Kynnys ryhtyä laatimaan tällaisin sanoin otsikoitua tekstiä on korkea.
Pieni pelko ja epäröinti eivät aina ole pahasta, etenkään, jos niiden vaihtoehtona on perusteeton itseluottamus. On helppoa tuudittautua ajatukseen siitä, että kerran omaksuttu kirjoitustaito pysyy yllä itsestään, ja uskoa, että jokainen peruskoulun käynyt tietenkin osaa kirjoittaa. Kuitenkin kirjoittajan on tervettä myöntää itselleen, etteivät oikeakielisyydessä pysyminen ja kunkin tekstilajin ja tyylin konventioiden noudattaminen ole helppoja asioita. Ne ovat vaikeita ja toisinaan tulkinnanvaraisia, säännöt saattavat unohtua ja ajatus liikkua nopeammin kuin sitä sanoiksi vangitseva kielenkäyttäjä. Suuriin ongelmiin ajaudutaan silloin, kun oikeakielisyyden lisäksi itse ajatus on pirstaleinen, jäsentymätön tai peräti kokonaan kateissa. Se voi olla selkeä kirjoittajalle itselleen, mutta heikkotasoisen tekstin äärelle pysähtynyt lukija on ihmeissään. Monen muun ongelman tavoin myös tämä ruokkii itseään: koska kieli on ajattelun ehto, heikentynyt kielellinen kompetenssi alkaa ajan myötä rapauttaa myös ajattelun taitoa. Ei ole mieltä kysyä, miksi emme osaa kirjoittaa, jos todellinen ongelma on siinä, ettemme osaa ajatella johdonmukaisesti. Se, jos mikä, on pelottavaa.
Tietenkin on pidettävä mielessä, etteivät laadukkaan kirjoittamisen kriteerit ole aina samat: eiväthän sitä ole kirjoittajien lähtökohdatkaan, eri kielenkäyttötilanteista ja -tarkoituksista puhumattakaan. Otsikon kysymystä olisikin syytä tarkentaa ja kiinnittää huomio vielä astetta kipeämpään ongelmaan.
Mikseivät ammattilaiset osaa enää kirjoittaa?
Kielelle on tapahtunut jotakin. Sen huomaa ammattilaisten kynästä syntyneitä tekstejä lukiessa: sanoma- ja aikakauslehdissä näkyy aiempaa paljon enemmän virheitä, ja tekstien ajatus tuntuu väliin katkeavan. Ymmärrettävästi muutos näkyy eniten pienissä, nopealla tahdilla ilmestyvissä uutisteksteissä, mutta myös moni pidempään työstetty reportaasityyppinen kirjoitus vilisee tyylirikkoja, suoranaisia virheitä tai molempia. Omanlaistaan muutosta paitsi kielessä myös ajattelussa ja argumentaatiossa edustaa markkinointi- ja konsulttikielen vuotaminen muun muassa akateemiseen kirjoittamiseen. Tällaiseen kieleen tulee turvautuneeksi silloin, kun argumentti itsessään ei vakuuta sisällöstä, mikäli sisältöä ylipäätään on. Silti jokaisen kirjoittajan – ja lukijan – on syytä harkita varsin huolellisesti, onko oikeutettu heittämään ensimmäisen kiven. Pahimmanlaatuista hybristä on päivitellä kirjoitustaidon romahtanutta tasoa olympolaisella ylenkatseella omat virheensä iloisesti ohittaen.
