Petri Pietiläinen:
Käväsin kattomassa Jaksonin uusimman leffan eli Oman taivaan, kriitikot olivat tuominneet sen alimpaan kriittiseen pershelvettiin, joten oli vähän hankalaa mennä sitä katsomaan, mutta olin tehnyt reffit, joten oli pakko mennä. Ja mitä tapahtui, taas kerran kriitikot olivat yhden ja toisenkin katsojna mielestä pielessä, tosin jotain oli tapahtunut, koska paikalla oli vain 5 katsojaa. Siihen Kymen Sanomien ja Hesarin kriitikot voivat olla osasyyllisiä.
Kerrankin tein oikein, menin leffaan, enkä lukenut kirjaa sitä ennen Seboldin vai Seebaldin kirjaa, johon leffa perustui, nyt se pitää lukea, mutta mistä oikein kriitikot inhostuivat? En tajua, mihin leffaan he olivat menossa? Ok, myönnän, että leffa oli sentimentaalinen ja pateettinen, mutta aihe oli sellainen sinänsä: murhaa, lapsenkuolemaa, seksuaalirikosta, kammottavaa, mutta kovin niin totta.
Mutta mistä minä pidin? Pidin toteutuksesta, väreistä, murhaavan ikävästä tavasta, miten murhaajaa kuvattiin, aivan hyytävää. Miksi kriitikot eivät pitäneet elokuvasta? Olivatko he kuvitelleet muuta? Missä on se kriitikko, jota voisi ottaa riveleistä kiinni ja kysäistä? Ei voi, koska paikallinen Kymen Sanomat on ulkoistanut kritiikkinsä hesalaiselle kriitikolle.
Tosin olen sen verran katsonut murhahimoelokuvia, että pidin erikoisesta toteutuksesta, miten murhaajan sielunelämään mentiin ilman, että häntä inhimillistettiin tai ihannoitiin liikaa. Värit, miten hienosti ne jäivät mieleen. Toteutus, miten se jysähti. Ok, kriitikot eivät pitäneet sormien osoittelusta, alleviivauksesta, mutta entä jos niitä kaikkea ei halunnutkaan nähdä vaan halusi nauttia kuvien virrasta, draivista, joka iski päähän ja pisti miettimään taas kerran kauniita asioita.
Kuka hallitsee mielipiteitä? Kriitikko vai lukija, kokija, katsoja. Haistakaa paskat kriitikot, koska minä pidän ihan mistä minä pidän, mitä luen, mitä näen, mitä kirjoitan, koen ja elän. Kriitikoille paskat ja elämälle kyllä! Kirjallisuudelle suurempi KYLLÄ!