Tue riippumatonta kulttuurijournalismia! Särön numero Paluu vapauteen (nro 54), josta tämäkin teksti löytyy, on myynnissä verkkokaupassa 9 euron hintaan (sis. postikulut). Voit myös maksaa verkkolehden vapaaehtoisen lukumaksun (2,50 euroa).
Tajusin prosessissa pikkuhiljaa, että lapsuuteni helluntailaisuudessa oleellisia eivät olleet Raamatun tekstit sinänsä vaan se, mitä näistä teksteistä yhteisössä väitettiin. Raamatullisuus ja Jumalan tahto olivat kiertoilmaisuja yhteisön ja sen johtajien tulkinnoille. (Ville Mäkipelto[1])
1
Ajattelen yhä melkein viikoittain, kuinka hyvä oli päästä pois sieltä.
Mutta alkaessani irtautua en vielä ajatellut pakenevani.
2
Tarkastelen menneisyyteni helluntailaisuutta yhtenä kristillisen fundamentalismin muotona. Tämä on nähdäkseni perusteltua ainakin seuraavista syistä. Ensinnäkin helluntailaisuus korostaa kirjaimellista raamatuntulkintaa, joka muun muassa kiistää biologisen evoluutioteorian ja suhtautuu tieteelliseen näyttöön kantalajeista yhtenä harhaoppisuuden muotona. Useimmat helluntailaiset ovat niin kutsuttuja nuoren tai vanhan maan kreationisteja. Näistä edellä mainittu ismi on korostuneen uskollista Raamatun kirjaimelle ja laskee Aatamista alkavien sukuluettelojen perusteella maapallon iäksi enintään 10 000 vuotta. Ihminen ei nuoren maan kreationistien mukaan kehittynyt kädellisestä kantalajista vaan ilmestyi maailmaan valmiina pakettina, Jumalan luomistyön välittömänä hedelmänä. Jumala loi maapallon kuudessa päivässä ja lepäsi seitsemännen.
Fundamentalismi näkyy myös helluntailaista raamatuntulkintaa leimaavassa historiattomuudessa. Helluntailainen lukee Raamattua tyypillisesti harmonisena kokonaisuutena, yhtenäisenä ilmoituksena muuttumattomasta Jumalasta. Tällöin se ohittaa Raamatun sisäiset muutokset Jumalan identiteetissä, esimerkiksi kehityslinjan Vanhan testamentin mustasukkaisesta, polyteismin jäänteitä sisältävästä heimojumaluudesta Johanneksen evankeliumin abstraktimpaan ja lähes symboliseen jumalakäsitykseen. Myös Paavalin merkitys vallankumouksellisena, traditiota suorastaan väkivaltaisesti uudistavana teologina jää katveeseen. Mutkia oikova jatkumo ja pelastushistoriallinen, yhtenäistävä narratiivi korostuu. Alun perin amerikkalaislähtöisenä 1900-luvun alkupuolen herätysliikkeenä helluntailaisuuden voi myös nähdä reaktiona edeltävän vuosisadan valistukselliseen järkeisuskoon, jolle voluntarismi ja desisionismi – ihmisen vapaan tahdon ja niin sanotun ”uskonratkaisun” eli omakohtaisen päätöksen merkityksen painottaminen – ovat liikkeen ideologiaa yhdistäviä piirteitä. Fundamentalismi, jonka ongelmana pidetään yleisesti sen epätieteellisyyttä, on samaan aikaan lähes skientististä korostaessaan Raamatun ehdotonta paikkansapitävyyttä myös luonnontieteellisenä dokumenttina. Helluntailaiset suorastaan auktorisoivat pyhiä kirjoituksia viittaamalla ajatteluaan tukeviin fysiikan, matematiikan ja biologian tutkimustuloksiin, vaikka tyypillisesti ajattelevat asetelman toisin päin: heidän mielestään tieteellinen tutkimus vahvistaa Raamatun kirjaimellisen tulkinnan oikeutuksen.
