Mark Mallon:
Vielä viikko sitten Säröllä oli valoa näkyvissä monessa suunnasta: uusia tilaajia, lisää avustajia, uusia harjoittelijoita, lisää jäseniä, huimasti teemaideoita.
Vuoden 2010 ilmestymistauon jälkeen Särön numerot ovat olleet menestyksiä, jokaisen myötä uusia tilaajia on ilmestynyt tiuhaan. Tilaajia ei tosin ole vielä niin paljon, että tuhannen kappaleen painosta olisi tarvettaa kasvattaa.
Yli tuhannen maksavan tilaajan voimin Särön talkootyötunteja voisi vähentää merkittävästi, ja lehti voisi ikään kuin omalla painollaan levitä lisää, mikä kasvavien ilmoitusmyyntitulojen myötä voisi vähitellen vähentää riippuvuutta säätiöiden ja valtion tukieuroista.
Otaksun, että moni suomalainen kulttuurilehti voisi saavuttaa tuon levikin, mikäli markkinointiin löytyisi kykyä ja aikaa. Mutta kuten arvata saattaa, osaava markkinointiväki ei viihdy talkoohieltä haisevissa kulttuuriryhmittymissä.
Neljän tonnin poisto kasvattaa talkoon taakkaa
Viime päivinä Särön horisonttia ovat synkistäneet talousmaailman varjot. Lehdelle ja yhdistykselle on sadellut kielteisiä apurahapäätöksiä. Muutaman säätiön kielteisen päätöksen lisäksi Opetus- ja kulttuuriministeriö hylkäsi Särön toiminta-avustushakemuksen. Toiminta-avustuksen piiriin pääseminen on melko harvinaista, koska se lienee pysyväisluontoista – mutta toiveet olivat kuitenkin kovat. Särön yhdistystoiminta on merkittävästi laajentunut viime vuosina, muun muassa työllistämistoimenpiteiden ja Berliinin taiteilijaresidenssin myötä. Toiminta-avustuksella voisi kustantaa yhdistoiminnan kuluja, kuten toimistonhoitajan tai toiminnanjohtajan palkkoja, joita nyt siis Särö ei pysty maksamaan.
Viimeisimpiä ikäviä uutisia oli valtion kirjallisuustoimikunnan tähän saakka säännöllisen vuosittaisen kohdeavustuksen lakkauttaminen. Tuki oli viime vuonna 4000 euroa. Kirjallisuustoimikuntaa hallinnoiva Taiteen edistämiskeskus perustelee lakkauttamista ”avustusten päällekkäisyyksien karsimisella”. Särön pienessä budjetissa tuo vajaus aiheuttaa merkittävän suunnnanmuutoksen lehden vuosisuunnitelmaan.
Särölle, kuten muillekin vastaaville julkaisuille, myönnetään kulttuurilehtitukea, ja tästä vuodesta alkaen tuen katsotaan olevan päällekkäistä kirjallisuustoimikunnan kohdeavustuksen kanssa. Särön kulttuurilehtituki oli tänä vuonna, kuten viimekin vuonna, 10.000 euroa. Valtion tuki pieneni siis melkein kolmanneksella, ilman ennakkovaroitusta.
Runotapahtumat ja harjoittelijat karsintaan
Kuulostaako kymppitonni suurelta? Vertailun vuoksi mainittakoon, että kirjailijan vuosiapuraha on 21.000 euron luokkaa. Särön kulut, joitakin eriä mainitakseni, muodostuvat toimistovuokrista, tietoliikennemaksuista, avustaja- ja tekijänoikeusmaksuista, painokuluista, kirjanpidosta, ja tähän saakka päätoimittajan 400 euron kuukausipalkasta. Toimistonhoitajalle, nettivastaavalle, lehden ja residenssin byrokratiaa hoitavalle toiminnanjohtajalle, eikä tietenkään satunnaisille markkinointihenkilöille ole voitu maksaa palkkaa. Kaikki irtoraha – siis sellainen raha, joka ei mene suoraan maksuihin, joiden hoitamatta jättämisestä ulosottomies soittaisi Särön ovikelloa – sijoitetaan avustajapalkkioihin. Ilman vähintäänkin kohtuullisia kirjoituspalkkioita toiveet lehden levikin kasvusta voi haudata.
