Tue riippumatonta kulttuurijournalismia maksamalla Särön verkkolehden vapaaehtoinen lukumaksu (2,50 euroa).
On tammikuu 2026, ja kirjakauppa Rosebud Sivullinen toimii viimeistä kuukauttaan Helsingin yliopistokiinteistöt Oy:n (HYK) tiloissa Helsingin Kaisaniemessä. Heinäkuussa 2025 uutisoitiin, että HYK irtisanoo Rosebudin vuokrasopimuksen. Hieman myöhemmin kävi ilmi, että uudeksi vuokralaiseksi liiketilaan tulee halpatavarakauppa Rusta. Näin Helsingin yliopisto antoi lähtöpassit Suomen suurimmasta kirjavalikoimasta ja korkeatasoisista tiede- ja kulttuurikeskusteluista tunnetulle kirjakaupalle. Tilalle se valitsi halpatuotetut puutarhatontut ja tuoksukynttilät.
Rosebud Sivullinen avattiin 2021. Se on 1 300 neliömetrin kivijalkakauppa, suurin Helsingin kuudesta Rosebud-kirjamyymälästä. Sivullinen sijaitsee Kaisaniemessä, lähellä Helsingin yliopiston pääkirjastoa ja keskellä viittä yliopiston tiedekuntaa (kasvatustieteellinen, humanistinen, teologinen, oikeustieteellinen ja valtiotieteellinen tiedekunta sekä Svenska social- och kommunal högskolan). Laaja kirjavalikoima kattaa kauno- ja tietokirjallisuuden lisäksi myös lastenkirjoja, pokkareita, sarjakuvia, elokuvia ja lehtiä. Myymälä on tilava, tunnelma kiireetön ja rento. Taustamusiikkia ei kuulu. Laajan kirjavalikoiman ja keskeisen sijaintinsa lisäksi Sivullinen on tunnettu myös vilkkaasta ohjelmatoiminnastaan, esimerkiksi kirjanjulkistamistilaisuuksista sekä kirjallisuus-, tiede- ja kulttuuritapahtumista.
Sivullisen irtisanomisuutisoinnin jälkeen media sai vain niukasti kommentteja Helsingin yliopistolta. Rehtori Sari Lindblom vaikeni tapauksesta pitkään, mutta päätyi lopulta pahoittelemaan yliopiston toimintaa Helsingin Sanomien haastattelussa syyskuussa 2025. Sitä ennen yliopisto osti kriisiviestintäpalveluita Aina Advisors -yhtiöltä 10 500 eurolla. Yliopisto siis osti ”osaamista” viiden maisterin pyörittämästä firmasta, vaikka sen omassa viestinnän koulutusohjelmassa työskentelee kolme viestinnän professoria sekä koko joukko muita tutkijakoulutuksen saaneita henkilöitä. Viestintäosaamisen ostamisen viesti onkin varsin selvä: yliopisto ei usko omaan ydintoimintaansa eli tieteeseen. Tämä ei sinänsä ole yllätys, sillä nyky-yliopisto on uusliberalistisia talousoppeja toteuttava yritys. Mutta se voisi olla myös jotain muuta.
Syksyllä 2025, kun mediat ruotivat Rosebud Sivullisen tapausta, luin posthumanistisesta filosofiasta ja feministisen uusmaterialismin kehittämisestä tunnetun emeritaprofessori Rosi Braidottin kirjaa Tieto ihmisen jälkeen (2019, suom. Kaisa Kortekallio 2024). ”Ihmisenjälkeisyys” merkitsee Braidottille ihmisen erityisasemalle perustuvan ajattelun kyseenalaistamista. Hän kritisoi perinteistä humanismia sen tuottamasta neutraalista ja universaalista ihmisen kategoriasta, ja peräänkuuluttaa ihmisyyden moninaisuuksien, ristiriitaisuuksien ja paikallisuuksien tunnistamista (vrt. myös Lummaa & Rojola 2014).
