Tue riippumatonta kulttuurijournalismia maksamalla Särön verkkolehden vapaaehtoinen lukumaksu (2,50 euroa).
Huhtikuussa 2025 julkaistu selvitys akateemisen vapauden tilasta ympäri maailmaa on rujoa luettavaa (Academic Freedom Index, AFI). Tieteen tekemisen vapaus on heikentynyt maailmanlaajuisesti[1]. Suomi on pudonnut kahdessa vuodessa sijalta 9 sijalle 28. Lisäksi Suomen tilanteesta löytyy hätkähdyttävä tieto: yliopistoilla on tällä hetkellä vähemmän institutionaalista autonomiaa kuin sotien aikana 1939–45.
AFI-selvityksen hälyttävät tiedot eivät näytä hetkauttavan suomalaista mediaa. Uutisointia tai laajaa keskustelua akateemisen vapauden tilasta ei juuri näy – muutamia ansiokkaita blogi- ja mielipidekirjoituksia lukuun ottamatta (ks. esim. Väliverronen 2025; Kekkonen & Heinonen 2025; Niemelä 2025). Sen sijaan Yhdysvaltojen tilanteesta ja Donald Trumpin hallinnon harjoittamasta yliopistorahoitusten jäädytysuhkauksista on kyllä uutisoitu. Erityisesti Harvardin yliopiston taistelusta Trumpin hallinnon vaatimuksia vastaan on kirjoitettu useissa medioissa (mm. Yle, Helsingin Sanomat, Kauppalehti, Uusi Suomi, Iltalehti).
Autoritaaristen valtionjohtajien halu suitsia yliopistojen toimintaa ja kriittistä asiantuntijatietoa on tietenkin yksi syy tieteen vapauden maailmanlaajuiselle kaventumiselle. Se on kenties näkyvin ja kuohuttavin syy, mutta ei missään nimessä ainoa. Mielestäni tilanne on varsin huolestuttava myös niissä maissa, joissa ei-autoritaariset valtionhallinnot pyrkivät kaventamaan tieteen vapautta erilaisten poliittisten tavoitteiden, kuten kansallisen kilpailukyvyn, yrittäjyyden edistämisen ja talouskasvun nimissä. Näin tapahtuu esimerkiksi Suomessa. Yliopistojen rahoitus on vahvasti tulosohjattua ja perusrahoitusta leikataan jälleen. Jo aiemmin vallalla olleen kilpailukykypuheen rinnalle on viime vuosina noussut erityisesti kysymys ”kansallisesta turvallisuudesta” (ks. Kuukasjärvi 2023), jonka nimissä hallitus pyrki hiljattain muuttamaan lakia Suomen Akatemiasta (ks. esim. Sauli & Juntunen 2025). Lakiin haluttiin lisätä lause, jonka mukaan ”Suomen Akatemian tehtävien hoitaminen ei saa olla ristiriidassa kansallisen turvallisuuden, kansainvälisten velvoitteiden tai Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kanssa”. Lakiehdotuksen julkistamisen jälkeen Suomen kaikki 13 tieteen akateemikkoa allekirjoittivat tiede- ja kulttuuriministerille laaditun kirjeen, jossa he vaativat kyseisen lauseen muuttamista lakiehdotuksessa. Akateemikot totesivat lauseen olevan ristiriidassa Suomen perustuslaissa säädetyn tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapauden kanssa. Tutkimuksen tuloksia ei voi määrätä ennalta.
Kun affektiivisesti latautunut turvallistamisretoriikka yhdistyy vallalla olevaan talouskuripuheeseen ja jo itsestäänselvyydeksi muuttuneeseen uusliberalistiseen tehokkuusjargoniin, on vaarana, että poliitikot tekevät hätäisiä ja huonosti valmisteltuja päätöksiä, joilla tulee olemaan vakavia seurauksia tieteen perustuslailliselle vapaudelle. Tilannetta hankaloittaa Suomessa laajasti hellitty ajatus, jonka mukaan arvaamattomat ja autoritaariset johtajat ovat aina jossain muualla – kuten tällä hetkellä esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Unkarissa. Suomessa halutaan jostain syystä luottaa poliitikkojen rationaalisuudeksi naamioituun lyhytjännitteisyyteen. Politiikka, joka tähtää nopeisiin päätöksiin ja uudistuksiin, sietää kuitenkin huonosti erimielisyyttä, itsenäistä ja moniäänistä ajattelua sekä laaja-alaisia asiantuntijakeskusteluja – eli kaikkea sitä, mikä on akateemisen vapauden ydintä.
Tässä tekstissä tarkastelen akateemisen vapauden kaventumista Suomessa hiljaisuuksina ja hälyinä. Hiljaisuuksilla tarkoitan näennäisen vähäeleisiä akteja, joilla tuotetaan entistä johtajavaltaisempaa yliopistoa. Niitä ovat esimerkiksi yliopistojen hallintojen järjestämät ”kuulemisteatterit” (ks. Kekkonen 2019; 2020), joissa johtohenkilöt esittävät kuuntelevansa yliopistolaisten näkemyksiä yliopistotoimintaa koskevista järjestelyistä. Kuulemisteattereiden hiljaisuus on paitsi tutkijoiden ohittamista ja hiljentämistä, myös johtajien suunnitelmien itsepintaista läpiviemistä.
Hälyillä taas tarkoitan käytäntöjä, joissa yliopistotoimintaa kehystetään huomiotalouden ehdoilla ”huippuuden” tuottamiseksi. Hälyjä ovat esimerkiksi yliopistojen strategiat, ranking-tulosten hehkutus sekä ”maailman parhautta” korostavat henkilö- ja tutkimusuutisoinnit yliopistojen viestinnässä.
Haluan pureutua hiljaisuuksien ja hälyjen väliseen jännitteeseen, siihen särähtävään kohtaan, jossa tieteen vapauteen kohdistuva hiljentäminen törmää tieteen ulkopuolelta otettujen toimintamallien meluisuuteen. Jännite ilmenee erityisesti kahdessa toisiinsa limittyvässä asiassa: valtiovallan pyrkimyksessä korvata vapaan tieteenteon ideaali välineellisillä tavoitteilla sekä yliopiston johtajavaltaisuudessa ja tulosohjauksessa, joilla valtiovalta kuvittelee saavuttavansa tavoitteensa.
