Mitä ajattelet tietämisen olevan? Ajatteletko, että tietäminen on tiedon omistamista? Tai että tiedon hankkiminen on jonkin asian etsimistä? Kysymys saattaa kuulostaa korkealentoiselta, mutta sillä, miten vastaat, on konkreettisia vaikutuksia elämääsi. Sen tietää Rūta Kazlauskaitė, Aalto-yliopiston tutkija, joka on perehtynyt tietämisestä käyttämiimme vertauskuviin eli metaforiin.
Metaforat ovat ajattelumme työkaluja. Tuo äskeinenkin lause oli muuten metafora. Metafora siis liittää yhteen kaksi eri asiaa: tämä on tuo. Metafora on kielellinen temppu, mutta myös kognitiivinen eli tiedollinen väline: sen avulla me ajattelemme ja jäsennämme maailmaa.
Ennen kuin sukellamme syvemmälle tietämisen metaforiin, kerrottakoon, että Kazlauskaitėn varsinainen tutkimusaihe on tällä hetkellä jotakin hyvin kouriintuntuvaa: hän pyrkii löytämään parempia keinoja opettaa historiaa koulussa. Parhaillaan Kazlauskaitė perehtyy virtuaalitodellisuuteen eli VR:ään (engl. virtual reality) ja selvittää, kuinka VR:ää voidaan käyttää apuna koulujen historianopetuksessa, erityisesti historiallisten konfliktien käsittelyn yhteydessä. Mutta kuinka se liittyy metaforiin?
Konflikti koulukirjan sivuilla
Kazlauskaitė on koulutukseltaan politiikan tutkija, mutta hän on erikoistunut median, muistamisen ja historianfilosofian kysymyksiin. Hänen kiinnostuksensa tietämisen metaforia kohtaan heräsi jo muutaman vuoden takaisessa väitöskirjatutkimuksessa. Väitöskirjassaan hän tutki, millä tavalla Puolan ja Liettuan välisiä konflikteja kuvataan puolalaisissa ja liettualaisissa peruskoulun ja lukion historian oppikirjoissa. Kazlauskaitė vertaili kahden eri maan oppikirjoja löytääkseen eroja siitä, kuinka historiallisia tapahtumia välitetään oppilaille. Eroja toki löytyi, mutta Kazlauskaitėn tavoite oli katsoa myös niitä syvemmälle: hän halusi selvittää, miten oppikirjoissa ymmärrettiin tietäminen, ja millaista kuvaa ne välittivät oppilaille historiallisten totuuksien tuntemisesta.
– Tutkimani historian oppikirjat nojasivat vahvasti ”tietäminen on näkemistä” -metaforaan. Se on yleinen, mutta monella tavalla rajoittava malli, Kazlauskaitė kertoo.
Tietäminen on näkemistä -metafora on optinen; se siis nojautuu ajatukseen siitä, että näkeminen muistuttaa kameran toimintaa. Metafora luo selkeän rajan minän ja maailman välille, mutta ennen kaikkea se myös erottaa toisistaan objektin ja sen esityksen eli representaation; kameralla on aina tosielämän kohde, mutta kuva, jonka kamera tallentaa, on jotakin muuta kuin tuo itse kohde. Historian tapauksessa tämä tarkoittaa sitä, että kameran toimintaa muistuttava metafora ohjaa meidät ajattelemaan, että on olemassa ero menneisyyden ja siitä kerrottujen kertomusten välillä, Kazlauskaitė kertoo.
Metafora on myös hyvin staattinen, ja kuten Kazlauskaitė huomauttaa, ruumiiton; se nojautuu käsitykseemme näöstä ihmisen kuningasaistina. Se esittää menneisyyden litteänä kuvana, josta puuttuu syvyys ja monimutkaisuus, ja kätkee näkyviltä sen, että menneisyyden kokemukset väistämättä vaikuttavat tapaamme esittää menneisyys. Ihminen ei kuitenkaan ole mekaaninen tai digitaalinen kamera, vaan kehollinen olento, joka on elänyt ja kulkenut oman historiansa läpi ennen kuin ryhtyy tulkitsemaan mennyttä.
