Olin noin kaksitoistavuotias, oli vuosi 1986, ja kevät kolkutteli ikkunan takana. Juhlimme ystäväperheen syntymäpäivää, me lapset keskenämme ja aikuiset keskenään. Pienessä neuvostokerrostalon huoneessa hyvännäköisessä venäläisessä Vesna-kasettisoittimessa (jos se näytti hyvältä, oli se lännestä kopioitua muotoilua) pyöri sininen Sony-kasetti (tuontitavaraa, harvinaisuus, jota arvostettiin jokaisessa perheessä).
Kaiuttimista kaikui epätavallinen ääni, outo soundi ja kertosäkeen täysin absurdit rippeet: ”kvi kvi, oraininjogaden[1]”, jotka iskivät hetkessä tajuntaan. Sen jälkeen laulettiin jotakin tämäntapaista: ”mitä enemmän meduusoja – sitä vähemmän taivasta”. ”Tää kertoo Tšernobylistä”, kommentoi vuotta vanhempi kaverini, ”miten kaikki saastui”.
Olimme jo kokeneet Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden kauhun; silloin kukaan ei tiennyt, mitä todella tapahtui, tai kuinka paljon säteilyä saatiin, sillä neuvostoviranomaiset pimittivät kaiken tiedon. Kuitenkin se, mikä soi tältä kasetilta, erosi uskomattoman paljon musiikista, jota kuulin ympärilläni – liettualaisesta tai venäläisestä musiikista, jopa Toto Cutugnosta ja muusta italopopista, Smokiesta tai ABBAsta, vaikkakin ulkomaisen musiikin kuuleminen radiosta onnistui vain harvoin. Erilaisuus tihkui huonolaatuisen äänitteen, kehnon monokasettinauhurin ja tuolloin vielä lapsellisen maailmankuvan lävitse. Niin rock’n’rollin henki tuli elämääni. Eikä ainoastaan minun.
Mutta miksi rock’n’rollin henki saapui meille jonkin liettualaisen yhtyeen kautta? Miksei maailmanlaajuisen rock’n’rollin – Rolling Stonesin, Beatlesin, Doorsin, Deep Purplen, Led Zeppelinin tai muun sellaisen välityksellä? Tämä johtui olosuhteista – Neuvostoliitossa oli nimittäin pulaa paitsi tavallisista tavaroista myös länsimaisen musiikin äänitteistä. Ääninauhat kiersivät siksi kädestä käteen, ja myöhemmin kasetit, joiden päälle oli nauhoitettu satoja kertoja vinyyleiltä.
Kontrolloitua rockia
Jos et pyörinyt musiikkihullujen parissa eikä sinulla ollut tuttuja tai sukulaisia ulkomailla, jouduit tyytymään siihen, mitä koko Neuvostoliiton ainoa levy-yhtiö, Melodia, julkaisi, tai siihen, mitä radiossa soitettiin. Eikä siellä soitettu rockia, lukuun ottamatta niitä radiovastaanottimia, jotka tavoittivat Puolan tai Luxemburgin asemia. Sitä paitsi ulkomaisten radioasemien kuuntelu oli ankarasti kiellettyä. Melodia julkaisi kaikenlaista sentimentaalista roskaa, parhaassa tapauksessa Joe Dassinia tai Smokieta.
Rock-konserttiinkaan ei voinut mennä tuosta vain, sillä ei kaikilla, jotka osasivat tai halusivat soittaa tai laulaa, ollut oikeutta nousta lavalle Neuvostoliitossa. Laulu- ja soitinyhtyeiden tiukka ”ammatillinen” valikointi ja sensuuri olivat todellisuutta. Musiikkiesityksiä ja -ohjelmistoja tarkastettiin, eivätkä ihmiset voineet soittaa julkisesti, ellei ammattisäveltäjistä ja kommunistipuolueen edustajista koostuva komissio hyväksynyt heidän ohjelmistoaan. Esitysten vaatimuksiin kuului myös pakollinen repertuaari; esimerkiksi tietyn osuuden esitettävistä lauluista täytyi olla neuvostosäveltäjien käsialaa.
Joskus yhtye sai kuulostaa rokkenrollilta, mutta esityksen sisältö oli kuitenkin sama – laulunaiheet olivat banaaleja, eikä kappaleissa ollut yhtäkään terävämpää sanaa, korkeintaan kitaran overdrive, josta siitäkin saattoi seurata yhtyeelle syytöksiä lännen jäljittelystä. Musiikilla pystyivät elämään vain ankaran sensuurin läpikäyneet ammattimuusikot ja -esiintyjät. Kaikilla muilla oli toinen työ musiikin luomisen ohella. Neuvostoliitossa jokaisella oli oltava työpaikka, muuten uhkasi jopa vankila niin sanotusta loisimisesta.