Olennaisesti fundamentalistisena elementtinä näen myös helluntailaispiireissä vallitsevan totuuskäsityksen, joka on korostuneen yksiniittinen. Vaikka helluntailaiset nykyään jo tunnustavatkin Raamatun monitulkintaisuuden ja -selitteisyyden, käytännön tasolla tämä jää usein yhtä oikeana pidettyä näkemystä toistavaksi rituaaliksi. Minulla on kestänyt vuosia haihduttaa Raamatun teksteihin liittyvästä pohdiskelustani eräänlainen aivosumu, tekstien ympärillä vellova tyhjiö, joka muuttaa kaiken toisteltaviksi fraaseiksi ja vastaanotettaviksi totuuksiksi pikemmin kuin joksikin, jota on tarkoitus varsinaisesti ajatella. Fundamentalistille totuus on yksinkertaista ja tiedettävää, minkä vuoksi fundamentalisti tietää aina paremmin: hän tietää, mitä toiselta puuttuu ja mitä tämä tarvitsee; totuus on hänen piirissään, hänen saavutettavissaan, se ei ole enää niinkään ajateltavaa vaan vastaanotettavaa. Ei olekaan sattumaa, että lukemattomat saarnat, joita olen elämäni aikana kuullut kenties tuhansia, käsittelevät totuuden vastaanottamista ja näkevät ihmisen enemmän istutusta odottavana maaperänä kuin itsenäisenä, omia tulkintoja ja ajatuksia tuottavana toimijana. Kun oikea tulkinta on löydetty, tärkeintä on toistaa sitä samanlaisena ja muuttumattomana; tämä heijastaa myös helluntaipiirien jumalakäsitystä, jossa painottuu monoliittimainen ikuisuus ja samanlaisuus. Jumala,yksi ja sama, ilmoitettu ja yhtenäinen, ylihistoriallinen. Raamatun relevanssi kutistuu usein olemisen tavan auktoriteetiksi, eräänlaiseksi käytännön elämää suuntaavaksi navigaattoriksi. Tekstien todellisen merkityksen voi helluntailaisen käsityksen mukaan lopulta tajuta vain se, joka lukee niitä ”Hengen valaisemana”. ”Sekulaari” luentatapa on lähtökohtaisesti virheellinen.
Kuten kaikissa elinvoimaisissa uskonnollisissa liikkeissä, myös helluntailaisuudessa on oma intellektuaalinen eliittinsä, jonka epäkiitolliseksi rooliksi jää usein fundamentalismin uskottavuuden todisteleminen. Helluntailaisuuden suhde korkeaan koulutukseen onkin ambivalentti: yhtäältä intellektuaalisia auktoriteetteja ihaillaan, toisaalta heidän aivan perustellusti koetaan uhkaavan sitä käytännönläheistä, ”kirjaimellisiin tosiasioihin” ja totuuden varmuuksiin nojautuvaa matalan kynnyksen maallikkokristillisyyttä, joka alusta saakka on mahdollistanut liikkeen leviämisen. Helluntailaiset vierastavat vanhakirkollista keskusjohtoisuutta ja sakramentaalisuutta, mutta juuri auktoriteettiuskoisuus tekee suhteen intellektuelleihin jännitteiseksi ja pelokkaaksi. Liike ottaa omakseen älymystöstä ne, jotka käyttävät kykyjään yhteisöä palvellakseen; yleensä tämä tarkoittaa apologeettista propagoimista, eli kristinuskon älyllistä varustamista ateismia ja epäilyä vastaan.
Helluntailaispiireissä intellektuellin on kuitenkin jatkuvasti pysyttävä varuillaan. Keskeisissä opinkohdissa sallitaan moniselitteisyyttä vain siinä määrin kuin moniselitteisyys ei paljastu varsinaiseksi jännitteisyydeksi, jota ei enää voi selittää pois. Ristiriitaisuus Raamatussa tarkoittaisi ristiriitaa kaikkivaltiaassa Jumalassa, ja tämä tekisi Jumalasta valehtelijan.
Viime kädessä tällainen järkeily ei oikeastaan merkitse vähempää kuin todellisen ajattelun kieltämistä. Jälkikäteen olen ymmärtänyt paenneeni, tuolloin vielä toimintani luonnetta tajuamatta, juuri tätä kaikelle fundamentalismille piirteellistä ja rakenteellista ajattelemattomuutta, sen ahdistavaa johdonmukaisuutta ja kaikkialle työntyvää varmuutta. Tässä ei ole mitään kovin ainutlaatuista, enkä miellä pakenemistani yksilöllisen ajattelun hyveen vaalimiseksi. Asetelma on monimutkaisempi.
