Jättiläismäinen farkkumuna aukeaa, ja sen sisältä kapuaa suomalaismies Windows95-t-paidassa kuin blondi ankanpoikanen ja laulaa tarttuvaa kappaletta. Housut ovat ilmeisesti kadonneet juopotellessa, mutta lopulta ne laskeutuvat minisortsien muodossa taivaalta, ja kaikki päättyy hyvin. Tällaista tapahtuu vain krapulaisissa unissa ja Euroviisuissa.
Vuonna 2021 sympaattinen Islanti esiintyi yöpuvuissa. Luulitteko, että Euroviisuissa kaikki juoksentelevat puolialastomina mustissa kiiltonahkaisissa vaipoissa? Eivät kaikki, vain jotkut.
Ihmiset, jotka eivät seuraa euroviisudraamaa, ovat kuin matkailijat meren rannalla: he vain kulkevat tyynesti eteenpäin samalla, kun merta halkoo valtava äänekäs karnevaalilaiva, jolla tanssitaan intohimoisesti, kolkutellaan mielenosoituksellisesti naapureiden seiniä, viskellään glitteriä ympäriinsä ja kuiskaillaan ja ulistaan jotain, jota tässä mielikuvitusmaailmassa pidetään lauluna, ja suuntana on mitä todennäköisimmin Ruotsi. Abba kun on sieltä kotoisin.
Minä en ole matkailija meren rannalla, minä olen korviani myöten muiden glittereissä.
Viisusairaudellani on historia, joka alkoi vuonna 2000 Jerusalemissa, kun Jeesus ei taaskaan ollut tullut ja meidän opiskelijoiden oli tapettava aikaa huvittelemalla jotenkin toistemme kustannuksella. Se oli lämminhenkistä hupia, sillä Euroviisut ovat musiikillis-poliittinen karnevaali. Ja sanaa ”musiikillinen” käytän tässä hyvin kevytmielisesti.
Ajattelin jopa, että olen kuvitellut Puolan edustajan nimeltään Piasek Piaseczny (Hiekka Hiekkanen?), mutta tarkistin: kyllä hän on olemassa ja esiintyi vuoden 2001 Euroviisuissa kolmen rehevän laulajattaren kanssa. Piasek oli paras mahdollinen kosto porukkamme rääväsuiselle puolalaiselle, joka oli siihen asti pilkannut muiden maiden – niin italialaisten, alankomaalaisten, englantilaisten kuin ranskalaistenkin – musiikkitarjontaa, joka hänen mukaansa koostui yhdestä ja samasta laulusta. Piasekin kappaleen nimi oli 2 Long, ja se oli liian pitkä. Emme koskaan saisi takaisin niitä kolmea minuuttia, mutta ne kolme minuuttia riittivät hiljentämään Piotrin joksikin aikaa.
Euroviisuissa on aina joku laulaja, jolla on kaunis ääni ja traaginen elämäntarina; ainakin kaksi valtiota, joiden edustajat esiintyvät taitoluisteluasuissa; puolialastomia hyvin öljyttyjä miestanssijoita; sanoituksia, jotka on ilmeisesti kirjoittanut yksi ja sama onnettomasti rakastunut robotti; leyhyviä enkelinsiipiä ja salamoivia saatanoitten sarvia. Mutta mukana on aina myös jokin kappale, joka erottuu joukosta, tarttuu mukaan ikiajoiksi ja saa myös äänestämään.
Minun herätyskellonani on vuodesta 2021 ollut ukrainalaisen Go_A-yhtyeen Shum-kappale, joka kertoo keväästä ja hampusta. Vuonna 2022 Ukraina voitti Euroviisut kolmannen kerran – kuinkas muutenkaan. Meidän äänemmehän olisivat joka tapauksessa menneet Ukrainalle, vaikka he olisivat osallistuneet sydäntäriipivän Stefania-kappaleen sijaan jollakin tylsällä sadonkorjuuballadilla. Puola ei muuten ole onnistunut voittamaan vielä kertaakaan (katseeni kohdistuu sinuun, Piasek!).
Tänä vuonna tuhannet ihmiset boikotoivat tätä laulujen laivaa, sillä kilpailuun osallistui myös Eden Golan Israelista. Sota on yhä käynnissä ja siviiliuhrien määrä Gazassa on valtava, mutta kukaan ei pääse käsiksi Israelin sotakabinettiin. Siksi ”Bibin” sijaan kaiken sai niskaansa 22-vuotias laulaja Eden, joka edusti maataan Israelia. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun viisuareenan luona protestoidaan Israelin osallistumista vastaan, mutta tällä kertaa protestit olivat erityisen suuria, eikä ilmastoaktivisti Greta Thunbergkaan pystynyt seuraamaan niitä sivusta. Ehdoton enemmistö valtioiden asiantuntijaraadeista (25 valtiota 37:n joukosta) ei antanut yhtäkään pistettä Israelille, sillä kukapa haluaisi olla neutraali sivustakatsoja. Katsojaäänet kuitenkin nostivat Edenin viidennelle sijalle.
