Ei kannata syntyä naiseksi. Mikäli näin pääsee käymään, ei ainakaan kannata sairastua. Tutkijan ja vapaan kirjoittajan Elinor Cleghornin (s. 1980) tuhti lääketieteen historia Sairas ja viallinen: Naiset lääketieteen historiassa kuvaa, kuinka naissukupuolen patologisointi on johtanut vuosituhansien aikana hengenvaaralliseen vinoumaan, joka vaikuttaa hoitokäytäntöihin yhä nykyäänkin.
Cleghornin perusteesi on, että lääketiede on perinyt kulttuurin sukupuoliongelman: sukupuoleen liittyvät myytit ovat muuttuneet ajan mittaan ”ennakkoluuloiksi, jotka vaikuttavat kielteisesti kaikkien itseään naisena pitävien kohteluun, hoitoon ja diagnosointiin” (s. 13). Lääketiede on pitkälti miesten luoma rakennelma, minkä vuoksi miestyypillistä kehoa pidetään standardina ja miespuolisten henkilöiden tietämystä arvostetaan enemmän kuin muiden.
Nykyisin tämä ilmenee muun muassa siten, että naisia alidiagnosoidaan, koska heidän oirekirjonsa saattaa poiketa suuresti miesten vastaavasta. Diagnostiikka ja hoitotoimenpiteet ovat usein suunniteltu miestyypilliselle keholle, minkä vuoksi esimerkiksi naisten saamat sydänkohtaukset jäävät useammin huomaamatta kuin miesten. Ylipäätään hoitoon pääseminen saattaa naisille olla mutkan takana: New Yorkissa 1982 tehdyn tutkimuksen mukaan naisten piti odottaa hoitoonohjausta keskimäärin kolme vuotta miehiä kauemmin.
Kaiken takana on kohtu
Sairas ja viallinen perkaa yksityiskohtaisesti lääketieteen historiaa naisnäkökulmasta kronologisesti antiikista nykypäivään. Teoksen keskiössä on myytti naisesta arvoituksellisena toisena, jonka vaivat johtuvat pääosin sukupuolesta. Myytit ja erilaiset narratiivit ovat vaikuttaneet naisten oikeuteen saada lääketieteellistä hoitoa aina länsimaisen lääketieteen alkuajoista lähtien. Esimerkiksi 100-luvulla jaa. elänyt Aretaios tulkitsi kohdun olevan naisen sisällä asuva eläin, jolla oli ruokahalu sekä mieltymys makeisiin ja pahoihin hajuihin. Omille teilleen vaeltamaan lähteneen kohtueläimen saattoi palauttaa omalle paikalleen paiskaamalla metallilevyjä toisiaan vasten, mikä pelästytti ja ajoi kohdun takaisin paikoilleen.
Muinaiskreikan kohtua tarkoittavasta sanasta hystera juonnettiin sittemmin hysteria, joksi diagnosoitiin lähes jokainen tauti, jota lääkärit eivät osanneet selittää tai diagnosoida – eli naisten kohdalla suuri osa sairauksista. Pitkälle 1900-luvulle saakka naisten on tulkittu sairastavan nimenomaan sukupuolensa takia. Voisi todeta, että lääketieteen mukaan kaiken takana oli kohtu.
Yksinkertaistetusti naisten diagnostisen historian voi lyhentää seuraavasti: Ennen 1900-lukua lääkärit katsoivat naistenvaivojen (niin psyykkisten kuin fysiologisten) johtuvan kohdusta tai muista genitaalialueista, ja sairautta hoidettiin muun muassa poistamalla kohtu tai klitoris. 1900-luvulle tultaessa genitaalikeskeisistä hoitotoimenpiteistä luovuttiin ja siirryttiin tekemään lobotomioita sekä määräämään rauhoittavia lääkkeitä. Ajateltiin, että jos kipua ei tunne, sairautta ei ole. Kautta historian kaikki oireet kuukautiskivuista syövän, hengitystie- ja sydäntautien oireisiin sekä normista poikkeava käytös katsottiin olevan ”sukupuolelle luontaisesta herkkyydestä” johtuvaa. Tämä herkkyyden mystifiointi on saanut jopa absurdeja piirteitä: 1800-luvulla skotlantilainen kirurgi John Rodman piti naisia niin herkkinä ja alttiina vartaloon epäsuotuisasti vaikuttaville huolille, että katsoi rintasyöpien oireiden ilmenevän pahimmillaan vain ”muutamassa tunnissa”.