Koska metafora nojautuu ajatukseen optisesta eli kameramaisesta tietämisestä, se myös ohjaa meidät ajattelemaan, että löytääksemme totuuden meidän tulee verrata mennyttä (kuvan kohdetta) ja sen esitystä (itse valokuvaa); mikäli nämä kaksi vastaavat toisiaan, olemme löytäneet totuuden. Tätä voisi nimittää vaikkapa vastaavuudeksi.
Vastaavuuksien etsiminen ei kuitenkaan Kazlauskaitėn mukaan ole paras tapa lähestyä historiaa, sillä monimutkaisten ja -tulkintaisten historiallisten tapahtumien ymmärtäminen vaatii pikemminkin kykyä eläytyä erilaisiin näkökulmiin. Ristiriitaisia tai kilpailevia näkökulmia ei siis kannata lähestyä vertaillen ja etsimällä vastaavuutta – kuten kameran kohdalla, vertaamalla kuvan kohdetta itse valokuvaan. Hyödyllisempää olisi pyrkiä hahmottamaan, millaiset eletyt kokemukset ja millainen vuorovaikutus ympäristön kanssa on johtanut erilaisten näkökulmien syntyyn. Silloin fokus ei ole vastaavuuksien etsimisessä, vaan yksilöiden ja yhteisöjen vuorovaikutuksen ja elettyjen kokemusten tulkinnassa.
Metaforan keskeinen ongelma on siis se, ettei se tarjoa välineitä kompleksisuuden käsittelyyn. Ja historia, jos jokin, on monimutkaista ja -muotoista.
Metaforan aiheuttamia ongelmia yritetään paikata opetuksessa ja oppikirjoissa tarjoamalla tilalle näkökulmien moninaisuutta. Käytännössä se tarkoittaa, että virallisen oppikirjahistorian kertomusta höystetään esimerkiksi konfliktin hävinneen osapuolen näkemyksiä avaavalla kertomuksella. Tutkimuksensa aikana Kazlauskaitė havaitsi, että sekä opettajat että oppilaat pitävät tällaista usein hämmentävänä. Oppilailla on kova tarve saada historiallisista tapahtumista yksi ja oikea versio, jonka voi opetella koetta varten.
Näkökulmien moninaisuuteen liittyy Kazlauskaitėn mukaan kuitenkin vielä suurempi ongelma: pelkkä erilaisten näkökulmien esittäminen ei riitä, mikäli oppilaille ei avata tarkemmin sitä, minkälaisten historiallisten kehityskulkujen seurauksena näkökulmat ovat eronneet toisistaan. Kazlauskaitėn mukaan kouluopetuksessa tulisi paneutua tarkemmin siihen, mistä erilaiset kertomukset syntyvät, miten ne ovat päätyneet hallitseviksi tai vaihtoehtoisiksi, ja mikä niitä on aikojen saatossa muokannut.
Kazlauskaitė itse ei myöskään allekirjoita ajatusta historiallisesta relativismista: hän ei ole vakuuttunut siitä, ettei mikään tieto ole objektiivista, tai ettei erilaisia kertomuksia ja niiden todenperäisyyttä voisi mitenkään arvioida. Tietäminen on näkemistä -metafora palveleekin meitä hyvin silloin, kun käsittelemme empiirisiä faktoja ja historiaa yleisellä tasolla. Mutta kuten edellä kuvatut esimerkit osoittavat, konfliktien opettamisessa malli ei ole paras mahdollinen.
– Haluaisin viedä painopistettä vuorovaikutteisempien ja dynaamisempien tietämisen metaforien suuntaan, Kazlauskaitė kertoo.
Uudet oppimisen teknologiat voisivat tarjota sellaisia.
Virtuaalitodellisuus tarjoaa kehollista tietoa
Tutkittuaan, millaisille tietämisen metaforille kouluhistorian oppikirjat perustuvat, Kazlauskaitė kiinnostui virtuaalitodellisuudesta ja sen käytöstä historianopetuksessa. VR haastaa hallitsevan tietämisen metaforan – tietäminen on näkemistä – hyvin käytännöllisellä tasolla:
– Virtuaalitodellisuudessa olet itse kuvan sisällä, olet osa kuvaa.
VR-kokemus yhdistää aistit, kehon liikkeet, tilan tunnun ja tulevaisuudessa myös sketuksen. Historiallisten tapahtumien esittäminen virtuaalitodellisuuden avulla luo siis pohjaa sellaisille tietämisen metaforille, jotka eivät perustu näköaistiin. Tämä onkin Kazlauskaitėn tutkimusten johtoajatus: emme tiedä vain näköaistillamme tai päällämme, vaan myös kehollamme. Oppiminen ja tiedon saaminen ovat siten prosesseja, joissa on mukana koko keho.