Samaan aikaan Latvian & Estonian Jews in Israel -Facebook-ryhmässä oli jo ehditty julkaista Edenin sukupuu, jossa näkyy hänen isoisoisänsä Ziska Hlavin, ja paikalle ovat löytäneet myös hänen isoisänsä, Riian juutalaisen valokuvaajan kaverit. Edenin isä on kotoisin Latviasta, kun taas Eden itse muutti kuusivuotiaana Israelin Kfar Sabasta Moskovaan. Haastatteluissa Eden on kertonut kohdanneensa antisemitismiä lapsena. Hän on esiintynyt Krimillä miehityksen jo alettua, eikä kukaan tiedä, mitä hän ajattelee Ukrainassa käytävästä sodasta. Vuonna 2022 hänen perheensä palasi Israeliin. Eden oli silloin 18-vuotias.
Tänä vuonna draamasta ei ollut puutetta, sillä Alankomaiden edustaja Joost diskattiin viime hetkellä huonon käytöksen vuoksi. Sellaista ei ollut tapahtunut koskaan aiemmin, ja ihmiset alkoivat arvailla, kenen kanssa hän oikein oli tapellut: varmaankin Israelin. Luulen, että iloisin tästä kaikesta oli Azerbaidžan, sillä yhtäkkiä kukaan ei kiinnittänyt heihin enää mitään huomiota.
Valtioille, jotka eivät saa osallistua – Venäjälle ja Valko-Venäjälle – ilmoitetaan osallistumiskiellosta hyvissä ajoin. Omilla kanavillaan ne ilmoittavat, että ”eihän me edes haluttu, ei me tarvita teidän homoja ja partanaisia, sellaiset ei sovi meidän arvoihin” tai jotain vastaavaa. Kuitenkin vuonna 1998, kun transnainen Dana International voitti Euroviisut, raikasi Diva-kappale joka ikiseltä asemakioskilta niin englanniksi kuin venäjäksi.
Unkari, Marokko ja Turkkikaan eivät enää osallistu. Bulgaria haluaisi osallistua, mutta rahaa ei ole. Viisulaiva jatkaa matkaansa.
Euroviisuissa esiintyjillä on kolme minuuttia aikaa yllättää koko maailma. Vaikka unohtumaton kappale ja hämmästyttävä lauluesitys ovat tärkeimpiä edellytyksiä voitolle, suurimmalla osalla sellaisia ei ole eikä tule. Sen sijaan heillä on suureellinen show ja suuria tunteita – sekä kannustavia naapureita, jotka äänestävät toinen toisiaan (Kypros ja Kreikka vaihtavat joka vuosi keskenään 12 pistettä). Tänä vuonna naapurit eivät olleet anteliaita Latviaa kohtaan, kun taas minä, uskoakseni kaikkien muidenkin puolesta, äänestin Viroa Latvian 12 pisteen edestä.
Parhaan euroviisuelämyksen tarjoaa joka tapauksessa BBC, jolla ivallisia ja toisinaan suorastaan ilkeitä kommenttejaan laulajille ja juontajille auliisti jakeli aiemmin sir Terry Wogan, kunnes kapula siirtyi Graham Nortonin käsiin. ”Ruotsalaiset yrittävät vitsailla, osoitetaan heille hieman kunnioitusta.” Lukekaa heidän sitaattejaan, niistä pitäisi koota kirja joka vuosi ennen Euroviisuja. Yhden sir Terryn lämpimän ja huolehtivaisen kommentin muistan jopa ulkoa vuoden 2009 lähetyksestä: ”Tämän olen nähnyt ennenkin. Tässä vierähtää jokunen tovi, joten jos haluatte kaataa itsellenne terävät, laittaa teeveden kiehumaan tai kävelyttää koiran, nyt on hyvä hetki ryhtyä toimeen.” Toisinaan taas hän päästeli kuin myrkyllinen muotibloggaaja. Vuonna 2015 Graham Norton kommentoi Georgian laulajan asua näin: ”Hänen asussaan on käytetty jonkinlaista tienpenkalta löytynyttä raatoa. Pelkäänpä, että tämän esityksen teossa on vahingoitettu georgialaisia variksia.” Eräällä toisella kerralla esiintyjien asut muistuttivat hänen mielestään revenneitä auton istuimia. Yhtenä vuonna sir Terry aloitti lähetyksen lupaavasti: ”Kuka tietää, mikä helvetillinen tulevaisuus meitä odottaa? Minä oikeastaan tiedän, olenhan nähnyt harjoitukset.” Sen pidän mielessäni.
Kerran Latvian euroviisuvoitto auttoi minua Qalandian tarkastuspisteellä matkallani Ramallahiin. Seuralaiseni olivat Meksikosta ja Espanjasta. Israelin etiopialaiset sotilaat katsoivat passejamme, mutta mistään Latviasta he eivät olleet kuulleetkaan. He pyysivät paikalle esihenkilönsä, joka sanoi heti, että Latviahan voitti juuri Euroviisut. ”Marina Naumova!” hän tiesi. [suom. huom.: Laulajan nimi on oikeasti Marija, ei Marina.] Se oli omituinen kokemus.