Kontrolloitu ja väkinäinen musiikki ei kuitenkaan ollut aitoa. Ihmiset vaistosivat sen, ja heidän sielunsa huusivat. He halusivat vapautta, he halusivat sanoja, ja he halusivat puhua siitä, mikä heille on tärkeää, mutta saivat parhaassa tapauksessa laulaa vain rakkaudesta (ei kuitenkaan missään tapauksessa seksistä) tai loistavasta neuvostotodellisuudesta. Sellaiset laulut eivät voineet muuttaa maailmaa. Järjestelmän kontrolloima laulu oli haalistunutta ja huonolaatuista kuin neuvostolehdistö. Se ei ollut sydämen ja sielun musiikkia.
Mainitsin jo, että rautaesiripun takaa tihkuva musiikki oli hankalasti saatavissa, mutta esteitä oli enemmänkin. Neuvostoliiton aikaan liettualaiset eivät osanneet muita kieliä, venäjää lukuun ottamatta. Niinpä suurin osa kuulijoista saattoi vain arvailla, mistä Bob Dylan ja Pink Floyd lauloivat.
Musiikkiaalto nousee
Liettuassa oli ollut rockia soittavia ja laulavia ihmisiä, kuten myös rock-musiikin tekijöitä, aina Beatles-manian ajoista lähtien. Hiljattain kuollut säveltäjä Kęstutis Antanėlis oli itse asiassa ensimmäinen, joka toi Andrew Lloyd Webberin ja Tim Ricen rock-oopperan Jesus Christ Superstar Euroopan näyttämölle, ja juuri Liettuaan. Teoksen partituurin Antanėlis oli kirjoittanut korvakuulolta. Luovilla yhtyeillä ei kuitenkaan ollut koskaan mahdollisuutta soittaa suurille saleille tai julkaista levyjään, elleivät nämä sitten onnistuneet pujahtamaan sensuurin kapean raon läpi kuin ihmeen kaupalla.
Ei siis ollut lainkaan yllättävää, että rockmaailma ja laulaja-lauluntekijät tunsivat vapauden koittaneen, kun Mihail Gorbatšovin julistama Neuvostoliiton perestroika saavutti Liettuan. Musiikkiaalto eteni aluksi varovasti, pikkuhiljaa, mutta vyöryi sitten uskomattomalla voimalla. Yhtyeitä syntyi (tai ne nousivat kellareista) kaikkialla Liettuassa, ei pelkästään Vilnassa tai Kaunasissa. Yhtäkkiä kävi ilmi, että virallisen kentän rinnalla oli valtava epävirallinen musiikkikenttä, joka edusti lähes kaikkia musiikinlajeja. Ja se oli elävä, todellinen, elämää sykkivä.
Juuri silloin syntyivät kaikkien huulille nousevat rock-yhtyeet, kuten Antis, Fojė, Kardiofonas, Bix ja Katedra. Vilnassa syntyi jopa rock-festivaali Lituanika, joka hyödynsi Liettuan hieman vapaampaa ”Neuvostoliiton lännen” imagoa. Kommunistinuorten siipien alla elänyt festivaali kasvoi sittemmin suureksi tapahtumaksi houkutellen yhtyeitä kaikkialta Neuvostoliitosta.[2]
Vuonna 1986 tapahtui jotakin odottamatonta – Artūras Pozdniakovasin elokuva Kažkas atsitiko (’Jotakin tapahtui’) rantautui Liettuan elokuvateattereihin. Se oli ensimmäinen yritys kuvata musiikkivideoita muistuttavaa filmimateriaalia, samankaltaista kuin mitä Alan Parker loi yhdessä Roger Watersin kanssa, tai samanlaista kuin Pink Floydin The Wall. Elokuvassa Kažkas atsitiko ei ollut yhtenäistä juonta, mutta siinä käytettiin maskeerauksia ja pukuja, siinä oli show-meininkiä, kekseliäisyyttä ja erikoisefektejä. Pitkin kaikkia kouluja ja pihoja kiiri kysymys: ”Näitkö, miten zombi halkaisee silmän siinä leffassa?” Elokuvan myötä tuhannet saivat tietää liettualaisen rockin olemassaolosta.