Nykytilanteessa ihmisenjälkeisyys merkitsee elämää neljännen teollisen vallankumouksen[1] ja kuudennen sukupuuttoaallon[2] välissä. Ensin mainittuun murrokseen sisältyy robotiikan, tekoälyn, nanoteknologian, bioteknologian ja esineiden internetin keskinäinen lähentyminen, mikä merkitsee biologisen, fyysisen ja digitaalisen rajojen hämärtymistä. Kuudes sukupuuttoaalto taas viittaa nykyiseen, jo jääkaudella alkaneeseen suurten nisäkkäiden katoamiseen sekä ihmisen toiminnasta aiheutuvaan useiden lajien sukupuuttoon ja luontokatoon.
Braidottin mukaan nämä kaksi murrosta sijoittavat ihmiset kahden suuren kiihdytyksen, kapitalismin systeemisen kiihdytyksen ja ilmastonmuutoksen kiihdytyksen, väliin. Kiihdytysten välitilaa pohtiessaan hän määrittelee ihmisenjälkeisyyden suunnistusvälineeksi, jonka avulla on mahdollista luodata yliopistollisen tiedontuottamisen asemaa teknologiamurrosten, kapitalismin ja ympäristökriisin keskellä.
Braidotti muistuttaa, että vaikka ihmisenjälkeinen konvergenssi eli samankaltaisia lopputuloksia tuottavat rinnakkaiskehitykset aiheuttavat monia ongelmia, ne avaavat samalla myös myönteisiä mahdollisuuksia. Hänen mielestään konvergenssi tulisikin ymmärtää mahdollisuutena monisuuntaisuuteen, mikä heikentää tiedon ja eettisten arvojen kehityksen yksiäänisyyttä (ks. myös Lahtinen 2024). Yliopistojenkaan ei olisi pakko valita korporativistista toimintatapaa. Päinvastoin ne voisivat pyrkiä osoittamaan sille vaihtoehtoja.
Braidotti hahmottelee ihmisenjälkeisiä yliopistollisia tiedontuotantorakenteita, jotka
”kulkevat vastakkaiseen suuntaan kuin nykyinen identiteettipainotteinen kulutuskapitalismi ja sen tapa hyödykkeistää itse elämä. Ne suosivat sen sijaan voittoa tavoittelemattomia kokeiluja siitä, kuinka monia kollektiivisia transversaaleja ’me’-subjekteja voidaan tällä hetkellä koota planeetan eri paikoissa ja mitä ’meistä’ voi tulla.”
Braidottin visiossa korostuvat voittoa tavoittelemattomat kokeilut sekä tutkimustyön yhteisöllisyys. Nyky-yliopistoissa ne ovat jääneet kilpailun ja yksilöuraputkessa kamppailun jalkoihin. Kollektiivisten ”me”-subjektien tavoittelu vaatii totisesti suurta yliopistollisten tiedontuotannon rakenteiden suunnanmuutosta.
Väitän, että Helsingin yliopisto hukkasi yhden tärkeän suunnanmuutoksen mahdollisuuden irtisanoessaan Rosebud Sivullisen vuokrasopimuksen Kaisaniemen kampuksella.
Rosebud Sivullisen tapausta käsiteltiin syksyn 2025 mittaan useissa mediakirjoituksissa. Niissä pohdittiin muun muassa Helsingin yliopiston arvoja, kiinteistösijoittamisen eettisyyttä ja epäonnistunutta viestintää tapahtumista (ks. esim. Raeste 2025; Pietikäinen 2025; Lappalainen 2025; Kekkonen 2025; Pietiläinen 2025; Tamminen 2025; Rantanen 2025). Muutamat kirjoittajat (esim. Raeste 2025, Tamminen 2025 ja Pietiläinen 2025) totesivat, että Helsingin yliopisto ei anna arvoa tieteen ”näkyvyydelle” ja popularisoinnille, jota Sivullisessa jatkuvasti tapahtuu. Tämä on epäilemättä totta. Helsingin yliopisto ei arvosta suurimmalla kampuksellaan toimivaa kirjakauppaa, jossa keskustellaan jatkuvasti uusimmasta tutkimuksesta kansantajuisesti ja myös yleisökysymyksiin vastaten.