Tekstini paikantuu osaksi nykyisen yliopistokriisin tarkastelua. Miksi kirjoitan yliopiston kriisistä, vaikka sitä on jo käsitelty ansiokkaasti lukuisissa teksteissä ja kirjoissa? (ks. esim. Kallio & Kallio 2014; Kauppi 2017; Kuusela 2020; Kallioinen 2021; Ahoketo & Suoranta 2023; Kuusela 2024; Suorsa 2024). Ehkä haluan vain osoittaa suorituskykyni rahoittajalleni ja tuottaa uuden tutkimusjulkaisun, jossa ujutan yliopistokriisin oman tutkimusalani, kulttuurisen äänentutkimuksen, kahteen keskeiseen käsitteeseen, hiljaisuuteen ja hälyyn? En usko. Kaltaiseni marginaalissa räksyttävä rakkikoira on jo ajat sitten lakannut kuuntelemasta jatkuvasti pörhistyvän ansioluettelon seireenilaulua. Kirjoittamiseni motiivit ovat muualla. Kirjoitan, koska yliopistokriisi ja akateemisen vapauden kaventuminen ovat kuin ilmastonmuutos: ne ovat katastrofi, joka vaurioittaa yhteiskuntaa vakavasti ja peruuttamattomasti. Kirjoitan, koska yliopistokriisistä pitää puhua koko ajan – ei vain silloin, kun lehdissä uutisoidaan akateemista vapautta kaventavista ”uudistuksista” tai yliopiston perusrahoituksen leikkauksista. Yksittäisten huononnusaktien käsittelyn lisäksi katse on tarkennettava poliitikkojen tekojen taustalla vaikuttaviin eetoksiin ja poliittisiin ohjauspyrkimyksiin. On tehtävä näkyväksi yliopistomuutoksia ajavien päättäjien ääneenlausumattomat linjaukset – ja niiden tieteen vapautta kaventava pohjavire.
Suomessa yliopistokriisiä on käsitelty paljon etenkin yliopistodemokratian kehyksessä (ks. esim. Kuusela ym. 2019; Kaleva & Kuusela 2020; Björn & Pöllänen & Saarti 2021; Poutanen ym. 2022; Myllyoja 2023; Kekkonen & Heinonen 2025). Yliopistossa demokratia tarkoittaa tiivistetysti sitä, että kaikilla yliopistolaisilla tulee olla tasa-arvoinen mahdollisuus päättää yhteisistä asioista. Yliopistot ottivat 1990-luvulla käyttöön ns. kolmikantamallin, jossa hallintomuoto koostuu professoreiden, yliopistohenkilöstön ja opiskelijoiden tasa-arvoisesta edustuksesta. 2000-luvun alun korkeakoulupolitiikassa yleistyi kuitenkin ajatus, että Suomen yliopistojärjestelmä on tehoton, ja tehokkuuden lisäämiseksi yliopistojärjestelmää tulisi kiireesti uudistaa (ks. esim. Kuusela et. al 2021). Keskeinen idea oli irrottaa yliopistot valtiosta. Vuonna 2009 hallitus runttasi uuden yliopistolain (558/2009) läpi yliopistolaisten vastustuksesta huolimatta. Nykyisin lakia pidetään yliopistodemokratian huonontumisen keskeisenä aiheuttajana. Helsingin yliopiston 12 professorista koostuva Yliopistokäänne-ryhmä kritisoi lakia seuraavasti: mahdollisuudet liiketoimintaan ja mielivaltaiseen ”muutosjohtamiseen” ovat lisääntyneet, irtisanomiset on tehty helpommiksi, yliopistojen yhteiskunnallinen arvostus on laskenut, Opetus- ja kulttuuriministeriön ja valtioneuvoston ohjausote yliopistoihin on tiukentunut. Yliopistokäänteen mukaan lain toteutuneet vaikutukset ovat olleet täsmälleen päinvastaisia kuin laille esitetyt tavoitteet (ks. Heinonen & Kekkonen & Patomäki 2018).
Yksi tuoreimmista yliopistodemokratian rapautumista käsittelevistä laajoista teksteistä on sosiologian apulaisprofessori Hanna Kuuselan väkevä kirja Syytös (2024). Siinä huutia saavat paitsi yliopiston johtajat, poliitikot ja ministeriön virkakunta myös mukavuudenhaluiset professorit, tutkijat ja yliopistossa mellastavat konsultit. Esseistiikan, päiväkirjamerkintöjen, ”valitusvirren” ja autofaktan tyylikeinoilla taituroiva Syytös kuvaa nyky-yliopistojen todellisuutta piinaavan tarkasti.
Kuulemisteatterit mykistävinä hiljaisuuksina
Poliittisten käsitteiden tutkija Paul-Erik Korvela toteaa, että kun yksityisellä yrityssektorilla käytettävää tulosohjausmallia alettiin soveltaa julkisissa laitoksissa, törmättiin huomattavaan päämäärien epäsuhtaan: ”yritysjohtaminen keskimäärin perustuu vahvan johtajuuden lisäksi kasvuorientoituneisuuteen, mutta julkisella sektorilla yritysmaailman strategiaoppeja sovelletaan supistuvien resurssien tilanteessa” (Korvela 2013, 96). Tämä päämäärien epäsuhta – lisää ”huippu”tuloksia pienemmillä resursseilla – on nyky-yliopistoissa jatkuvasti läsnä. Silloin tällöin se lävähtää esiin erityisen räikeänä, kuten vuonna 2015, jolloin hallitus päätti historiallisen suurista yliopistoleikkauksista, ja opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen lähetti yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen johtajille avoimen kirjeen. Siinä hän komensi yliopistoja tähtäämään ”maailman huipulle”, vaikka rahoitusta oli juuri leikattu rajusti. Grahn-Laasosen retorinen strategia oli kieltää rahoitusleikkaukset ja syyllistää yliopistolaisia: ”Kansainvälinen vertailu osoittaa, että resurssien puute ei ole keskeinen ongelmamme, vaan niiden tehoton hyödyntäminen” (2015). Grahn-Laasonen ei esittänyt väitteensä tueksi mitään tietoa, vaikka Suomen yliopistojärjestelmä oli tuolloin rahallisiin resursseihin nähden maailmanlaajuisissa vertailuissa varsin korkealla tasolla.
Päämäärien epäsuhta on läsnä myös yliopistojen hallintojen järjestämissä henkilöstötilaisuuksissa, joissa yliopistolaisia informoidaan loputtomista suunnitelmista ja uudistuksista. Koollekutsutut kertovat näkemyksiään, sillä he olettavat voivansa vaikuttaa omaa työtään koskeviin päätöksiin. Mutta heidän ajatuksensa eivät päätöksissä näy.
Tällaisia päätösvallattomia informointi- ja keskustelutilaisuuksia oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden emeritusprofessori Jukka Kekkonen nimittää ”kuulemisteattereiksi” (2019; 2020). Hänen mukaansa ne ovat eräs nyky-yliopistojen näennäisdemokratian muoto.
Kekkonen kuvaa yliopistolehtorien urapolkua koskenutta valmistelu- ja päätösprosessia Helsingin yliopistossa (Kekkonen 2020; ks. myös Kekkonen & Heinonen 2025). Oli järjestetty henkilöstötilaisuus, jossa keskusteltiin työryhmän esityksistä sen tekemien taustaselvitysten pohjalta. Työryhmän yliopistonlehtorijäsenet esittivät tenure track -järjestelmän rinnalle yliopistonlehtoreiden urapolkumallia, joka parantaisi ansioituneiden yliopistonlehtorien etenemistä apulaisprofessoreiksi tai professoreiksi vertaisarvioinnin kautta. Työryhmä kokonaisuutena ei kuitenkaan kannattanut mallia (ks. Kekkonen & Heinonen 2025). Asiaa oli luvattu käydä läpi vielä ”laajennetussa johtoryhmässä” – Kekkonen toteaa käyttävänsä lainausmerkkejä, koska yliopistolaki tai Helsingin yliopiston johtosääntö eivät tunne kyseistä elintä – ja hallituksen kokouksessa (Kekkonen 2020). Hallituksen kokous oli kuitenkin pidetty päätösvallattomana iltakouluna. Henkilöstötilaisuus ja myös työryhmän työ olikin ollut kuulemisteatteria, yliopistolaisten kuuntelemisen esittämistä.