Edellä kuvatun kaltaista hoitoa saivat kuitenkin lähinnä yläluokkaiset valkoiset naiset. Oma, entistä synkempi lukunsa on köyhien ja ei-valkoisten naisten historia. Esimerkiksi synnyttämisen sääntelyn historialliset vaiheet paljastavat lääketieteessä kukkineen rasismin ja ableismin, josta ei ole vieläkään päästy täysin eroon. ”Rodun laadun parantamisen” nimissä Yhdysvalloissa ja Britanniassa etnisiä vähemmistöjä ja työväenluokkaisia naisia kehotettiin sääntelemään lasten saantia – keski- ja yläluokkaiset valkoiset naiset taas eivät saaneet edes ajatella ehkäisyä. Tahtoon perustumattomien sterilisaatioiden lisäksi vähemmistöillä teetettiin epäeettisiä lääkekokeiluja. Esimerkiksi 1950-luvulla puertoricolaisilla naisilla testattiin e-pillereitä ilman, että he tiesivät olevansa koehenkilöitä. Lukuisat vaaralliset sivuvaikutukset sivuutettiin tutkimuksessa ”puertoricolaisen naisen tunne-elämän vilkkautena” (s. 330). Vastaavanlainen esimerkki löytyy myös 1970-luvulta.
Naisten saama lääketieteellinen hoito rajoittui pitkään vain lapsen saantiin, ja raskautta pidettiin jopa relevanttina hoitokeinona moneen vaivaan. Esimerkiksi 1900-luvun alussa brittiläinen synnytyslääkäri G. Ernest Herman oli sitä mieltä, että paras hoitokeino kivuliaisiin kuukautisiin oli raskaus. Vakavin sairaus, josta nainen saattoi kärsiä, esti tai vaaransi synnyttämisen tai miehen penetraation. Näin ei saanut missään nimessä käydä – paitsi jos kuului etniseen vähemmistöön tai oli köyhä.
Vielä sata vuotta sitten lääketieteessä vallitsi konsensus, jonka mukaan naiset sairastuttivat itse itsensä intoilemalla muun muassa koulutuksesta ja muista ihmisoikeuksista; mikäli he olisivat ”toteuttaneet luontoaan”, eli hankkineet lapsia sekä tyytyneet äitinä ja vaimona olemiseen, he eivät olisi sairastuneet.
Kohtalokas vinouma ja väheksyntä
Kirja on paikoitellen niin karua luettavaa, ettei voi kuin naiivisti uskoa ja luottaa siihen, että asiat ovat 2000-luvulla menossa parempaan suuntaan – toinen vaihtoehto olisi liian synkeä. Yksipuolinen ”diagnosointi” on pitkälti johtunut tietämättömyydestä. Cleghorn tiivistää osuvasti 1950-lukua käsittelevässä luvussa: ”Oli paljon helpompaa pitää naisen nimeämättömiä kipuja sopeutumisvaikeuksista, tunne-elämän epävakaudesta, psykoosista tai luulotaudista johtuvina kuin myöntää tietämättömyyttään.” (s. 305)
On hyvä muistaa, että lääketiede on aina aikansa tuote. Vaikka moni asia on parantunut vuosisatojen mittaan, edellä mainittu lainaus on yhä jossain määrin paikkansapitävä. Kohtua ei sentään pidetä enää eläimenä, mutta lukuisista parannuksista huolimatta naiset ovat monilta osin yhä altavastaajan asemassa terveydenhuollon piirissä. Global Health Alliance totesi vuonna 2014 julkaistussa raportissaan, että lääketieteen rahoitukseen ja tutkimukseen kohdistuvat laiminlyönnit – kuten naisille tyypillisten kroonisten ja autoimmuunisairauksien tutkimisen jääminen katveeseen – ovat olleet syynä naisten viivästyneisiin diagnooseihin ja ennenaikaisiin kuolemiin.