– Virtuaalitodellisuus leikittelee etäisyydellä ja läheisyydellä.
Kazlauskaitė keskittyy nykyisessä tutkimuksessaan holokaustia käsittelevien VR-kokemusten käyttöön kouluopetuksessa.
– Holokaustin käsittely tuntuu hyvin erilaiselta, kun oppilas pääsee virtuaalitodellisuudessa kohtaamaan leiriltä selviytyneen oppaan ja liikkuu hänen kanssaan leirillä. Virtuaalitodellisuudessa oppilas kuulee oppaan sanat, mutta myös äänen vapinan, ja havaitsee kasvolihasten pienet liikkeet ja kehon eleet, Kazlauskaitė kuvailee.
Aina VR-kokemusten ei tarvitse olla näin intensiivisiä. Kazlauskaitė kertoo War Remains -nimisestä VR-projektista, joka mallintaa ensimmäisen maailmansodan länsirintaman äänimaailmaa. Maailmaan astuva pääsee kuulostelemaan, kuinka luodit rapisevat ja pommit kumisevat taustalla. Mukaan on jopa mallinnettu autenttiset sääolosuhteet.
VR-kokemus on siis tehokas keino siirtää informaatiota sekä tunteita ja tuntemuksia. Se tekee historian kouluopetuksesta konkreettisempaa ja antaa oppilaalle mahdollisuuden kokeilla erilaisia näkökulmia. Koska VR-kokemus vetoaa useampaan eri aistiin, se myös jättää oppilaalle voimakkaan muistijäljen, Kazlauskaitė toteaa.
Virtuaalitodellisuuden käyttöön liittyy myös riskejä, tutkija tähdentää. VR:n mukaansatempaavuus tekee siitä erinomaisen työkalun propagandisteille ja manipuloijille. Toinen ongelma on hienosyisempi ja liittyy sekin VR-kokemuksen voimakkuuteen. Virtuaalitodellisuuden on epäilty herättävän kokijoissaan lähinnä affektiivista eli tunteisiin perustuvaa empatiaa. Historianopetuksessa olisi kuitenkin tärkeä kehittää myös oppilaan kognitiivista eli tiedollista empatiaa. Opetuksen tavoitteena ei voi olla tunnekokemusten lietsominen ja ruokkiminen. Pelkkä rintamakokemus sodasta ei vielä riitä, sillä myös konfliktin syyt ja seuraukset on tuotava esiin. Kazlauskaitėn onkin tarkoitus suunnata syksyllä Jyväskylään lukio-opiskelijoiden joukkoon selvittämään, kuinka heidän ymmärryksensä historiasta muuttuu VR-kokemusten myötä.
Historianopetuksen painopiste on edelleen politiikan, kansallisvaltioiden kehityksen ja sotahistorian puolella, Kazlauskaitė pohtii. Näitä aihepiirejä on helppo käsitellä opetuksessa ilman, että oppilaan tarvitsisi pysähtyä miettimään, miltä jonkin historiallisen muutoksen läpikäyminen tuntui. Historiallisiin tapahtumiin eläytyminen voisi kuitenkin Kazlauskaitėn mukaan tuottaa parempaa oppimista.
– Abstrakti historianopetus vie pois niin paljon: se vie oppimisen ilon eikä kehitä historiallista mielikuvitusta. Se ei myöskään anna oppilaalle työkaluja pärjätä tämän päivän maailmassa, joka on monimutkainen ja kompleksinen.
Tutkija odottaa erityisesti haptisen eli kosketukseen perustuvien VR-sovellusten yleistymistä.
– Kosketus herättää voimakkaita mielikuvia. Ja mieti nyt – mennessäsi museoon et voi koskea mihinkään! Virtuaalitodellisuus tekee historiasta käsinkosketeltavaa.
Rūta Kazlauskaitė on Koneen Säätiön rahoittaman kansainvälisen Now-Time Us-Space -tutkimushankkeen jäsen. Verkko-Särö julkaisee tutkijoiden haastatteluja tiedettä yleistajuistavassa artikkelisarjassaan.