Myös Hanna Kuusela puhuu yliopistojohdon valikoivasta kuulosta. Hän kertoo, miten Tampereen yliopiston rehtori suostui kuukausien painostuksen jälkeen asettamaan työryhmän valmistelemaan uudistuksia yliopiston johtamisjärjestelmään. Kuuselan mukaan työryhmä ehdotti kahdeksaatoista muutosta, ”jotka toteutuessaan demokratisoisivat yliopistoa ja sen päätöksentekoa, palauttaisivat valtaa takaisin lattiatasolle” (2024, 44). Rehtori hyväksyi ehdotuksista neljä. Suuri osa ehdotuksista sivuutettiin, minkä syyksi rehtori oli todennut, että niiltä osin ”ei ole tarvetta” tarkistaa johtosääntöä. Kuuselan sanoin: ”On kuultu, muttei kuunneltu, koska ei ole tarvetta” (ibid., 44). Oli järjestetty jälleen yksi kuulemisteatteri, jonka esiintyjinä olivat Suomen korkeimmin koulutettuja asiantuntijoita johtavat kuurot.
Yliopistojen hallintojen harjoittamilla esityksillä on yksi merkittävä ero verrattuna ammattiteattereiden ja -taiteilijoiden harjoittamaan toimintaan: ne eivät perustu esittäjien ja yleisön väliseen sopimukseen esitysten fiktiivisyydestä. Päinvastoin, hallintojen kuulemisteatterit asettavat yliopiston todellisuuden ja johtajavallan. Tämä todellisuus on asiantuntijatietoa vaientavaa hiljaisuutta, jossa kriittinen ajattelu sivuutetaan autoritaarisella johtamisella.
Myös jatkuva tutkijatyön kontrollointi ja pikkutarkka raportointi hiljentää yliopistolaisia. Korvelan mukaan asiantuntijuutta vaativat työtehtävät on yliopistolla pakotettu muottiin, jossa ”ainoastaan sen mittaristossa näkyvä työ on työtä ja se muodostaa palkkauksenkin perustan”. Tutkijoita ohjataan julkaisemaan vain tietyissä ”huippu”julkaisuissa, tekemään vain tietynlaista yhteistyötä vain tiettyjen organisaatioiden kanssa, ja niin edelleen.
Tämä mahdollistaa eräänlaisen asiantuntijuuden de-skillingin [alaspäin arvioinnin], sanoo Korvela (2013, 99). Se on tieteen tekemisen ulkopuolelta asetetun mittariston käyttämistä asiantuntijatyössä, jonka tulisi perustua yliopistoyhteisön omiin tieteensisäisiin kriteereihin. Alaspäin arviointi on yliopistoyhteisölle tuhoisaa, sillä se pakottaa tutkijat näennäisarvottamaan omaa asiantuntijuuttaan epätieteellisillä ja epä-älyllisillä mittareilla. Kun näennäisarvottamisesta tulee arkipäivää, todellinen, tieteensisäisiin kriteereihin perustuva arvottaminen ja samalla yliopistolaisten tärkein pääoma eli kriittinen ja vapaa ajattelu joutuvat altavastaajan asemaan. Pakotetun, systeemisen alaspäin arvioinnin synkin seuraus onkin tutkijoiden keskuudessa lisääntyvä itseinho.
Kuulemisteatterit ja alaspäin arviointi tuottavat nyky-yliopistoon ankeaa ja alistunutta hiljaisuutta. Traagisinta asiassa on, että alistunut hiljaisuus värähtelee paikassa, jossa korkeimmin koulutetun ja vapaan ajattelun tulisi roihuta moninaisena. Usein puhutaan aivovuodosta, suomalaisten tutkijoiden siirtymisestä ulkomaisten yliopistojen vehreimmille ajattelumaille, mutta mielestäni tulisi puhua myös paljon laajemmasta ilmiöstä – aivotukoksesta, joka on kvantitatiivisen, tulosohjatun mittausmanian ja johdon kuurouden aiheuttamaa kriittisen ajattelun lamaantumista.
Yliopistojen strategiat: paljon meteliä tyhjästä
Nykyinen yliopistolaki nojaa arvopohjaltaan managerialismiin, joka pyrkii virtaviivaistamaan johtamisen rakenteita ja lisäämään johtajien valtaa tehokkuuden parantamiseksi (ks. Välimaa 2022, 35). Managerialismin keskeisiä teknologioita ovat strategiat sekä erilaisten suoritusten ja ”tulosten” mittaaminen. Ja koska tehokkuudesta on tehty yliopistotoiminnan ensisijainen tavoite, joka ohittaa uuden tiedon tuottamisen ja totuuden tavoittelun pyrkimykset, strategioista viestitään näyttävästi. Tämä viestinnällinen aspekti – joka on samalla myös kilpailun väline – muokkaa strategioita yhtäältä truistisiksi eli itsestäänselvyyksiä toistaviksi, ja toisaalta myös ylisanoja viliseviksi infantiileiksi julistuksiksi.
Politiikan tutkija Pertti Ahonen jakaa yliopistomallit kuuteen topokseen, ”korkeahkon abstraktiotason ideaalityyppeihin”, joiden alalajeissa erottuvat muun muassa sivistysyliopisto, luostari, oppineiden tasavalta, konebyrokratia, uusliberaali kaupallisuus, korporativistinen intressi, managerialismi, tuloksellisuus sekä ulkoinen ja sisäinen funktionalisointi (Ahonen 2013, 115). Konkreettinen esimerkki vaikkapa konebyrokratiasta on yliopistojen muuttaminen ”perinteisiinsä sitoutuneista professorikunnan hallitsemista eliitti-instituutioista standardoiduiksi massa- ja ammattikoulutuksen, soveltavan tutkimuksen ja kehittämistyön laitoksiksi” (ibid., 120).
Ahonen tarkastelee kyseisen toposerottelun läpi Helsingin yliopiston strategioita vuosilta 2010–2016. Hän löytää niistä useita toposten alalajien ilmentymiä, muun muassa sivistysyliopiston, uusliberaalin kaupallisuuden, managerialismin, tuloksellisuuden ja myös ulkoisen ja sisäisen funktionalismin heijastumia.
Ahonen määrittelee yliopistostrategiatyön ja strategioiden julkistamisen rationalisoiduiksi myyteiksi. Hänen mukaansa strategioissa tavoitellaan lausumia, jotka muistuttavat ulkokohtaisesti tieteellistä rationaalisuutta (ibid, 131), mutta eivät perustu tieteelliseen ajatteluun. Usein lausumat ovat vaikeasti todennettavia ja yleisluontoisia väitteitä tai lupauksia. Yliopiston viestinnässä niitä toistetaan ritualistisesti ja mantranomaisesti.