3
On ehkä heti alkuun syytä kysyä, mitä tarkoitan ajattelulla. Miksi fundamentalismi, kuten muutkin auktoriteettiuskon muodot, vastustaa ajattelua väkevän periaatteellisesti ja itsetiedottomasti? Ja miksi väitän näin siitäkin huolimatta, että myös helluntaipiirien teologisen pohdinnan huipulta löytyy kunnioitettavaa näppäryyttä ja laajojen tietomäärien hallintaa, voisi sanoa: järkeilyä ja tehokkuutta? Tehokkaalla järkeilyllä voi taatusti pudottaa kokemattoman uusateistin ja voittaa debatteja, mutta tästä kaikesta huolimatta (tai ehkä jopa sen vuoksi) kyse ei mielestäni ole ajattelusta ensinkään, tai jos on, sen hedelmät jäävät vaatimattomiksi niin kauan kuin se ei ole tehnyt tiliä omasta todellisesta anarkistisuudestaan ja seurannut epävarmuuttaan sen rajoille saakka.
Viimeisinä helluntailaisvuosinani 2010-luvun alkupuolella törmäsin auktoriteetin ja ajattelun välisen suhteen ongelmaan omakohtaisesti. Pyrkimykseni olivat kunnianhimoisia: halusin luoda uudenlaista, kriittistä keskustelukulttuuria paikallisella tasolla. Vuosikausien aktiivinen osallistuminen seurakuntaelämään oli auttanut minua pääsemään eräänlaiseen luotettuun sisäpiiriin. Sain opetusvastuuta ja pääsin puhumaan julkisesti. Halusin ehdottomasti ja rehellisesti asettaa taitoni yhteisön palvelukseen, mutta huomasin nopeasti, että vaikka ”rakentavaa kritiikkiä” suorastaan toivottiin, puheeni herättivät pastoreissa vaikeasti hillittävän kontrollinhalun. Kritiikkini tulikin olla ”plusmerkkistä”, yhteisön koheesiota turvaavaa ja ylläpitävää. Sitä se ei tarkkaan ottaen ollut; kannustinhan ihmisiä ajattelemaan itsenäisesti, minkä lisäksi raamatuntulkintani oli usein vastakarvaista yhteisön käytäntöihin nähden.
Asetelma ei ollut täysin mustavalkoinen. Sain yllättävän paljon vapauksia, ja kriittisen keskustelukulttuurin agendaani suhtauduttiin, etenkin aluksi, monin tavoin suopeasti. Syyt tähän olivat myös poliittisia. Seurakunnan kotisivuilla pitämäni blogi herätti jossain määrin närkästystä, mutta niin kauan kuin minulla oli johdon tuki projektilleni, saatoin kirjoittaa mieleni mukaan: pastorikunnan käsitys oli, että kiistanalainen mediasisältö joka tapauksessa lisää seurakunnan katu-uskottavuutta. Usein tosin jouduin selvittelemään puhelimessa tekstieni motiiveja jäljestä päin, mutta yhtä tapausta lukuun ottamatta mitään sensuuria ei ollut.
Vielä noihin aikoihin en hahmottanut omaa tilannettani ajattelun ja auktoriteetin välisenä ristiriitana. Minulta puuttui etäisyys, en oikeastaan tiedostanut itseeni kohdistuvaa vallankäyttöä ja rajoittamisen halua kuin hämärästi, ikään kuin samean lasin takaa. Koin vastenmielisyyttä aina, kun kuulin johtajien esittämiä vihjailuja ajattelun asettamisesta yhteisön palvelukseen, mutten kyennyt selittämään tätä itselleni, halusinhan joka tapauksessa palvella Jumalaa. Vastenmielisyyden kokemusta ja auktoriteettikammoa seurasi aina syyllisyys, usein myös hahmoton häpeäntunne. Ajattelun nimeäminen tottelevaisuuden muodoksi tuntui ajatteluun kohdistuvalta petokselta, mutta minulla meni vuosia sen tajuamiseen, ettei ajattelulla ole auktoriteettia.