Niin synkistävää kuin se onkin, heikentynyt kirjoitustaito näkyy myös kirjoittamista, kirjallisuutta ja kieltä opiskelevien kurssitöissä. Entisenä kirjallisuustieteen väitöskirjatutkijana ja satunnaisilla yliopistokursseilla opettaneena olen huomannut kirjoitustaidon tasossa viime vuosien aikana tapahtuneen romahduksen, ja samanlaisista kokemuksista ovat puhuneet myös enemmän opetustyötä tehneet kollegani. Ongelmat eivät rajoitu yksin kieliopillisiin kömmähdyksiin tai sujuvuuden ontumiseen: yhden ajatukseltaan täysin pirstoutuneen kirjallisuustieteen luentopäiväkirjan olen joutunut hylkäämään, koska tekstistä ei pystynyt edes päättelemään, mitä luentoa se koski. Juuri tällaiset tapaukset osoittavat, miten kiinteä ja molemminpuolinen riippuvuussuhde ajattelun ja kielen välillä on. Varsinaisen oikeakielisyyden kanssa kamppailun lisäksi monella kirjoittajalla on vaikeuksia jäsentää ajatuksiaan sujuviksi virkkeiksi, välittää sanottavaansa ytimekkäästi ja ymmärrettävästi. Piili ongelma sitten kielenhallinnassa tai jäsentymättömässä ajattelussa, tuloksena syntyy yhtä kaikki luentopäiväkirjoja, esseitä ja opinnäytteitä, joiden tekstilajikin jäisi ilman otsikkoa ja kurssin tehtävänantoa arvoitukseksi. Toki joukossa on myös hienoja, sekä sisällöllisesti, retorisesti että kielellisesti taidokkaita kirjoituksia. Yleisesti ottaen niiden osuus on kuitenkin kaventunut, heikkotasoisten kasvanut. Samoista kirjoittajista moni päätyy työurallaan opettamaan uusia kielenkäyttäjiä.
Miten on mahdollista, että jopa kielestä ja teksteistä syvästi kiinnostuneet ja alalle hakeutuneet kirjoittavat huolimattomasti? Ehkä yhtenä ongelman osatekijänä on se, että syvä kiinnostus itsessään tuntuu olevan kateissa. Tästä kertoo jo surullisen vähiin käynyt klassisen yliopistosivistyksen ja ajattelun hyveiden arvostus. Uppoutuminen, paneutuminen ja sinnikäs työskentely yhden asian parissa eivät enää ole työelämän oletusarvo. Tuotteiden tavoin myös tekstien on synnyttävä mahdollisimman nopeasti ja tavoitettava mahdollisimman moni. Pohtimaan ei voi jäädä. Johdonmukaista, selkeää ja tyylikästä tekstiä ei voi kirjoittaa aiheesta, jota ei ole ehtinyt edes ajatella.
Syvän kiinnostuksen ja paneutumisen lisäksi ansaitsemattoman arvonalennuksen on kokenut kieli itse. Kielen muovautuminen on toki luonnollista, eikä kaikkia muutoksia ole syytä karsastaa: on tärkeää, että kieli pysyy mukana aiempaa monikasvoisemmassa ja suvaitsevaisemmassa tavassa puhua asioista, ilmiöistä ja toisistamme. Silti joitakin muutoksia tulisi harkita nykyistä huolellisemmin. Liian usein kieli joutuu sijaiskärsijäksi silloin, kun kirjoittaja päästetään tarpeettoman helpolla. Sääntö ei ole suositus, ja kirjoittajan haluttomuus nähdä vaivaa mahdollisimman oikeakielisen tekstin eteen herättää kysymyksen siitä, miksi kielen arvostus on niin kovin vähäistä. Kun tarpeeksi moni systemaattisesti kirjoittaa väärin, sääntökirja taipuu ja muuttaa väärän oikeaksi. Kaikin mokomin, voi sen noinkin kirjoittaa! Mutta riittääkö oikeellisuuden kriteeriksi se, että miinuksesta tehdään plus lisäämällä pystyviiva?
Jossakin määrin kielen on tietenkin sopeuduttava. Tämä ei kuitenkaan vapauta kielen miltei rajattomista mahdollisuuksista nauttivaa kirjoittajaa velvollisuudesta kohdella työvälinettään huolella ja kunnioittavasti. Mieleen tulee vanha, muiden muassa Aisopoksen ja Jean de La Fontainen tulkitsema faabeli tammesta ja osmankäämistä. Tuulen puhurissa jykevä, juurensa syvään kaivanut tammi lopulta kaatuu, kun taas notkeavartinen osmankäämi huojuu tuulessa taittumatta ja kestää sen pauhun. Näistä kahdesta tammi kokee lopulta katkeramman kohtalon, mutta eläessään se oli komeampi katsoa. Osmankäämin lailla ohueksi ja taipuisaksi käynyt kieli ehkä kestää muuttuneessa elinympäristössään mutta on maksanut selviytymisestään ilmaisuvoiman, vivahteikkuuden ja kirkkauden lunnaat. Ruman totuuden edessä armahdusta etsivä kielenkäyttäjä turvautuu eufemismeihin ja nimittää elävän kielen evoluutioksi sitä, mikä todellisuudessa on rappiota. Evoluutio ei ole takaperoista; muutos ei ole kehityksen synonyymi.