Yliopistostrategioiden truistinen retoriikka muovaa kaikkien yliopistojen strategioista pitkälti toistensa kopioita. Suomessa useat yliopistot haluavat ”vastata globaaleihin haasteisiin” (esimerkiksi Oulu, Vaasa, Turku, Aalto ja Itä-Suomen yliopisto). Myös ”edelläkävijyys” ja ”ennakoivuus” mainitaan usein (Turku, Lapin yliopisto, Åbo Akademi). Tampereen yliopisto haluaa olla ”maailmaa muuttavien asiantuntijoiden kouluttaja”. Taideyliopisto aikoo rakentaa ”yhdenvertaista ja kestävää maailmaa”. Jyväskylän yliopisto pyrkii kouluttamaan ”osaavia ja hyvinvoivia” ihmisiä. Helsingin yliopisto haluaa tuottaa ”tutkimuksen ja opetuksen voimalla ymmärtämystä yhteiskunnan käyttöön vastuullisesti ja eettisesti – koko maailman parhaaksi”. Aalto-yliopisto kouluttaa ”tulevaisuuden muutoksentekijöitä” ja ”uudistaa yhteiskuntaa”. Lappeenrannan-Lahden teknisen yliopiston (LUT) strategia on niin ylevä, että sitä ei voi sanoa suomeksi. Se kuuluu: Trailblazers – Science with a Purpose.
”Globaaleihin haasteisiin” vastaamisen lupauksessa on se ongelma, että koska jo haasteiden täsmällinen määrittely on monimutkaista, niin etenkin ”ratkaisut” haasteisiin ovat huomattavan monimutkaisia ja vaikeita. Vaikka esimerkiksi ilmastonmuutos on maailmanlaajuinen ongelma, sen torjuminen ei näytä olevan yksinkertaista. Myös globaalin ja globalisaation käsitteet ovat hankalia, sillä ne tuottavat yleistäviä yksinkertaistuksia monimutkaisista (ja monissa tapauksissa pitkällä aikavälillä syntyneistä) ilmiöistä, joilla on aina paikallisia, historiallisia, kulttuurisia ja sosiaalisia erityispiirteitä.
Sosiologi Roland Robertsonin mukaan globaalin käsite tulisi suhteuttaa toiseen tilalliseen käsitteeseen, lokaaliin, sillä maailmanlaajuiset ilmiöt ovat aina väistämättä myös paikallisia (1995; ks. myös Wrede 2012). Robertson on kehittänyt käsitteen glokaali, jota voi käyttää myös kritiikkinä lineaarisesti etenevän globalisaation ajatukselle. Hän korostaa, että sekä globaali että paikallinen ovat kuviteltuja, erilaisissa diskursseissa tuotettuja tiloja (Robertson 1995; ks. myös Wrede 2012). Onkin yllättävää, että suomalaisissa yliopistostrategioissa puhutaan paljon globaaleista ”haasteista”, mutta ei glokaaleista, saati lokaaleista ilmiöistä. Jokainen yliopisto ja siellä tuotettu tieto kiinnittyy maailmanlaajuisen tiedonmuodostuksen rinnalla kuitenkin aina omaan paikalliseen ympäristöönsä. Paikallisuuden sivuuttaminen strategioissa on outoa myös siksi, että eri puolilla Suomea olevien yliopistolaitosten historia perustuu määrätietoiselle aluepoliittiselle kehittämiselle (ks. esim. Välimaa 2023). Jo se, että Suomessa ylipäätään on yliopistoja, pohjautuu vahvoihin aluepoliittisiin intresseihin: kun Kustaa Aadolf II halusi vahvistaa Ruotsin suurvallan itäisiä maakuntia, hän perustutti yliopistot Tarttoon 1632 ja Turkuun 1640 (ks. Välimaa 2023, 7). Suomalainen yliopisto on yliopiston kansainvälisen idean suomenkielinen ja suomalaisessa kontekstissa toimiva lokalisaatio.
Myös Euroopan historian professori Laura Kolbe on kiinnittänyt huomiota yliopistostrategioiden historiattomuuteen. Hän toteaa, että ”teknokraattinen yliopistopuhe on jättänyt varjoonsa vahvimman menestystekijän, yliopistojen pitkän historian. Jos akateeminen strategiatyö saisi vahvempaa tukea opetuksen ja tutkimuksen omasta pitkästä historiasta, voisi omakuvakin kirkastua” (Kolbe 2012, 29). Kolben mukaan ”retorikot unohtavat, että yliopistot ovat vahvoja yhteisöjä, joissa elää ’hiljainen tieto’, joka välittyy sukupolvelta toiselle”. On selvää, että kyseinen ”unohtaminen” liittyy yliopistoyhteisöjen hiljaisen tiedon – kuten esimerkiksi oman oppialan historian ja perinteiden ymmärryksen – mahdottomaan mitattavuuteen. Yliopisto ei korosta strategioissaan hiljaista, kriittistä ja yhteisöllisesti kasautuvaa tietoa, vaan osallistuu ontoilla hokemilla ölisevään markkinakuoroon, missä maailman kaikki organisaatiot ja yritykset jo mekastavat. Yliopistot vähättelevät omaa tuhatvuotista perinnettään, mikä on yksi yhteiskuntamme suurimmista tragedioista.
Strategioissa toistuva edelläkävijäksi julistautuminen on niin ikään hankalaa, sillä edelläkävijyys on asia, jonka voi historiassa todentaa vain jälkikäteen. Kukaan tai mikään ei voi tekemisensä hetkellä täysin varmasti tietää olevansa edelläkävijä. Yliopistokontekstissa edelläkävijyyden käsite on kimurantti myös siksi, että tutkittu tieto rakentuu aina yhteisöllisesti jo laajan, olemassaolevan tiedon päälle. Lisäksi tieto rakentuu paradigmoittain, eri tavoin etenevissä vaiheissa. On vaikeaa osoittaa, mikä asia milloinkin edustaa todellista edelläkävijyyttä – ja suhteessa mihin. Edelläkävijäksi julistautumisessa korostuukin yliopistojen kilpailu toisiaan vastaan: ilmoittautumalla edelläkävijäksi yliopisto pyrkii asettumaan kuviteltuun ”huippuuden” eliittiluokkaan.
Lupaus vastata ”globaaleihin haasteisiin” ja olla ”edelläkävijä” ovat hyviä esimerkkejä yliopistostrategioiden rationalisoiduista myyteistä. Kumpaakaan tavoitetta ei määritellä täsmällisesti, vaan luotetaan yleisiin mielikuviin toiminnan neutraalista rationaalisuudesta ja tavoiteltavuudesta. Neutraaliksi naamioituva diskurssi nojaa aina jonkinlaisiin ideologioihin, poliittisiin linjauksiin ja moraalikäsityksiin (vrt. Eskelinen & Sorsa 2011). Niitä ei kuitenkaan haluta esitellä läpinäkyvästi.
Yliopiston strategialausumien meluisuus on täydellisen vastakohtaista yksittäisten tutkijoiden toiminnalle. En tunne yhtäkään tutkijaa, joka väittäisi olevansa edelläkävijä omalla alallaan – rahoitushakemuksissa vaadittava valehtelu on tietysti asia erikseen. Tiedossani ei myöskään ole tutkijoita, jotka haluaisivat olla ”maailman parhaita” tai ratkaista globaaleja haasteita. Tutkijat ovat kiinnostuneita tieteen kysymysten pohdinnasta, eivät ylisanapöhinästä tieteen tekemisen liepeillä.