Jumala ei määrittele ajattelun rajoja, mutta ajattelija ei myöskään itse päätä, minne ajattelu hänet vie. Ajatteluun kuuluu ainakin johonkin määrään saakka hallinnan menettämistä. Samalla ajattelun käytäntö vaatii myös herkkyyttä kutsulle seurata niitä pohdinnan prosesseissa ilmaantuvia impulsseja ja intuitioita, jotka lupaavat epävarmuutta (ja kenties jopa epämukavuutta), ratkaisuja, jotka ovat kysymyksen vaan eivät vastauksen muotoisia. Ehkä tästä syystä olen taipuvainen näkemykseen, ettei ajattelulle tule asettaa tehtävää, vaan se asettaa tehtävänsä itse, omassa tilassaan, joka on halun ja vapauden tilaa.
Hahmotan ajattelun ja järkeilyn eron niin, että jälkimmäisessä on kyse itsestään selväksi koetun ja jollain tapaa kiistattomaksi mielletyn piirissä tapahtuvasta loogisesta ja käsitteellisestä sovittelutyöstä, joka, olipa kuinka sofistikoitunutta tahansa, ei tosiasiassa läpäise tämän piirin rajoja, vaan enemmän tai vähemmän pyrkii luomaan ja rakentamaan annetun ehdoilla toimivan systeemin. En kuitenkaan suhtaudu tähän erotteluun kaavamaisesti, vaan käytännöllisesti. Järkeilyksi tunnistan sen, mikä usein pyrkii esiintymään ajatteluna kätkeäkseen epäkriittisyytensä ja konformisminsa; monet filosofiset, teologiset ja yhteiskuntatieteelliset hankkeet vaativat itselleen ajattelun auraa, koska ne puhuvat vallan ja hallinnan näkökulmasta. Järkeilyn viheliäisimmissä muodoissa ajattelun anarkistinen potentiaali kuihtuu vallan kanssa veljeileväksi asiantuntijapuheeksi, johon nähden kriittinen ajattelu on pelkkä fantasia.
Samaan tapaan kuin asumuksen rakentaminen – puiden kaataminen, kallion louhiminen, maan tasoittaminen – ajattelu kieltää annetun luonnon järjestyksen muuttaen sen toisenlaiseksi.
Alkaessani ajatella olin jo tietämättäni annettua pakosalla.
4
Helluntailaisuuden parista paetaan, mutta myös sen pariin paetaan. Lähes jokainen tuntee prototyyppisen konversiomallin mukaisen tarinan uskoon tulleesta ja sen myötä läpeensä raitistuneesta päihdeaddiktista; kun yksi riippuvuus vaihtuu toiseen ja epäilemättä vähemmän haitalliseen, addiktiosuhde muuttuu merkityksiä nielevästä merkityksiä tuottavaksi.
Helluntailaisuuden piirissä kerrotaan paljon näyttäviä pelastustarinoita. Entiset alkoholistit, narkomaanit ja jengirikolliset julistavat vapautumistaan vakiintuneen konversioretoriikan – jonka on tarkoitus paitsi vahvistaa yhteisön identiteettiä, myös osoittaa puhujan sisäistäneen oikean yhteisössä olemisen tavan – sanakäänteillä, eikä tämä vapautuminen useinkaan ole vähäpätöistä. Monet löytävät liikkeen piiristä kirjaimellisesti uuden elämän. Tätä olisi turha vähätellä.
Kiinnostavampia ovat kuitenkin tarinat, jotka jäävät kertomatta. Näissä epäkertomuksissa tuhoisaan addiktioon vajonnut löytää Jeesuksen, integroituu paikalliseen seurakuntaan ja oppii vähitellen tavoille, mutta älykkyyttään tai levottomuuttaan alkaa muutaman vuoden kuluttua kokea itseensä sulkeutuneet herätyskristilliset piirit ahdistavan pinnallisiksi ja epä-älyllisiksi. Jumalan ihmeitä ja Pyhän Hengen voimaa julistava ylistysmusiikki ei onnistu puhuttelemaan häntä, joka alkuhuuman laannuttua ehkä huomaa kaipaavansa sekä fiksejä että elämän häiriintynyttä moniselitteisyyttä, trippejä ja ekstaattisuutta, kenties jopa sellaista rehellisyyttä, jonka yhteisön julkilausumaton hyvän mielen ja Hengen nostatuksen protokolla väistämättä sulkee ulkopuolelleen. Aivan yhtä väistämättä hänet aletaan kokea epäsosiaalisena häirikkönä. Hän kaipaa keskusteluyhteyttä; keskustelemisen sijaan hänen puolestaan rukoillaan. Hän ilmaisee julkisesti vihaa ja turhautumista sisä- ja ulkopiireihin jakautuneen yhteisön luoksepääsemättömyyttä kohtaan; häneen loukkaannutaan ja häntä kehotetaan menemään itseensä, tarkastelemaan asennettaan. Hän eristäytyy ja katoaa. Tarinan jatko on lohduton: protagonistimme ajautuu takaisin maailmaan, josta luuli Jumalan joskus hänet pelastaneen, mutta tällä kertaa se vie häneltä hengen.