Ihmisten rohkaistuessa ja Neuvostoliiton rakoillessa Antis-yhtyeestä tuli Sąjūdisin – Liettuan uudelleenitsenäistymistä ajavan liikkeen – musiikillinen lipunkantaja, aina ensimmäisestä virallisesti sallitusta kokoontumisesta lähtien. Antisin keulahahmo Algirdas Kaušpėdas, joka oli koulutukseltaan arkkitehti, käsitteli terävällä retoriikallaan, osuvilla teksteillään ja ironiallaan tärkeitä teemoja: korruptoituneita vallanpitäjiä, kulttuurin väheksyntää ja kaksinaamaisuutta. Tuolloin Liettuan televisiossa esitettiin italialaista mafiasarjaa La Piovra, joka sekin löysi tiensä Antisin lauluihin, vaikkapa näin: ”Voi, Damiano Damiani (sarjan ohjaaja – lis.), kuka antaa sinun mustamaalata maatasi näin?” Sitä ennenhän mikä tahansa minkä tahansa ilmiön kritiikki oli ollut ”maan mustamaalaamista”, jos se ylitti sallitut rajat.
Jo yhtyeen nimi Antis ’Ankka’, joka oli järjestelty uudelleen Neuvostoliiton virallisen lehden Tiesan (’Totuus’) kirjaimista, oli haaste itsessään, sillä itse sana ei merkinnyt vain lintua, vaan myös valheellista, huomiota herättävää uutista. Algirdas Kaušpėdas oli Antisin luova moottori, joka suhtautui yhtyeen esiintymisiin kuin minispektaakkeleihin. Kenties Peter Gabrielin, David Bowien ja muiden lavakameleonttien inspiroimana hän meni lavalle maskeerattuna, vampyyripuvussa tai joskus jopa suksilla. Antisin johtohahmon mukaan heidän musiikkinsa tärkein innoittaja oli Talking Heads, mutta vaikutteita saatiin epäilemättä paljon muualtakin. Eräs yhtyeen suurimmista hiteistä, Zombiai, oli Men At Work -yhtyeen kappaleen Down Under mukailtu cover, joka muutti täysin laulun alkuperäisen merkityksen.
Antis muutti neuvostoajalla suositun Aisopoksen kielen (jossa sanotaan yhtä, mutta kaikki ymmärtävät, että tarkoitetaan vallan toista) teräväksi satiiriksi – esimerkiksi teeskennellyn kunnioituksen tavallista työläistä kohtaan. Antis lauloi tuolloin: ”Salomėja, ole lakaisija!”, ja toisessa kappaleessa sanoo jo suoraan: ”Hys, älymystö, köyhempänä onneton, kenelle sinä, kenelle sinä, kenelle sinä olet tarpeellinen?”
Tavallisuuden taika
Virallisen musiikkikentän kauhuksi kävi pian selväksi, etteivät ihmiset välttämättä tarvitse ammattilaulajien harjoitettuja ääniä, runoilijoiden tekstejä tai ammattimaista soittamista. Musiikki on paljon enemmän kuin ääni; musiikki on muutosten virta ja yhteiskunnan elävä hermo. Yhtäkkiä laulettiin kaikesta: ekologisista ja yhteiskunnallisista ongelmista, absurdista absurdiuden vuoksi, leikistä leikin vuoksi, tavallisuudesta tavallisuuden vuoksi.
Tavallisuuden symboliksi, ainakin minulle, tuli Fojė. Se oli nuorten miesten muodostama yhtye, jonka keulahahmo Andrius Mamontovas kolkutti jokaisen nuoren ihmisen sydäntä yksinkertaisilla teksteillään. Hänen lyriikkansa on vertauskuvallista, mikä on yleensäkin hyvin tyypillistä liettualaiselle runoperinteelle. Jokainen saattoi ymmärtää laulut omalla tavallaan. ”Jossakin pimeässä, jossakin tilassa, välimatka, joka minun on ylitettävä – ja aika lentää aivan lähellä, haluamme voittaa sen juoksussa” tai ”Haluamme kaikki löytää todellisen onnen, etsimme, harhailemme, yritämme ymmärtää jotakin, mutta muistammeko, miten onnellisia olimme lapsuudessa, ehkä siksi, että onnea tarvittiin vain vähän?” Ja, tietysti, ”Nuotio liekehtii vielä pitkään, kuka korvaa minulle sen valon, edes kaikkivoipa yö ei uskalla puhaltaa sitä sammuksiin”. Selvästikään kyse ei ollut siis mistään kovin erikoisesta, mutta se oli sielun musiikkia, jota oli kaivattu.