Ranking-sijoitukset osana yliopistojen markkinointiviestintää
Strategioiden lisäksi yliopistot viestivät – ja kilpailevat keskenään – erilaisilla rankingsijoituksilla. Yliopistorankingien historia ulottuu 1900-luvun alun Yhdysvaltoihin, jossa ne korostuivat erityisesti 1950- ja 60-lukujen funktionalismissa. Tuolloin pyrkimyksenä oli systematisoida ja virtaviivaistaa monimutkaista yhteiskuntaa ja sen instituutioita (ks. Wilbers & Brankovic 2023, 739). Yhdysvaltalaisessa, maksullisessa yliopistojärjestelmässä rankingit toimivat alun perin kahdessa roolissa: niillä mitattiin sekä yliopiston suoritusta että mainetta. Viimeistään 1990-luvulta alkaen rankingit ovat levinneet laajasti ympäri maailmaa (ks. Rizo 2011, 2). Niiden ongelma on kuitenkin se, että ne mittaavat tutkimuksen laatua lähinnä englanninkielisiin ”huippu”aikakausilehtiin kirjoitettujen artikkelien kautta. Valtava osa erilaisissa julkaisukanavissa ja eri kielillä julkaistua tutkimusta jää huomiotta (ks. Mustajoki 2010, 24). Rankingit perustuvat väkisinkin määrälliseen mittaamiseen, vaikka ne väittävätkin mittaavansa laatua.
Nyky-yliopistojen ensisijainen markkinointikanava eli nettisivut sisältää säännönmukaisesti viittauksia rankingeihin. Niiden kehystys vaihtelee hieman yliopistosta toiseen. Esimerkiksi Lapin yliopiston nettisivuilta löytyy oma sivu 10 reasons to study in Lapland, jossa ranking-tuloksiin viitataan useassa eri kohdassa. Sivu on julkaistu vain englanniksi. Myös Svenska Handelhögskolanin (Hanken) sivustoilta löytyy ainoastaan englanniksi julkaistu sivu, jossa esitellään koulun akkreditoinnit ja ranking-tulokset. Niin ikään Jyväskylän yliopistossa ranking-tuloksia esitellään vain englanniksi, tässä tapauksessa taulukoiden ja kaavioiden muodossa. Aalto-yliopiston ranking-sivu koostuu laatikoihin asetelluista iskulauseista – kuten ”QS ranking: Aalto-yliopiston art & design on kahdeksannella sijalla maailmassa” – ja useista alakohtaisista taulukoista.
LUT-yliopiston ranking-sivulla korostuu pragmaattisuus: ”Tavoitteemme on lisätä tutkimuksemme laatua, vaikuttavuutta ja näkyvyyttä sekä kilpaillun rahoituksen määrää jatkuvasti.” Oulun yliopiston ranking-sivulla todetaan, että ”mitä korkeampi sijoitus [rankingeissa], sitä laadukkaammat toimijat harkitsevat tuloaan yliopistoon”. Samalla sivulla väitetään myös, että tutkimuksen korkeaa tasoa on helppo mitata. En olisi asiasta niin varma.
Ranking-sijoitukset tarjoavat yksinkertaista ja helppoa viestittävää yliopistojen ”menestyksestä”. Yliopistot julkaisevat mielellään omilla sivuillaan uutisia jollekin tietylle ranking-sijalle ”nousemisesta” tai ”yltämisestä”. Retoriikka on hämmentävää, sillä se toistaa kritiikittömästi valtionhallinnon käyttämää yliopistoa välineellistävää kilpailusanastoa.
Paul-Erik Korvela on todennut, että yliopistorankingit voisivat olla hyvin toisen näköisiä, jos tehokkuuden sijasta kilpailtaisiinkin siitä, missä instituutiossa tieteentekijät voivat maksimoida akateemisen vapautensa. Hän ehdottaa eräänlaisen ”sivistysyliopistorankingin” perustamista vastatoimena tehokkuusrankingeille. ”Jos maailman yliopistot listattaisiin sen mukaan missä henkilöstöllä on parhaat mahdollisuudet toteuttaa tutkimustaan hallinnon siihen pahemmin puuttumatta, rankinglista olisi epäilemättä erilainen kuin se nyt on”, sanoo Korvela (2013, 102).
Helsingin yliopiston 30 alle 30 -lista: lupaavuus- ja maailmanparannusfetisismiä
Helsingin yliopiston tulevaisuusfoorumi Kipinä julkaisi maaliskuussa 2025 listauksen 30:stä alle 30-vuotiaasta ”lupaavasta nuoresta eri aloilta”. Kipinän nettisivuilla listasta todetaan seuraavaa:
Haluamme nostaa esiin nuoria, joiden työ, tutkimus tai muu toiminta on ollut vaikuttavaa ja inspiroivaa. Tavoitteena on myös kannustaa sekä nykyisiä että tulevia opiskelijoita näkemään, kuinka monin tavoin yliopistossa hankitut tiedot ja taidot voivat avata ovia erilaisiin mahdollisuuksiin. Listalaisia yhdistää paitsi poikkeuksellinen toiminta maailman parhaaksi, myös halu jättää positiivinen vaikutus yhteisöön tai yhteiskuntaan ympärillään.
Lausumissa toistuvat tutut hälyisät iskusanat: vaikuttavuus, poikkeuksellisuus, toiminta maailman parhaaksi. Se, että korostetaan, kuinka monin tavoin yliopistossa hankitut tiedot ja taidot ”voivat avata ovia erilaisiin mahdollisuuksiin” kuvastaa kiusallisella tavalla nyky-yliopiston tarvetta keksiä olemassaololleen ajan henkeen sopivia syitä. Niinpä kyseisessä tekstissäkään ei puhuta perustutkimuksesta, kriittisyydestä tai sivistyksestä, vaan hehkutetaan ”erilaisia mahdollisuuksia”, ovien avautumisia, lupaavuutta ja poikkeuksellisuutta.
30 alle 30 -listalla on Helsingin yliopiston entisiä ja nykyisiä opiskelijoita eri aloilta. Esittelyissä vilahtelee omia yrityksiä, mediaesiintymisiä, kansainvälisiä kontakteja ja huippu-urheilusaavutuksia. Lista on henkilöbrändäystä par excellence, valittujen yksilöiden nostamista erityiseen ”lupaavuuden” tähtipölyyn. On selvää, että ”lupaavuus” ei tässä liity tieteellisen tutkimuksen laadullisiin ominaisuuksiin, vaan medianäkyvyyteen ja sen arvostukseen.