Nämä tarinat jäävät saarnakorokkeilta julistamatta, sillä ne eivät ole voimaannuttavia tai opettavaisia, vaan muistuttavat kiusallisesti siitä, ettei seurakunta ole kenen tahansa yhteisö. Lankeamistarinat jäävät elämään moralistisina ja riisuttuina versioina juoruamisen kulttuurissa, joka suppeissa lahkoympyröissä kiehuu rikkaana, hunajaa tiukkuvana. Omakohtaisen kokemukseni perusteella tiedän, että maailmaan lähteneestä riittää puhuttavaa vielä kymmenen vuoden jälkeenkin.
Helluntailaisuus (ja fundamentalistinen uskonnollisuus laajemminkin) voi aidosti tarjota ratkaisun tuhoisan riippuvuuden likaviemärissä kamppailevalle addiktille. Tiivis yhteisö luo addiktiolle toimivan korvikkeen, mutta uuden ratkaisun ekonomia vaikuttaa ainakin joiltain osin samanlaiselta. Kaman yksiselitteinen, litteä maailma korvautuu fundamentalismin karkeudella ja latuskaisuudella. Kuten muuan ex-addikti, nykyinen evankelinen kristitty, itse totesi: ”Minulle kaikki on mustavalkoista, on aina ollut.”
5
Viimeisinä aikoina, ennen irtautumistani, olin vallankumouksellinen idiootti.
Helluntaipiirien käytännön kristillisyys on eräänlainen yhteinen leikki. Siinä pärjää, kun ei suhtaudu uskoon liian vakavasti; silti on samaan aikaan teeskenneltävä, että kaikki ihmeelliset tarinat ja kuolleista heräämiset, nuo kiertävien evankelistojen kummajaisjutut, Niilo Ylivainion ”tuhannet” sairaiden parantamiset 1980-luvulla ovat todella tapahtuneet niin kuin he kertovat… on teeskenneltävä uskovansa epäilyksettä koko tämän yliluonnollisen maagisen todellisuuden ensisijaisuuteen. Kyky olla ottamatta leikkiä vakavasti ja kyky uskoa siihen ovat saman kolikon kääntöpuolia. Ne on pidettävä riittävän välimatkan päässä toisistaan, ja tähän tarvitaan tekopyhyyttä.
Uskotaan Jumalan parantaviin ihmeisiin: uskotaan ihmisten todella parantuvan syövistä, mielenterveysongelmista, homoseksuaalisuudesta, heräävän kuolleista, uskotaan kaikki ja järjestetään parantumiskokouksia toistensa perään, kerrotaan kuinka Nigeriassa ja Brasiliassa ja Seinäjoella Jumala kosketti tuhansia tai miljoonia ihmisiä, aina parantumiskokouksessa, sillä tämä kuuluu yhteiseen leikkiin: kokoukset, seurakuntarakennukset, ulkoilmatapahtumat ja hengelliset festivaalit. Paikat, joihin selvitäkseen on oltava usein kohtalaisen terve, osoitettava uskoa ja omaa aktiivisuutta oikeassa vastaanottamisen hengessä.
Halusin ottaa leikin vakavasti, alkaa kysellä: Miksei lähdetä sairaaloihin, ensiapuklinikalle, huumelähiöihin, kadunkulmiin, pakolaisleireille, slummeihin? Miksi Jumala parantaisi vain kokouksissa ja festivaaleilla, enimmäkseen terveiden ja hyvinvoivien ihmisten parissa? Eikö pidä mennä sinne, missä tarve on todellinen ja hätä suurin? Eikö Jumala ole suuri, sanansa mittainen?
Leikin vakavasti ottavat haluavat testata todeksi vakuutettua laittamalla likoon melkein kaiken: uskonsa, identiteettinsä, alistumista vaativan hyväntahtoisen herransa, yhteisöä koossa pitävän sanattoman sopimuksen, joka vaatii pysymään etäisyyden päässä maailmasta ja varomaan saastumista.