Klikkauksiin perustuvat kasvutavoitteet kuuluvat toisaalle. Särö haluaa panostaa laadukkaaseen journalismiin, ja tulevaisuudessa myös useammin ammattivalokuvaajiin. Mutta jos levikki ei merkittävästi kasva tai tukea ei heru vähintään entiseen tahtiin, toiveet jäävät jäävät horisontin taakse. Melko varmaa on, että Särö joutuu perumaan aikeensa maksaa runoilijoille julkaisupalkkioita. Poistolistalle joutuvat myös runotapahtumat ja harjoittelijoiden työllistäminen. Surullista mutta totta: talkootyön tekijät eivät voi julkaisu- ja esiintymispalkkioita omistakaankaan maksaa, eikä vastuulliseen, palkattomaan työnohjaukseen kertakaikkiaan ole mahdollisuutta.
Voisipa laatujournalismista maksaa
Suomen Kulttuurirahasto panostaa tänä vuonna suomalaisen kulttuurijournalismin kehittämiseen puolen miljoonan hintaisella toimittajien koulutusohjelmalla. Kunnioitettava ele, journalismin merkitys taiteen ja elämänlaadun edistäjinä on vähintään tuon puolen miljoonan arvoinen. Mutta johtuvatko kulttuurikirjoittamisen puutteet journalistien vaillinaisesta ammattitaidosta, vai siitä, että julkaisijat eivät sijoita tarpeeksi rahaa kulttuuriosastoihinsa? Arvelen, että ammattitaitoaan arvostavat journalistit kiertävät kaukaa medioita, joiden tiedetään pihtaavan kulttuuripuolella – ja kaukaa kiertäminen on helppoa, koska säästölinjan haistaa julkaistujen juttujen laadussa, tai siinä, että niitä juttuja ei ole lainkaan.
Silloin tällöin käy niin, että koulutetut toimittajat kääntyvät Särön ja vastaavien kulttuurilehtien puoleen. ”Haluan juttuni sille sopivaan ympäristöön, maksakaa minkä pystytte”, näin olen kuullut monta kertaa.
Kun Kulttuurirahaston kouluttamat toimittajat alkavat etsiä julkaisukanavia, toivon, että Särön lukijat pääsevät apajille. Ja toivon, että Särö palkitsee osaajat myös rahallisesti. Toivon myös, että vastuu Särön rahauomista ei ole pelkästään yrittäjähenkisen talkooporukan jaksamisen varassa.
Vuosiapurahaa kulttuurilehden toimitukselle?
Apurahajaon perusteissa on mielestäni jotain epätasapainoista. Kirjailijalle myönnetään apurahoja, joilla turvataan keskittymisrauha kuukausiksi tai vuosiksi. Toimittajia koulutetaan paremmiksi, ja heille maksetaan koulutksen ajalta päivärahaa. Mutta kulttuurilehden päätoimittajalle ja muulle henkilöstölle ei irtoa rahaa kuin kiven alta, jos sieltäkään, ja korkeintaan hitusia kerrallaan. Huoli lehden taloudesta ja huoli omasta taloudesta ovat usein läsnä aamuyön tunteina, käsi kädessä.
Jos lehden ja yhdistyksen kolmihenkiselle kokopäivätoimiselle väelle saisi edes yhden kirjailijan vuosiapurahan verran tukea, toimijat voisivat keskittyä muuhunkin kuin huolehtimiseen, esimerkiksi siihen, mitä varten yhdistys ja lehti on perustettu: aloittelevien kirjailijoiden ja taiteilijoiden näkyvyyden parantamiseen, ajatusten ja näkyjen kiteyttämiseen, kansainvälisyyden edistämiseen, työttömien taiteilijoiden työllistämiseen.