Toiset yhtyeet onnistuivat löytämään runoilijoiden epävirallisia tekstejä ja rakentamaan niiden varaan. Esimerkiksi Rimantas Giedraitisin perustama Kardiofonas, avant-rock- ja post punk -yhtye, jota kuuntelin myös tuona kohtalokkaana keväänä 1986, löysi ensimmäisenä Gintaras Patackasin (s. 1951) tuotannon. Tämän Kaunasista lähtöisin olevan kapinallisen runoilijan tekstit olivat teräviä, ironisia ja Neuvostoliiton virallista linjaa vastustavia. ”Kun traktoristin silmät humaltuvat / Harhailevat pitkin tupaa kuin kynttilät / Ja pelästynyt vaimo / piileksii vikisten pöydän takana / Kumotun oluttuopin vierestä / alkaa työvuoro…”. Vielä muutamaa vuotta aiemmin moisista neuvostomaailmankuvaa halventavista ja julkisesti lauletuista säkeistä saattoi saada potkut töistä.
Poeettisten tekstiensä ohella Kardiofonas oli ensimmäisiä arkielämästä laulavia yhtyeitä. Eräs heidän tunnetuimmista kappaleistaan Šliaužk į kopas ’Kapua dyyneille’ kertoo Itämeren rannalla sijaitsevaan Palangan kylpyläkaupunkiin saapuneen nuoren pojan illanvietosta. Tämä oli poikkeuksellista, koska arkirealismi oli vielä outo lintu liettualaisessa musiikissa. Vimmaisesti soitti, ja soittaa edelleen, Bix-niminen yhtye Šiauliaista, joka niitti myöhemmin kansainvälistäkin mainetta. Eräällä Euroopan kiertueella Bixiä lämmitteli itse… Nirvana!
Vapauden jano
Niistä ajoista ja siitä maailmasta voisi kertoa paljon – kuinka maanalaiset yhtyeet osasivat kirjoittaa rivien väliin, ja millaisia kekseliäitä temppuja tehtiin, jotta lahjakkaimmat pääsisivät virallisiin musiikkiopintoihin. Luovien ihmisten pysäyttäminen oli kuitenkin vaikeaa jopa sortojärjestelmälle.
Vuonna 1987, kun vapauden paluuseen oli jäljellä enää kolme vuotta, Rock-marssit–konserttikiertue kulki läpi Liettuan esiintyen eri kaupungeissa. Jo vuoden 1988 Rock-marssilla liehuivat kansalliset liput, sillä Rock-marsseista tuli olennainen osa Sąjūdis-kansanliikettä. Yhtyeitä kutsuttiin paitsi vapautta tavoittelevista naapurimaista, erityisesti Latviasta, mutta myös Yhdysvalloista, jossa eli liettualaisia siirtolaisia.
Energinen, elävä ja tinkimätön musiikki rantautui 1980-luvun lopulla Liettuaan, ja siitä tuli erottamaton osa laulavaa vallankumousta. Uusia nimiä pulpahteli pinnalle tuon tuosta – jotkut tulivat esiin kellareista, toiset taas olivat jo aiemmin esiintyneet yleisölle. Tyylejä oli mitä moninaisempia, aina pehmeästä popista kovaan trash metalliin tai raivokkaaseen post punkiin.
Tuona aikana ei ollut enää mahdollista kasvaa kuulematta rockia – järjestelmän rakoillessa liitoksistaan rock soi yhä enemmän myös radion eetterissä. Vuonna 1989 järjestetyllä Vilnasta Tallinnaan ulottuvalla, 600 kilometrin pituisella Baltian ihmisketjulla oli myös oma rockhymninsä – kappale Bunda jau Baltija ’Herää jo Baltia’, jonka lauloivat kaikkien kolmen maan artistit. Mitä nuo laulut sykkivät? Tietysti ennen kaikkea vapauden janoa.
Vaikka olikin sallittua laulaa Liettuasta ja rakkaudesta Liettuaan myös virallisella areenalla, sai sellainen rakkaus olla vain rakkautta Liettuan luontoon ja liettualaisiin; siloteltua, naiivia ja banaalia. Nyt rakkaudella oli lupa olla myös terävää ja tuskallista, ja lauluissa sai muistella vaikeita kokemuksia, kuten kyydityksiä Siperiaan, miehitystä ja partisaanien taisteluja. Löytyi terävämpää runoutta, jota liettualaiset olivat tottuneet muuttamaan lauluiksi, mutta lauluja alettiin kirjoittaa myös itse. Ne olivat usein todella metaforisia ja lyyrisiä – toisenlaisia.