Vallankumouksellisen idioottimaisuuden logiikan seuraaminen sai minut samastumaan yhteisön ideologisiin vaatimuksiin – sataprosenttiseen Jumalalle antautumiseen, kaiken alistamiseen Kristukselle, uskon todeksi elämiseen – kirjaimellisesti; kyselin, miksi näin todella on, ja olin valmis menemään vakaumuksessani loppuun saakka, koettelemaan herran, joka väistämättä kaatuu, lopulta, sillä mikään herra ei voi kestää vallankumouksellista idioottia, joka on kuin vanhemman auktoriteetin tyhjyyden loputtomilla ”miksi?”-kysymyksillään osoittava lapsi. On merkillepantavaa, että auktoriteetin tyhjyyden paljastaminen on täysin tahaton teko. Lopussa seisoo vain mestarin mahtikäsky. Tuo käsky elää niin kauan kuin sitä esitetään ja monin tavoin rituaalisesti toistetaan; tämän idiootti tulee paljastaneeksi, usein tahtomattaan.
Ideologinen fantasia ei kestä yksinkertaisuuden ja varmuuden vaatimusta, jonka se itse asettaa. Fantasia on tarkka, todellisuus likimääräinen. Idiootin on joko hyväksyttävä ja omaksuttava yhteisön sosiaalinen tekopyhyys tai menetettävä uskonsa. Idiootti ei siihen mennessä ole vielä tiennyt, ettei Jumalalle antautumisen tule olla totta, ettei se ole edes mahdollista. Vain antautumisen vaatimus on totta, uskottavaksi tarkoitettua, ja usko on yhteinen leikki. Siihen paetaan. Siltä paetaan.
Minun vallankumouksellinen idioottimaisuuteni oli halua taistella tekopyhyyttä vastaan. Se oli tavallaan sokeaa halua, haluttomuutta tajuta tekopyhyyden roolia yhteisöä sitovana sosiaalisena liimana. Tekopyhyys ansaitsee kritiikkinsä aina ja kaikkialla, mutta sitä lienee syytä sietää etenkin silloin, kun sen teurastaminen tuottaa selvää julmuutta. Yli kymmenen vuoden etäisyyden päästä saatan nykyään helposti todeta, ettei viimeisimmistä ulostuloistani puuttunut julmuutta – olin kiistatta välinpitämätön sen suhteen, romuttivatko ajatukseni eräitä herkkiä psykologisia rakenteita ja uskon identiteettejä; minulle riitti, että näin ympärilläni rehellisen ajattelun kieltävää tekopyhyyttä. Blogissani pudottelin murhaavia analyyseja kotiseurakuntani arkisista vallankäytön mekanismeista ja tavoista, joilla ne kätkeytyivät liikemaailmasta pinnallisesti omaksuttuihin johtajuusmalleihin ja ylistysmusiikin esittämisen käytäntöihin sekä ylipäätään kaikkeen eriävien näkökantojen välillä käytyyn keskusteluun. Halusin luoda uutta kulttuuria, mutten tahtonut ymmärtää, ettei tekopyhyyden säännönmukainen vastustaminen välttämättä tuota halutunlaista hedelmää. Näiltä osin pelasin itseni ulos niistä sosiaalisista hierarkioista, joiden huipulle kipuaminen oli vienyt minulta vuosikausia.
6
Helluntailaisuus oli ja on elämäni suuri pakoprojekti, koska satuin syntymään siihen. Helluntailaisuudessa uskotaan järjestykseen, joka on olemassa valmiina ja lopullisena; johon on päästävä kiinni, eikä sen jälkeen enää ole kaipuuta jonnekin muualle.
Minulla oli raivokkaita alistumisen aikoja. Niitä seurasi säännönmukaisesti alistumisen tuottaman järjestyksen romahtaminen, ajautuminen toisaalle, kunnes lopulta ajauduin pois koko helluntailaisuudesta.
30 vuotta fundamentalistien parissa, yhtenä heistä, on niin pitkä aika, että jälkipuinti voi hyvin viedä seuraavat 30 vuotta. Maallistuttuani huomasin vähitellen, kuinka kummallisen nuoruuden olinkaan elänyt. Toisinaan tämä eletty tuntuu haaskaukselta, toisinaan lahjalta. Nuoruuteni oli kummallisuudessaan turvallinen, varhaiskypsäksi kasvattava; samalla se eristi ja rajoitti, tuotti neurooseja ja häpeää.