Kirjassaan Sivistyksen puolustus (2018) kirjallisuudentutkija Sari Kivistö ja uskonnonfilosofi Sami Pihlström toteavat, että medianäkyvyyden korostaminen yliopistossa saattaa eriarvoistaa tutkijoita tavalla, joka ei nojaa tieteentekemisen laatuun vaan temperamenttieroihin (2018, 115). Introvertit ja medianäkyvyydestä piittaamattomat tutkijat voivat tuntea painetta julkisten esiintymisten suuntaan. Painetta lisää pelko siitä, että näkyvät mediaesiintymiset saattavat kanavoida tutkimusrahoitusta. Tutkijan tai tutkimuksen näkyvyys ei ole kuitenkaan sama asia kuin tieteellinen vaikuttavuus, kuten Kivistö ja Pihlström muistuttavat. Ongelma on, että maineen tavoittelu saattaa johtaa yhdenmukaistuviin ja konservatiivisiin tutkimusaiheiden ja viittauskäytäntöjen valintoihin. Tutkimusaiheet tulisi kuitenkin valita teemojen ja kysymysten tieteellisestä merkityksestä käsin, ja sitä vain kriittinen tiedeyhteisö voi arvioida (vrt. ibid., 116). Maineesta palkitseva yliopistolaitos voikin ohjata tutkijoita toimimaan vapaan tieteen kannalta haitallisilla tavoilla. Tutkijat ryhtyvät laskelmoimaan, mikä olisi mediaseksikkäin tutkimusaihe. Näin on osin jo tapahtunutkin. Mutta jos tutkimusaiheita tai -metodeja ohjaa mediaseksikkyys, tutkimus ei enää ole vapaata, vaan tiedeyhteisön ulkopuolelta määritellyssä suppeassa tilassa tapahtuvaa näkyvyyden optimointia.
30 alle 30 -listalaisista todetaan, että heitä yhdistää ”poikkeuksellinen toiminta maailman parhaaksi”. Tämä kehystys tulee suoraan Helsingin yliopiston strategiahokemasta ”tieteen voimalla – maailman parhaaksi”. Nuorille on esitetty kaksi kysymystä – ”mikä on toistaiseksi suurin saavutuksesi urallasi” ja ”entä suurin saavutuksesi muussa elämässä” – joihin he eivät ole vastanneet mitenkään erityisesti ”maailman parantamisen” agendaa korostaen. Päinvastoin: jos vastauksista haluaa etsiä joitain yhteisiä teemoja, niitä ovat toiminta suomalaisissa tiede- ja muissa yhteisöissä sekä paikallisuus ja henkilökohtaisuus. ”Maailman parhaaksi” -lausuma esiintyykin 30 alle 30 -listan yhteydessä lähinnä päälleliimattuna strategiamantrana.
Todettakoon, että kritiikkini kohdistuu 30 alle 30 -listan muodostamisen aktiin ja listan lupaavuus- ja maailmanparannusfetisistiseen kehystykseen. Kritisoin siis Helsingin yliopiston Tulevaisuusfoorumin toimintaa, en listalla olevia nuoria. Itse asiassa olen iloinen siitä, että vastatessaan kysymykseen ”mikä on toistaiseksi suurin saavutuksesi urallasi” useat nuoret mainitsivat opiskelun ja tutkimuksen yhteisöllisyyden sekä innostuksen, joka liittyy uuden tiedon tuottamiseen. Nuorten uteliaisuus ja palo tieteeseen ilahduttaa yliopistokriisin ankeuden keskellä.
Yliopistojen on taisteltava tieteen vapauden puolesta jatkuvasti
Tarkastelemani yliopistojen hiljaisuudet ja hälyt kuvaavat ennen muuta yhtä asiaa: yliopistoinstituution romuttunutta uskoa omaan ydintoimintaansa. Yliopistot eivät enää usko vapaaseen tieteelliseen perustutkimukseen ja siihen perustuvaan opetukseen. Ne uskovat mieluummin tehokkuusoppiin ja hyödyllisyysmantraan. Ja koska kuuliainen tutkija on tehokkuusopin mukaan hyödyllisempi kuin kriittinen tutkija, yliopistot hiljentävät tutkijat näennäisraportteja laativiksi, itseään alaspäin arvioiviksi hahmoiksi. Nämä hiljaiset, oman kriittisen ajattelunsa tukahduttavat tutkijat toimivat vaivaantuneena yleisönä, kun yliopistohallinnot metelöivät maailman parhaudesta ja kilpailusijoituksista. Kun tutkijoilla on painavaa sanottavaa yliopistotoiminnan järjestelyistä, samaiset hallinnot tekeytyvät kuuroiksi.
Suomen yliopistot ovat siis vakavassa kriisissä ilman autoritaarista presidenttiäkin. Konsensushakuisen ja sivistykseltään ohuen Suomen ongelma on hallitus, joka haluaa välineellistää yliopistolaitoksen omien poliittisten tavoitteidensa yhdeksi toimeenpanoelimeksi. Näin on ollut jo parikymmentä vuotta. Yliopistojen yrittäjähenkistymistä tutkineen mediatutkija Marko Ampujan mukaan valtiovallan vahva ohjaushalu yliopistoja kohtaan perustuu pitkäkestoiseen ajatukseen, jonka mukaan ”yliopistot akateemisine henkilöstöineen ovat kykenemättömiä asettamaan toiminnalleen tavoitteita ilman vahvaa ’käytäntöön’ sidottua ulkoista painetta, jonka tasoa OKM viimekätisenä markkinavoimien valtiollisena edunvalvojana säätelee” (Ampuja 2024). On todennäköistä, että nykyisessä ”kansallista turvallisuutta” korostavassa ilmapiirissä valtion ohjaushalu yliopistoja kohtaan lisääntyy entisestään.
Myös se, että yliopistoja kehitetään jatkuvasti yrittäjyyden ja markkinoinnin ensisijaisuutta korostavasta lähtökohdasta, uhkaa akateemisen perustutkimuksen ideaa ja tieteen vapautta (ks. Ampuja 2024). Ulkoisten sidosryhmien tavoitteita palvelevat tutkimukset saattavat lisätä painetta esimerkiksi tutkimustulosten salaamiseen ja liiketaloudellisten intressien korostamiseen.
Yliopiston on siis jatkuvasti taisteltava autonomiansa ja tieteen vapauden puolesta myös Suomessa. Vaikka pääministeri Orpon hallitusohjelmaan on kirjattu dekoratiivinen lause ”akateemisella tutkimuksella ja tieteellä on itseisarvo” (2023, 88), se ei toteudu valtiovallan teoissa. Parin viime vuoden aikana on esimerkiksi vahvistettu tutkimus- ja innovaationeuvoston (TIN) asemaa, jonka pyrkimyksenä on kohdentaa tutkimuksen rahoitusta ”tarkoituksenmukaisesti” (2023, 88), mikä tarkoittaa tietenkin kulloisiakin poliittisia tavoitteita. Tarkasti koordinoidun ja ohjatun rahoituksen systeemissä tieteen vapaus ei kuitenkaan voi toteutua todellisena, tieteensisäisin kriteerein ymmärrettynä vapautena. On paradoksaalista, että uusliberalistisia arvoja eli esimerkiksi yksilönvapautta ja sääntelyn purkamista julistava valtiovalta ei usko omiin arvoihinsa yliopistojen ja tutkijoiden tapauksessa.