Useimmille yhtyeille tuli kunnia-asiaksi, että jokaisella oli myös Liettuasta kertova laulu, sillä itsenäisyyspyrkimykset olivat mitä ilmeisimmät. Näitä lauluja lauloivat tuhannet, ja jotkin niistä ovat säilyttäneet pyhyyden statuksensa aina nykypäivään asti. Tällaisia ovat muun muassa Eurika Masytėn laulu, joka pohjautuu erään hyvin tunnetun liettualaisrunoilijan Justinas Marcinkevičiusin runoon Laisvė ’Vapaus’: ”Sulje minut itseesi, Isänmaa, niin kuin kuolema sulkee äänen kurkkuun, ja niin kuin yö sulkee illan, ja sinä vastaat minulle – minä olen sinun vapautesi”. Oli Kipras Mašanauskasin Kokia nuostabi, Lietuva, esi ’Kuinka upea olet, Liettua’ ja vielä lukuisia muita, jotka ovat jo painuneet unohduksiin. Lauluista tuli voima, joka auttoi ihmisiä nousemaan vastarintaan ja kestämään synkimpinäkin hetkinä – kun Neuvostoliitto lähetti maahan desantteja ja tankkeja, ja kun vapaustaistelu muuttui verenvuodatukseksi.
Käänne inspiroi
Rock-koneisto jyrähteli niin voimakkaasti, että sen vapauttama ja tietä itsenäisyyteen raivannut energia haihtui nopeasti, mikä oli ironista. Vapauteen sukeltaneet ihmiset saivat vapauden ohella myös kaikki sen kääntöpuolet: henkilökohtaisen vastuun, päätösvapauden, taloudellisen kilpailun ja yhteiskunnallisen turvattomuuden, ja he lakkasivat välittämästä lauluista melko pian.
Rockin luova liekki vaihtui tyhjänpäiväisen popin rahantekokoneisiin. Musiikki ja musiikkiliikehdintä eriytyivät erittäin vahvasti – mielenkiintoisimmille taiteilijoille jäivät kellarit ja pienet klubit, toisaalla taas taiteelliset etsinnät vaihtuivat tuottajien kiillottamiin sapluunoihin. Jotkut 1990-luvun tähdistä vakiinnuttivat asemansa, toiset taas katosivat kylvettyään rockin tulevaisuuteen monipuolisuuden siemenen. He avasivat oven, jonka kautta tulvi mitä monimuotoisinta maailmanmusiikkia. Vielä nykyäänkin jotkin yhtyeet kääntyvät 1990-luvun Vapauden aallon etsijöiden puoleen – ei niin kuin muistoesineisiin, vaan kuin inspiraation lähteeseen, kun valtava ”ei voi” muuttui voimakkaaksi ”kyllä voi, ja voi vaikka kuinka!” -asenteeksi.
Joka kerta muistaessani Vesna-mankan ja sen kasetin mietin, kuinka paljon musiikki merkitsi meille, kuinka se avasi silmät, kuinka se inspiroi ja kuinka paljon se antoi. Samankaltaisen musiikillisen voiman havaitsin myös Ukrainassa vuoden 2014 Maidanin (Arvokkuuden vallankumouksen) aikaan. Siellä musiikki soi lavalta raskaimpinakin päivinä, ja rakkauslauluista tuli taisteluhymnejä, jotka auttoivat kestämään ja voittamaan.
[1] Kappale oli tribuutti Queenin tuoreelle hitille Radio Ga Ga.
[2] Myös Neuvostoliitossa nousi rock-aalto. Yhtyeet kuten Akvarium, Kino, DDT, Nautilius Pompilius ja Mašina Vremeni tarjosivat vaihtoehdon viralliselle tylsyydelle, vaikka niiden täytyikin jatkuvasti taistella oikeudestaan luomiseen. Tuo taistelu oli paljon raskaampi kuin hiljattain kansainvälisillä Cannesin elokuvafestivaaleilla esitetyssä Kirill Serebrennikovin elokuvassa Leto ’Kesä’, joka kertoo 1980-luvun alun underground-musiikkielämästä Leningradissa.