Teini-ikäisenä omaksuin nopeasti kypsältä vaikuttavan käyttäytymisen jäljittelemällä helluntailaiseen sisäpiiriin päässeitä ikätovereitani. Halusin sisään, halusin heidän kaltaisekseen. Päälle parikymppisenä olin sisäpiirissä, mutta ulkopuolisuuden kokemukseni eivät olleet juuri helpottaneet. Pikemminkin ne olivat sisäistyneet ja kroonistuneet; tulleet kenties siedettävämmiksi, mutta herättäneet paljon sellaista halua, jossa pakeneminen oli jo työssään.
Yliopisto-opinnot ja taidenautinnot tuottivat privaatteja paon kokemuksia. Ne olivat vuotokohtia, niistä maailma ui sisään: taide oli alistumattomuutta ja minkä tahansa auktoriteetin murtumisen horisontti, yliopisto lupasi syvällisyyttä ja ymmärrystä maailmasta. Haaveilin kirjailijaksi tulemisesta. Päätin, etten koskaan ala edes tarjota käsikirjoituksiani kristillisille kustantamoille; päätin, etten koskaan kirjoittaisi mitään ”kristillistä”, en mitään sellaista, joka omieni keskuudessa tunnistettaisiin ja tunnustettaisiin ”Kristusta kirkastavaksi”, ”sanomaa levittäväksi”. Taiteen alueella piili varjoisia notkelmia, joihin Jumalakaan ei nähnyt.
Tiivis uskonyhteisö voi kasvattaa varhaiskypsiä teinejä, mutta sama autoritaarinen mekanismi tuottaa myös keskenkasvuisia aikuisia. Kunnon fundamentalistin moraalisesta kompassista puuttuu moniselitteisyys, hänen etiikastaan tilannekohtainen säätäminen ja yleinen sotkuisuus. Joidenkin kohdalla tämä mahdollistaa totuuden haltuunoton käytännön, fundamentalistisen arroganssin, joka kätkeytyy näennäiseen nöyryyteen ja herran valtaan alistumiseen. Vaatimus alistaa moraaliset ratkaisunsa Jumalan tahdolle ja Raamatun auktoriteetille on omiaan luomaan epäitsenäistä yksilöllisyyttä, todellista lahkomaista laumasieluisuutta. Samassa altaassa muhii huoleksi ja hengellisyydeksi ylevöitetty kateus ja kaunainen hallitsemisen halu, jolle jokainen kritiikki on arvovaltakysymys.
Alkupään kaunokirjallisessa tuotannossani, ennen muuta Joensuu-trilogiassa[2], koetin tutkia tiivistä uskonyhteisöä, helluntailaisuutta, ihmisyyden vallantahdon ja herran halun tiivistävänä mikrokosmoksena. Tämä oli myös tapani käsitellä yhteisöelämän synnyttämiä vihan, häpeän ja katkeruuden tuntemuksia. Etsin menneisyydestäni raakamateriaalin uhrilahjaa.
Jostain syystä en ole koskaan kyennyt jalostamaan kokemuksiani traumaattiseksi autofiktioksi. Kenties tämä johtuu siitä, että suhdettani helluntailiikkeeseen määritti jo yhteisöaikoina annos ironista etäisyyttä. En myöskään ole osannut ajatella liikkeestä irtautumistani selvänä uhrin ja syyllisen asetelmana. Ne, jotka inhosivat minua ylimielisen poleemisen tykittelyni vuoksi, eivät varmaankaan olleet täysin väärässä. Olin idiootti. Omalla ristiriitaisella ja sotkuisella tavallaan se pakotti minut vapaaksi.
Elämästä ei silti tullut vähääkään helpompaa. Minähän lakkasin tietämästä, millaista elämää on elettävä. Oli alettava keksiä itse paitsi oikeat vastaukset myös oikeat kysymykset. Miten tämä voisi olla helppoa, kenellekään?
[1] Ville Mäkipelto ja Paavo Huotari: Sensuroitu. Otava, 2023.
[2] Keskipäivän demonit, Lautta, Mestari (Kirjokansi, 2017).
Piditkö artikkelista? Maksa halutessasi vapaaehtoinen lukumaksu (2,50) täällä.