Kun Academic Freedom Indexin tulokset julkaistiin huhtikuun puolivälissä, tieteen vapauden maailmanlaajuiseen kaventumiseen reagoitiin Ruotsissa hyvin toisin kuin Suomessa. Ruotsin hallitus asetti heti selvityshenkilön tutkimaan, miten tieteen vapautta voisi vahvistaa Ruotsissa (ks. Regeringskansliet, 24.4.2025). Opetusministeriö järjesti asiasta tiedotustilaisuuden, jossa opetusministeri Johan Pehrson totesi, että Ruotsin pitää puolustaa akateemista vapautta nyt, kun muut maat alasajavat sitä. Hän sanoi, että Ruotsissa tutkijoiden tulee voida olla ”vapaita, uteliaita ja hieman hankalia”. En voisi kuvitella vastaavaa puhetta opetusministerin tai tiede- ja kulttuuriministerin suusta Suomessa. Täällä OKM ei puolusta yliopistolaitosta ja akateemista vapautta, vaan toimii hallituksen tavoitteiden kuuliaisena käskynhaltijana. OKM toteaa tämän yksiselitteisesti itse: ”Opetus- ja kulttuuriministeriö osana valtioneuvostoa ohjaa ja rahoittaa korkeakoulujen toimintaa. Kehittämistavoitteet perustuvat hallitusohjelmaan, hallituksen toimintasuunnitelmaan sekä muihin eduskunnan ja valtioneuvoston korkeakouluille asettamiin strategisiin tavoitteisiin.” Sekä OKM että hallitus unohtavat kuitenkin, että yliopisto on Suomessa – ja aivan kaikkialla – paljon vanhempi instituutio kuin valtio.
Olisikin toivottavaa, että valtionjohto noudattaisi yliopistojen ohjaushalussaan vähintääkin samaa maltillisuutta, jota presidentti Alexander Stubb peräänkuulutti ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan virkaanastujaispuheessaan maaliskuussa 2024. Stubb totesi, että ”jokaiseen risahdukseen ei pidä reagoida”, millä hän viittasi erilaisiin turvallisuusuhkiin. Olen samaa mieltä. Yliopistopolitiikassakaan ei tule reagoida jokaiseen risahdukseen, joita kuuluu Elinkeinoelämän keskusliiton tai teknologiateollisuuden tai yritysmaailman lobbareiden suunnasta. Tieteen vapautta vähättelevien tahojen vaatimukset ovat turvallisuusuhka Suomen yliopistojen itsehallinnolle, ja se, että yliopistot menettävät itsehallintonsa, on turvallisuusuhka koko suomalaiselle yhteiskunnalle.
Yliopistoyhteisöistä eriytyneiden ja tehokkaiksi virtaviivaistettujen yliopistohallintojen markkinamelu peittää alleen yliopistojen käytävillä kaikuvan hankalan hiljaisuuden – alistuneen kuuliaisuuden, joka on korvannut kriittisen ajattelun. Mutta silti nämä aikamme uhanalaisimmat lajit – kriittinen ajattelu ja tieteen vapaus – elävät sitkeinä joidenkin uppiniskaisten tutkijoiden hiestyneissä takaraivoissa! Olen varma, että jonain päivänä jossain – ei välttämättä yliopistossa, mutta jossain uudessa tieteellisessä instituutissa tai verkostossa – vapaa tiede ja kriittinen ajattelu voivat jälleen kukoistaa moniäänisinä ja rajoittamattomina, vailla hankalien hiljaisuuksien ja hälyjen raskasta taakkaa.
Piditkö artikkelista? Maksa vapaaehtoinen lukumaksu (2,50) täällä.
[1] Ensimmäisen kerran akateemisen vapauden kansainvälinen vertailu (academic freedom index) julkaistiin 2020. Se perustuu eri maissa toimivien asiantuntijoiden arvioihin sekä monipuoliseen tilastoaineistoon. Vuoden 2025 arvioinnissa oli mukana 179 maata. Indeksi käsittää tutkimuksen ja opetuksen vapauden, vapauden välittää tutkimustietoa, institutionaalisen autonomian, kampusten toiminnan vapauden sekä tutkijoiden mahdollisuuden ottaa kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Viime vuosina akateemista vapautta ovat rajoittaneet useissa maissa valtaan nousseet autoritaariset hallinnot ja niiden harjoittama anti-pluralistinen politiikka (ks. AFI 2025; vrt. myös Väliverronen 2023; 2025). Selvityksen ovat tehneet Friedrich-Alexander Universitätin tutkijat (FAU, Nurnberg) sekä V-Dem-instituutin (Varietes of Democracy), Scholars at Risk -verkoston ja Global Public Policy -instituutin tutkijat.
Lähteet
Academic Freedom Index 2025. https://academic-freedom-index.net/
Ahoketo, Perttu & Suoranta, Juha. 2023. Yliopiston huononnusten lyhyttä historiaa. Alusta 22.12.2023
https://www.tuni.fi/alustalehti/2023/12/22/yliopiston-huononnusten-lyhytta-historiaa
Ahonen, Pertti. 2013. Yliopistopolitiointia yliopistoanalyysein: retorinen erittelynäkökulma yliopistomalleihin ja yliopistostrategioihin. Teoksessa Uusi yliopisto – yritys, puolue vai oppineiden tasavalta? Kohti muuttuvien toimintatilanteiden poliittista luentaa. Toim. Pertti Ahonen, Paul-Erik Korvela ja Kari Palonen. Jyväskylä: SoPhi. 106-157.
Ampuja, Marko. 2024. Yliopistojen yrittäjähenkistymisen sokeat pisteet. Yliopistokäänne -blogi. 29.8.2024.
Björn, I., Pöllänen, P., & Saarti, J. (2021). Hajautusta tasa-arvon ja demokratian nimissä: Suomalaisen yliopiston aluesidos. Kasvatus & Aika, 15(3–4), 315–332.
Fjällström, Antti. 2012. Tulosohjaus ja tulossopimukset hallinnon ohjausvälineinä. Pro gradu -tutkielma, julkisoikeus, Tampereen yliopisto.
Grahn-Laasonen, Sanni. 2015. Avoin kirje yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen johdolle. 27.10.2015. Opetus- ja kulttuuriministeriö. https://okm.fi/-/opetus-ja-kulttuuriministeri-sanni-grahn-laasosen-avoin-kirje-yliopistojen-ja-ammattikorkeakoulujen-johdolle
Heinonen, Visa & Kekkonen, Jukka & Patomäki, Heikki. 2018. Aika korjata yliopistolakia. Yliopistokäänne -blogi. 30.3. 2018
Kaleva, V. & Kuusela, Hanna. (2020). Ei tiedettä ilman vapautta eikä vapautta ilman demokratiaa. Ilmiömedia. https://ilmiomedia.fi/artikkelit/ei-tiedetta-ilman-vapautta-eika-vapautta-ilman-demokratiaa/
Kekkonen, Jukka. 2016. Olisiko aika kokeilla rehellisyyttä? Akatiimi, 4/2019. https://arkisto.acatiimi.fi/4_2019/8.php
Kekkonen, Jukka. 2020. Uramallin tulevaisuudesta tulee päättää yliopiston hallituksessa. Helsingin yliopisto, Urapolku-blogi. 14.2.2020.