Cleghornin tietokirja ei ole ensimmäinen – ei edes ensimmäinen suomennettu – tietokirja, joka käsittelee aihetta. Feministisen terveysaktivismin kolmannen aallon myötä 2000-luvulla on alettu yhä enemmän kiinnittää huomiota naisten heikompaan terveydenhoidolliseen asemaan yhteiskunnassa. Toimittaja ja tietokirjailija Caroline Criado-Perez käsittelee kirjassa Näkymättömät naiset (2019÷2020) sitä, kuinka naisiin perustuvan datan puute vaikuttaa nykyarkeemme lukemattomilla tavoilla. Vinouma on syntynyt sekä siitä, että tiede on voittopuolisesti kerännyt dataa pääosin urospuolisista kohteista, sekä siitä, ettei kerättyä dataa ole läheskään aina eritelty sukupuolen mukaan.
Näin ollen kerätyn materiaalin pohjalta kehitetyt tuotteet on usein suunniteltu keskivertomiehen mittojen ja biologian mukaan. Kun sama pätee kaupungin infrastruktuurin ja designin lisäksi terveyteen ja lääketieteeseen, ollaan vaarallisilla vesillä; useammin naisilla diagnosoitujen sairauksien lääkkeitä on saatettu tutkia ja testata käyttäen hyväksi miehistä kerättyä datamassaa, vaikka naisten ja miesten kehot voivat reagoida lääkeaineisiin eri tavalla.
Yksi vinoumaa pahentanut piirre on se, että tieteen apurahoitus on suosinut miestyypillisten sairauksien tutkimusta naistyypillisten sairauksien tutkimuksen kustannuksella, minkä vuoksi niin monesta naistentaudista tiedetään yhä häviävän vähän. Cleghorn huomauttaa, että ikivanha uskomus ”naisellisesta hysteriasta” pahentaa tilannetta. Näin on esimerkiksi autoimmuunisairauksien kohdalla, joista monet leimataan yhä psykosomaattiseksi oireiluksi. Vuonna 1992 tehdyssä brittiläisessä tutkimuksessa havaittiin, että kroonisen uupumuksen takia hoidetuista naisista jopa 90 prosentissa tapauksista lääkäri ei ollut ottanut oireita todesta. Kyseessä on yentl-oireyhtymä. Yhdysvaltalaisen kardiologi Bernadine Healyn keksimä termi kuvaa tilannetta, jossa naiset saavat oikeanlaista hoitoa oireisiinsa vain, mikäli ne täsmäävät miesten mukaan mallinnettuun oirekirjoon.
Oireiden väheksyntä ja aliarviointi istuu tiukasti kulttuurissamme myös Suomessa. 2010-luvun lopulla mediassa alettiin puhua raudanpuutteen yhteydessä ferritiinistä, elimistön rautavarastosta. Alhainen ferritiinipitoisuus kertoo raudanpuutteesta ja aiheuttaa muun muassa väsymystä ja uupumusta etenkin hedelmällisessä iässä olevilla naisilla. Vähättelevät sanat, kuten ”muotivillitys”, toistuivat niin ferritiiniä käsittelevässä uutisoinnissa kuin lääkärien puheissa, mikä tuo mieleen lukuisat lääketieteen historian tapaukset, joissa naisten oireet on leimattu ”muoti-ilmiöiksi”. Ylen haastattelussa keväällä 2021 lääkäri Ilona Ritola epäili raudanpuutteen reippaan alidiagnosoinnin johtuvan siitä, että ferritiinivajeesta kärsivät erityisesti nuoret naiset: ”– Miksi keski-ikäisten miesten väsymys otetaan tosissaan ja diagnosoidaan uniapnea, mutta sitä ei leimata muoti-ilmiöksi? Miksi nuorten naisten väsymystä ei oteta tosissaan ja sille naureskellaan?”