Vähän samankaltainen tapaus sattui erään latvialaisen baptistiryhmän kanssa Jerusalemissa. Sanoin heille, ettei kannattaisi ottaa turhan raskaasti sitä, että kukaan siellä ei tuntisi Latviaa: Latvian tietäisivät vain ne, joiden sukulaiset ovat sieltä, kun taas muut sanoisivat, että Riika on Balkanin pieni Pariisi. Menimme Jerusalemin vanhassakaupungissa hotelliin, missä meidät otettiin vastaan huudahduksin: ”Kaunis Riika! Latvia! Euroviisut!” Kävi ilmi, että hotellin omistajan poika, kristitty arabi, joka työskenteli vastaanotossa, oli ollut Lior Narkisin mukana Euroviisuissa Riiassa. ”Ja sinä kun sanoit, ettei täällä kukaan tunne Latviaa”, baptistit moittivat minua.
Kateellisena seurasin intoa, jolla liettualaiset pari vuotta sitten koronavuosien jälkeen juhlistivat The Roopin osallistumista Euroviisuihin ja käärivät patsaita keltaisiin huiveihin. Miksei koko Riika ollut indigonsininen Donsin kunniaksi? Ehkä siksi, että eiväthän Euroviisut ole mikään vakavasti otettava asia: siellä esiintyy vain narreja ja pellejä, eivätkä aikuiset ihmiset suhtaudu sellaiseen vakavuudella. He eivät katso kilpailua, mutta ovat silti kauhuissaan siitä, että tämän vuoden voittaja, ei-binäärinen Nemo, oli pukeutunut vaaleanpunaiseen hameeseen. Viron laulajista yksi oli kuitenkin parrakas antropologian professori, joka oli pukeutunut housuihin. Hihoista tosin oli ehkä vähän puutetta. Katsojat valitsevat. Minun eläkesäästöni menivät tänä vuonna virolaisten hyväksi.
En tiedä, onko georgialaisiin kansallispukuihin pukeutuminen kulttuurista omimista, mutta vuonna 2007 Tel Avivissa suuntasimme kavereiden kanssa katsomaan Euroviisuja puistoon, sillä halusimme juhlistaa kunnolla Georgian ensiesiintymistä näillä kimalluksen ja kaunan karnevaaleilla. Huntuni takertui joka ikiseen pusikkoon, ja melkein kuolin noustessani bussiin; laukussani oli rohtovirmajuuria, minkä takia sinne kiipesi neljä vierasta kissaa illan aikana.
Georgialaiset riemuitsivat täydestä sydämestään. Toivottavasti heillä menee hyvin tänäkin vuonna, enkä nyt enää puhu Euroviisuista.
Kun ensimmäiset Euroviisut pidettiin vuonna 1956 Luganossa, osallistujamaita oli vain seitsemän. Sitä ennen Luganossa olivat parin vuoden ajan asuneet suuret latvialaiset runoilijat Rainis ja Aspazija, ja siellä sijaitsee heille omistettu museo. Siispä Rainiksen patsas Donsin sinisissä panssareissa olisi monitahoinen kulttuurinen kommentti.
Nykyään Euroviisuihin ei osallistu seitsemän vaan 37 valtiota. Viisi niistä pääsee edelleen automaattisesti finaaliin, ilman semifinaalien karsintoja. Se ei estä Italiaa voittamasta eikä Saksaa ja Iso-Britanniaa saamasta aina toisinaan zero points.
Yksi Euroviisujen perinteistä on valittaa joka vuosi siitä, että joskus se vielä oli oikea laulukilpailu. Voihan olla, että vuonna 1956 sodan jälkeisiä traumoja paransivat parhaiten juuri laulut ja melodiat. Mutta jo vuonna 1988, kun me Latviassa suuntasimme joukolla katsomaan Karhunkaataja-rockoopperaa, Euroviisuissa lauloi Céline Dion kauniilla äänellään pukeutuneena laivastoamiraaliksi, joka oli ottanut hieman naukkua ja vetänyt housujen sijaan jalkaansa lampunvarjostimen.
Tänä vuonna livahdin häpeillen teatteriesityksen kolmannesta näytöksestä, sillä halusin ehtiä ystävieni luokse Euroviisujen alkuun mennessä. Kotitekoinen euroviisuraatimme hajaantui kello neljän aikaan aamuyöstä melko onnellisena ja liiankin hilpeänä. Taas suosikkini – kroatialaiset ja yksisilmäinen punaturkkinen kissa – jäivät toiselle sijalle, mutta minkäs mahtaa. Nemo, kiva vaaleanpunainen kala kiikkuvalla lautasella, oli mahtava ja raadin enemmistön mielestä vakuuttavampi.
Uudet Euroviisut tulevat, San Marino laskee kaikki kuusi asukastaan ja joku heistä lähtee taas edustamaan valtiotaan. Sellaiset ovat Euroviisut – mitä huonommat, sitä paremmat.
Alkuperäinen artikkeli Satori-lehdessä.