielessä rukiin voi nähdä vertauskuvana jähmettyneisyydelle, vaihtumattomille sijoille asettumiselle. Sen takia kontuaikakin saattaa tarkoittaa kulumattomuutta: hetken negatiivista ikuisuutta.
Myönteisessä kontuajassa humisee kuitenkin ainaisuus, joka suo turvan syntymänsä sydänmaille palaavalle matkaajalle. Asiat eivät vaadi selittämistä; ne vain yksinkertaisesti ovat juurin niin kuin niiden olla täytyykin. Puhetta ei tarvita, ei sanojakaan. Pelkkä tunne riittää. Siitä on selvillä jokainen, joka on joskus ruisleipää tai riisipiirakoita vaivautunut antaumuksellisesti maistamaan. Silloin ei ole kiire mihinkään. Ei tarvitse tulkita herkkuelämystään kenellekään ulkopuoliselle kuulijalle. Jo siinä on kylliksi, että ihminen on osana armasta likeisyyttä: keskellä kotikontuisuuden eksistentiaalisuusvuolletta, jossa lukemattomat entisyysmuistot läpäisevät alati pois liukuvan nykyhetken. Kontuajassa iäisyys hipaisee kuluvaa kotvaa ja jokainen tuokio kurottaa kohti ikuisuutta. Silmänräpäys on tulvillaan historiaa; menneisyys hulmahtaa keskelle nykyisyyttä. Kaipaus on kadonnut ja sisintä raastanut tuska elämän irtolaisuudesta, olemisen mierolaisuudesta kaikonnut.
Mantuajassa ihminen kulkee temporaalisuusajoneuvolla, jonka leikillisenä nimenä voisi olla Kansanvaunu Vento. Läsnäolokokemusta sävyttää laantumaton tunne jonkin puuttumisesta: pysyväisvaikutelma jonkinlaisessa vaillinaisuuden tilassa eksistoimisesta. Mantuaika ilmenee historiattomuutena, juurettomuutena. Sen sisältämän olemuksettoman tai läpikuultavan nykyhetken ympärille levittäytyy kontuaika koko juurevuudessaan. Eli kontuajalla on substanssi, ja se kykenee reaalistumaan yksikseen, itsenäisesti. Mantuajalle sitä vastoin on tunnusmerkillistä aksidenttisuus. Se on siis jonkinlaista kylkiäistemporaalisuutta, jonka todellistuminen käy päinsä vain kontuajan osana. Siksi myös maailmanturkuisuus tarkoittaa silkkaa epäitsenäisyyttä, joka pystyy olioimaan ainoastaan kotikontuisuuden yhteydessä, sen kytkytkotvasena.
Brysselin keskusta, Radisson Blu -hotellin huone ja tulinen pasta-annos – saako muisto Suomesta ja kodin keittiöstä konstailemattoman annoksen näyttämään kauniilta? Onko siis saapuvilla oleva ruokakauneus kotiseuturakkauden luomaa, synnyttämää? Vai onko annos itsessään niin kaunis, että se sytyttää rakkauden, joka toteutuu kaipauksena kotiin? Voiko italialaisen keittiön ihailu reaalistua vain siitä syystä, että on olemassa suomalainen keittiö? Kaiken taustalla vallinnee muistikuva kotiseudun armaudesta. Istun tyhjään tuoliin ja maistan menneisyyden: olemisrajoiltaan ahdas mantuaika avautuu kontuaika-avaruudeksi. Ventous, uppo-outous loittonee jonnekin olemattomuuteen. Poissaolo onkin äkkiä läsnäoloa. Ruokamuisto muuttuu lapsuusmuistoksi. Juurettomuudessa asuu juurevuus. Tätä elämänilmaa on helppo hengittää.