Viimeistelemätön suomennos
Cleghornin teos on silmiä avaava ja tärkeä lääketieteen historian uudelleenkirjoittamisen kannalta. Tyylillisesti se on hieman epäyhtenäinen: alkuun on toistoa, välillä teksti taas muuttuu listaksi siitä, mitä eri tutkijat ja lääkärit ovat kulloinkin sanoneet – ja miten joku toinen on vasta-argumentoinut. Esitystapa tekee teoksesta paikoitellen raskaan. Tarkan raportoinnin vuoksi se on kuitenkin hyvä tietopaketti, jota voi käyttää hakuteoksen kaltaisesti (vaikka kirjassa ei ikävä kyllä ole henkilö- tai asiasanahakemistoa). Lukijaystävällisyyden kannalta sisällöllinen tiiviys ei ehkä ole paras ratkaisu.
Teoksen heikoksi kohdaksi paljastuu suomennos, tarkemmin sanottuna suomennoksen viimeistely. Huolimattomuus- ja kielivirheitä on verrattain paljon. Välillä ne häiritsevät lukemisen ymmärtämistä, kun lause muotoutuu väärien päätteiden ja sijamuotojen takia silkaksi nonsenseksi. Turhan monimutkaisesti rakennetut virkkeet ovat paikoitellen kuin varjokuvia alkukielisestä tekstistä. Kenties eniten häiritsevät lukuisat suorat sitaatit, joita ei ole merkitty lainausmerkeillä. Osa lainauksista jää puolitiehen, kun sitaatin aloittavat tai sulkevat merkit puuttuvat. Läheskään aina ei ole selvää, missä menee sitaatin ja missä Cleghornin oman tekstin ja ajatuksen raja. Kirja olisi kaivannut kipeästi oikolukijaa, sillä kääntäjän harteille ei voi sysätä kaikkia kustantamolle kuuluvia tehtäviä.
Sairas ja viallinen esittelee vaikuttavan nipun tutkimuksia ja tutkimatta jättämisiä. Karujen faktojen lisäksi kirjasta löytyy myös hienoja hetkiä: esimerkiksi jo 1700-luvulla feministiset ajattelijat tuomitsivat lääketieteellisen syrjinnän ja laajalti vallinneen ajatuksen siitä, että naissukupuoli olisi luontaisesti miestä huonompi. Cleghornin mukaan vähitellen on havahduttu muutoksen välttämättömyyteen: siihen, että naiset kärsivät muistakin kuin psykosomaattisista sairauksista, ja että myös naisista on kerättävä biologista dataa lääketieteen käyttöön.
1990-luvulta lähtien erilaiset virastot ja tahot ovat vaatineet tilastointia sukupuolen mukaan ja naisten sekä vähemmistöjen laajamittaista sisällyttämistä tutkimuksiin. Joissakin säätiöissä se on rahoituksen myöntämisen peruste. Vuosittain kuolee arviolta 18 miljoonaa naista tutkimuksen ja terveydenhuollollisen laiminlyönnin seurauksena. Surullisinta on, ettei vuosituhansien aikana kasvanutta vinoumaa suoristeta hetkessä, vaikka yhä useampi taho (WHO:sta lähtien) on tiedostanut ongelman ja ryhtynyt toimenpiteisiin asian korjaamiseksi – vie sukupolvia, ennen kuin naiset alkavat saada tasa-arvoista kohtelua lääketieteen ja terveydenhuollon piirissä.