Mielestäni Sivullisen irtisanomista tulee kuitenkin tarkastella myös popularisointiagendaa laajemmassa yliopistopoliittisessa kontekstissa. On tärkeää muistaa, että Sivullisessa on järjestetty esimerkiksi Tiedeareena-keskusteluja, joiden idea on ”tarjota puitteet tieteentekijöiden, tiedekustantamojen ja tiedelehtien monialaiselle ja ylirajaiselle ohjelmalle”. Keskustelut on tallennettu Sivullisen YouTube -kanavalle, ja niitä on katsottu tuhansia kertoja. Tiedeareena-konseptia voikin pitää Braidottin hahmotteleman ihmisenjälkeisen tiedontuottamisen hengessä voittoa tavoittelemattomana kokeiluna kollektiivisten ja transversaalien me-subjektien tuottamiseksi.
Myös Sivullisen sijainti keskellä Helsingin yliopiston suurinta kampusta on sitonut kirjakaupan toiminnan kiinteästi yliopistolliseen tiedontuottamiseen. Keskustakampus on noin 17 000 perustutkinto-opiskelijan ja usean tuhannen yliopistotyöntekijän jokapäiväisen ajattelutyön sydän. Yliopistolaisille Sivullinen onkin ollut luonteva ja helposti saavutettava kirjanjulkaisu- ja keskustelutilaisuuksien paikka, ja samalla nimenomaan tieteellisen ajattelun areena.
Braidottin mukaan nyky-yliopistojen sisäinen työnteon rakenne heijastelee uusliberaalin talousajattelun hierarkkisia arvoja (mts. 40). Hän mainitsee erityisesti Yhdysvaltojen kontekstin, mutta kuten eri maissa ja mantereilla tehty tutkimus osoittaa, uusliberaali talousajattelu on kontaminoinut länsimaisen yliopistokentän maailmanlaajuisesti (ks. esim. Weymans 2010; Smyth 2017; Collini 2017; Fleming 2021). Yliopistotyön hierarkkisina ääripäinä Braidotti erittelee vakituisesti tai tenure-palkattuna työskentelevän henkilökunnan ja akateemisen prekariaatin, eli osa-aikaiset, määräaikaiset ja alipalkatut työntekijät, joilla on raskas opetustaakka ja olemattomat urakehitysmahdollisuudet. Tämän hierarkian yläpuolella operoi yliopiston vallakkain toimija: ylin johto, jonka valtaa on viime vuosina huomattavasti keskitetty.
Helsingin yliopiston ylimmän johdon toiminnasta kirjoittanut oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden emeritusprofessori Jukka Kekkonen toteaa, että johto ei halua puhua lainkaan valtasuhteista yliopistossa. Kekkosen mukaan johto käyttää puheissaan valtasuhteiden erittelyn sijasta konsulttiretoriikkaa, jossa toistuvat erilaiset eufemistiset ilmaisut, kuten esimerkiksi ”vuorovaikutteiden ja johtamisen uudet foorumit” ja ”osallistava johtaminen” (Kekkonen 2016).
Konsultokratian eli konsulteille ulkoistetun vallan (ks. esim. Kuusela & Ylönen 2013) tuottamia onttoja lausumia saattoi lukea myös rehtori Sari Lindblomin kommentoidessa Sivullisen irtisanomista Helsingin Sanomissa syyskuussa 2025. ”On toiveikkuutta, että voisimme saada arvopohjan keskeisemmäksi osaksi kiinteistöliiketoimintaa”, Lindblom totesi. Kyseinen lausuma irrottaa ylimmän johdon vastuusta. Se muotoilee johdon passiiviseksi olioksi, joka toivoo, että sen johtamassa organisaatiossa voitaisiin noudattaa arvoja, joita organisaation työntekijät siltä edellyttävät.
Sivullisen irtisanomisessa ei olekaan kyse siitä, etteikö Helsingin yliopiston johdolla olisi arvoja, vaan siitä, että ne ovat selvästi eri arvoja kuin yliopiston itse itselleen asettamat arvot eli totuus, sivistys, vapaus ja yhteisöllisyys. Lindblom itse asiassa eksplikoi yliopiston kiinteistösijoittamista ohjaavan arvon todetessaan, että ”meidän intressi on, ettei olisi tyhjää liiketilaa”. Arvo on siis rahallinen tuotto. Kaiken mittaaminen rahassa on keskeinen osa yliopistoinstituution uusliberaalia uudelleenjärjestäytymistä (ks. Williams 2006).