Kekkonen, Jukka & Heinonen, Visa. 2025. Akateemisen vapauden ja sivistysyliopiston tila Suomessa 2020-luvun alkupuolella. Tieteessä tapahtuu 2/2025.
Kolbe, Laura. 2012. “Huipulle ja yhteiskuntaan” – oma kulttuuriperintö yliopistojen kilpailuvaltiksi. Tieteessä tapahtuu 4/2012.
Korvela, Paul-Erik. 2013. Meluton sopusointu. Yliopisto, Clausewitz, ja strategian politiikka. Teoksessa Uusi yliopisto – yritys, puolue vai oppineiden tasavalta? Kohti muuttuvien toimintatilanteiden poliittista luentaa. Toim. Pertti Ahonen, Paul-Erik Korvela ja Kari Palonen. Jyväskylä: SoPhi. 79-105.
Kuukasjärvi, Kimmo M. 2023. Tullut jäädäkseen! Kansallisen turvallisuuden tulo osaksi Suomen turvallisuuskäsitysten kenttää 2001-2022. Väitöstutkimus. Tampereen yliopisto, Johtamisen ja talouden tiedekunta.
Kuusela, Hanna ym. 2019. Kenen yliopisto? Tampereen yliopiston henkilöstön näkemyksiä yliopistojen johtamisjärjestelmistä ja itsehallinnosta. COMET – Journalismin, viestinnän ja median tutkimuskeskus, Informaatiotutkimuksen ja viestinnän tiedekunta, Tampereen yliopisto. https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/117081/updated_2nd_Edition_2019.pdf?sequence=5&isAllowed=y
Kuusela, Hanna ym. 2021. Korkeakoulupolitiikan muuttuvat valtasuhteet Suomessa: Säätiöyliopiston synty ja kamppailu yliopistodemokratiasta. Politiikka, 63(2). https://doi.org/10.37452/politiikka.101246
Mustajoki, Arto. 2010. Yliopistojen rankingit – paljon melua tyhjästä? Tieteessä tapahtuu 8/2010.
Myllyoja, E. (2023). ”Rehtori johtaa yliopistoa diktaattorin ottein” – Työntekijät hermostuivat Tampereen yliopiston johtoon. Helsingin Sanomat 21.1.2023 https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000009337414.html
Määttä, Tapio. 2024. Soft law kansallisen oikeuden oikeuslähteenä. Tutkimus oikeudellisen ratkaisun normipremissin muodostamisen perusteista ympäristöoikeudessa. Oikeustiede-Jurisprudentia, 38(XXXVIII), 337–460. Noudettu osoitteesta https://journal.fi/oikeustiede-jurisprudentia/article/view/143520
Niemelä, Tarja. 2025. Akateemista vapautta tulee vahvistaa. Professoriliiton blogi. 11.4.2025.
OKM. Korkeakoulu- ja tiedepoliittiset linjaukset. https://okm.fi/korkeakoulu-ja-tiedelinjaukset
Poutanen, M. Tomperi, Tuukka., Kuusela, Hanna., Kaleva, V. & Tervasmäki, T. (2022) From democracy to managerialism: foundation universities as the embodiment of Finnish university policies. Journal of Education Policy, 37(3), 419–442. https://www.tandfonline.com/doi/full/10.1080/02680939.2020.1846080
https://www.aalto.fi/fi/aalto-yliopisto/rankingit
https://www.hanken.fi/en/about/hanken/accreditations-and-rankings
https://www.helsinki.fi/fi/tutustu-meihin/tama-helsingin-yliopisto/menestys-yliopistorankingeissa
https://www.jyu.fi/tilastot/en/rankings
https://www.uef.fi/fi/yliopisto
https://www.ulapland.fi/EN/Admissions/10-reasons-to-choose-University-of-Lapland 10 reasons to study in Lapland.
https://www.oulu.fi/fi/yliopisto/yliopistorankingit
https://www.uwasa.fi/fi/yliopisto/strategia-laatu-ja-arvot/rankingit-akkreditoinnit-ja-arvioinnit
Regeringskansliet, Utbildningsdepartementet [Ruotsin valtionkanslia, opetusministeriö]. Forskares frihet ska stärkas – utredning tillsätts. 24.4.2025. https://www.regeringen.se/pressmeddelanden/2025/04/forskares-frihet-ska-starkas–utredning-tillsatts/
Rizo, Felipe Martinéz. 2011. University rankings: a critical view. Revista de la educación superior. ISSN: 0185-2760. Vol. XL (1), No. 157, 2011. 77-97
Robertson, Roland. 1995. Glocalization: timespace and homogeneity-heterogeneity. Teoksessa Featherstone, Mike, Lash, Scott & Robertson, Roland (toim.) Global Modernities. London: Sage.
Saisana, Michaela, Béatrice d’Hombres & Andrea Saltelli. 2011. “Rickety Numbers: Volatility of University Rankings and Policy Implications.” Research Policy, 40, 1, 165-177.
Sauder, Michael & Wendy N. Espeland. 2009. “The Discipline of Rankings: Tight Coupling and Organizational Change.” American Sociological Review, 74, 1, 63-82.
Sauli, Mikko & Juntunen, Karoliina. 2025. Akateemikko uudesta lakihankkeesta: olisi erikoista, että demokratiassa lakiin kirjattaisiin mitä tutkimuksen pitää olla. Yle, 13.2.2025.
Tasavallan presidentin virkaanastujaispuhe 1.3.2024. Tasavallan presidentin kanslia. https://www.presidentti.fi/tasavallan-presidentti-alexander-stubbin-virkaanastujaispuhe-1-3-2024/
Vahva ja välittävä Suomi. Pääministeri Petteri Orpon hallitusohjelma 20.6.2023. Valtioneuvoston julkaisuja. 2023: 58. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/165042/Paaministeri-Petteri-Orpon-hallituksen-ohjelma-20062023.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Vainikka, Eliisa & Toivanen, Pihla. 2021. Talouskurin kieli suomalaisessa journalismissa. Politiikasta.fi 26.8.2021.
Välimaa, Jussi. 2022. Onko yliopisto organisaatio vai instituutio? Tiedepolitiikka 3/ 2022.
Välimaa, Jussi. 2023. Yliopistot ja sivistys 1600-luvulta nykypäiviin. Teoksessa Fantastinen yliopistouudistus: sopeutuva akateemisuus ja sivistysihanteen muutos. Toim. A. Nevala, S. Häyrynen, & J. Korpela. Kirjokansi. Turku: Kirjokansi. 31-61.
Väliverronen, Esa. 2023. Tieteen vapaus kaventuu maailmalla. Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta, 17.4.2023. https://tjnk.fi/fi/ajankohtaista/esa-valiverronen-tieteen-vapaus-kaventuu-maailmalla
Weymans, Wim. 2010. “Democracy, Knowledge and Critique: Rethinking European Universities beyond Tradition and the Market.” London Review of Education, 8, 2, 117-126.
Wilbers, Stefan & Brankovic, Jelena. 2023. The emergency of university rankings: the historical-sociological account. Higher Education (2023) 86:733–750.
Wrede, Sirpa. 2012. Työn glokalisaatio ja eriarvoisuus. Sosiologia 3/2012. 253-259.