Braidotti puolustaa nykyisiä humanistisia tieteitä toteamalla, että niissä luodaan ”aikamme kompleksisuutta ja affirmatiivisen [myönteisen, vahvistavan] etiikan sekä kritiikin tavoittelua heijastavia uusia ajattelutapoja ja käsitteitä sekä sosiaalisia kuvitelmia (mts., 113)”. Hän korostaa, että on tärkeää kehittää kriteerejä, joiden avulla voidaan erottaa toisistaan ”affirmatiivisuutta ja kestävyyttä palveleva tieteellinen tieto sekä voittoa tavoittelevat ja opportunistiset tietoväitteet” (mts., 113). Tällaisten kriteerien kehittäminen on tärkeää erityisesti siksi, että nykykapitalismin kognitiivinen luonne tarjoaa aseita monille poliittisille voimille, jotka haluavat purkaa yliopistot ja korvata akateemisen korkeakoulutuksen ”elinikäisellä valmennuksella tai muilla yksityistetyillä opetuksen muodoilla” (mts., 113). Erilaiset tiedontuottamisen paikat, kuten yrityssektori, konsulttitoimistot, ajatuspajat, aktivistiryhmät ja internetin blogosfääri synnyttävät jatkuvasti uutta tietoa, joka ei voi olla vaikuttamatta akateemisesti tuotetun tiedon yhteiskunnalliseen asemaan (ks. myös Nichols 2017).
Hälyttävintä on, jos yliopistot itse väheksyvät tuottamaansa kriittisen ajattelun taitoa ja ulkoistavat asiantuntijuutta ja ajattelua yhä enemmän esimerkiksi konsulteille. Puolustaakseen kompleksisuutta ja tieteellistä tietoa yliopistojen tulisi suhtautua kriittisesti populistisiin yksinkertaistuksiin ja opportunistisiin tietoväitteisiin eikä tilata niitä kalliilla hinnoilla konsulttifirmoilta.
Myös hidastaminen on yksi tapa vastustaa akateemisen tiedontuottamisen ja humanismin uusliberaalia haltuunottoa (Braidotti mts., 176). Hidastaminen, joka voi merkitä esimerkiksi ajattelun ja julkaisutahdin rauhoittamista, on irtautumista korporaatioyliopistossa vakiintuneen nopeuden ja ”tehokkuuden” vaatimuksista. Se korostaa älyllisen löytämisen vaivaa ja iloa sekä syvän ja analyyttisen ajattelun välttämätöntä verkkaisuutta.
Braidottin mainitsemat seikat, hidastaminen ja aikamme kompleksisuuden kriittinen pohdinta, ovat vahvasti läsnä Rosebud Sivullisessa. Avara ja rauhallinen liiketila kutsuu viipyilevään kirjojen hypistelyyn, lukemiseen ja ajatteluun uppoutumiseen. Keskustelutilaisuuksissa voi heittäytyä analyyttisen pohdinnan ja osallistavan tunnelman inspiroivaan virtaan, älyllisen löytämisen äärelle. Melkoinen saavutus kirjakaupalle, etenkin näinä lähinnä askartelutarvikkeisiin panostavien kirjakauppojen aikana!
Ihmisenjälkeinen tiedon tuottaminen on parhaimmillaan rajoja (esimerkiksi institutionaalisia ja tieteenalojen välisiä rajoja) ylittävää sekä yhteisiin materialistisiin käytäntöhin pohjaavaa toimintaa. Rosebud Sivullisessa tällainen toiminta oli jo hyvässä vauhdissa: kirjojen ja lukemisen tiheä läsnäolo sekä analyyttinen ajattelu ja huolellinen argumentointi sekoittuivat saumattomasti toisiinsa. Tieteen tekemisen yhteisöllisyys, innostavuus ja kriittinen refleksiivisyys oli käsinkosketeltavaa. Rosebud Sivullinen oli yksi Suomen merkittävimmistä tieteellisten ja yhteiskunnallisten keskustelujen paikoista.
Jos yliopistollista tiedontuottamista halutaan vaalia vapaana, voittoa tavoittelemattomana, kokeilunhaluisena, kriittisenä ja yhteisöllisenä ajatteluna, yliopistojen tulee tukea tällaista ajattelua mahdollistavia tiloja eikä tuhota niitä. Ihmisenjälkeisen yliopistollisen tiedontuottamisen tulevaisuuden vuoksi toivon koko sydämestäni, että tiedeyhteisön ja Rosebudin tiivis yhteistyö jatkuu kirjakaupan uusissa tiloissa Helsingin Postitalossa.
Lähteet:
- Bond, David P.G & Stephen E. Grasby. 2017. On the causes of mass extinctions. Palaeogeography, Palaeoclimatology, Palaeoecology, Volume 478, 15, s. 3-29.
- Braidotti, Rosi. [2019] 2024. Tieto ihmisen jälkeen. Suom. Kaisa Kortekallio. Tampere: niin & näin.
- Collini, Stefan. 2017. Speaking of Universities. London: Verso.
- Fleming, Peter. 2021. Dark Academia. How Universities Die. London: Pluto Press.
- Groumpos, Peter P. 2021. A Critical Historical and Scientific Overview of all Industrial Revolutions. Science Direct. Volume 54, Issue 13, s. 464-471.
- Hildén, Jukka. 2018. Maapallon kuudes sukupuutto. Tieteessä tapahtuu 4/2018.
- Kekkonen, Jukka. 2016. Johdon toiminnan apologiaa. Yliopistokäänne-blogi. 30.12.2016.
- Kekkonen, Jukka. 2025. Helsingin yliopiston johdon on otettava vastuu Rosebudin irtisanomisesta. Helsingin Sanomat 22.7.2025.
- Kuusela, Hanna & Ylönen, Matti. 2013. Konsulttidemokratia. Miten valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton. Helsinki: Gaudeamus.
- Lahtinen, Petri. 2024. Mitä tiedetään ja mikä tietää ihmisen jälkeen. Kiiltomato. 14.8.2024.
- Lummaa, Karoliina & Lea Rojola. 2014. Mitä on posthumanismi? Lummaa & Rojola (toim.), Posthumanismi. Turku: Eetos.
- Nichols, Tom. 2017. Asiantuntemuksen kuolema. Vakiintuneen tiedon vastainen kampanja ja miksi se on tärkeä. Suom. Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita.
- Pietikäinen, Harri-Pekka. 2025. Umpisurkea ulostulo kruunasi Helsingin yliopiston täydellisen epäonnistumisen Rosebud Sivullisen tapauksessa. Markkinointiuutiset. 27.8.2025.
- Pietiläinen, Juha. 2025. Julkinen Facebook-päivitys 26.8.2025.
- Raeste, Juha-Pekka. 2025. Kirjakaupasta tuli yliopiston kapeakatseisuuden uhri. Helsingin Sanomat 22.7.2025.
- Rantanen, Vilppu. 2025. Yliopisto unohti arvonsa, sanoo ulkopuolinen selvitys, joka puolestaan unohti opiskelijat. Voima 3.12.2025.
- Smyth, John. 2017. The Toxic University. Zombie Leadership, Academic Rockstars and Neoliberal Ideology. London: Palgrave MacMillan.
- Tamminen, Jari. 2025. Rusta-yliopiston arvot. Häiriköt päämaja -blogi. 15.8.2025.
- Williams, Jeffrey J. 2006. The Post-Welfare State University. American Literary History, Volume 18, Issue 1, Spring 2006.
- Youtube -kanava: Sivullinen – Tiedeareena. https://www.youtube.com/playlist?list=PLp7guumS929D894nV8VLYcFE0FATWahiX.
[1] Teolliset vallankumoukset, jotka viittaavat suuriin yhteiskunnallisiin ja teknologisiin muutoksiin voidaan luokitella karkeasti seuraavasti: 1. noin 1780–1840: siirtyminen käsityöstä koneelliseen massatuotantoon; 2. noin 1870–1914: sähkö ja polttomoottorit; 3. noin 1950–1999: digitaaliset teknologiat, tietokoneet, internet; 4. noin 2000–nykyaika; tekoäly, esineiden internet jne. Ks. teollisten vallankumousten historiasta esim. Groumpos 2021.
[2] Sukupuuttoaalloista, ks. esim. Bond & Grasby 2017; Hildén 2018.
Piditkö artikkelista? Maksa halutessasi vapaaehtoinen lukumaksu (2,50) täällä.