Liettuan kielestä kiinnostuin jo nuorena, laulavan vallankumouksen jälkitahtien vielä kaikuessa. Muinaisista ajoista säilynyt arkaainen indoeurooppalainen kieli Itämeren rannalla kiehtoi. Lukemattomine as-, is-, us-, a– ja ė-päätteisine sanoineen sekä pitkine ja lyhyine vokaaleineen liettua näyttääkin latinan ja kreikan kaltaiselta. Liettuan pitkien vokaalien kirjoitustapa on kyllä omituinen – ė:n päällä on piste, ū:n päällä viiva, o:n päällä ei mitään, y tarkoittaa pitkää i:tä, koukulliset ą, į ja ų ovat pitkät aa, ii ja uu, mutta ę luetaankin ää:nä. Toisaalta kirjoitustapa ainakin erottaa kielen latviasta eli lätistä, jossa pituus merkitään johdonmukaisesti viivalla vokaalimerkin päällä.
Kun sitten vuonna 1994 ensi kertaa kävin Liettuassa, yllätyin – ja suoraan sanoen petyin – kun kieli kuulostikin aivan erilaiselta kuin näytti. Vokaalien pituuseroja ei hevin kuule, toisin kuin vaikkapa latviassa, eikä klassisilta nimiltä näyttävissä ias-, ius– ja ia-päätteisissä sanoissa kuulukaan i vaan pelkkä liudennus. Liettua kuulosti niin slaavilaiselta, että alkuun luulin kuulevani vain venäjää.
Liettuassa pistää korvaan palataalioppositio eli liudentuneitten ja liudentumattomien konsonanttien ero, samantapainen ilmiö kuin puolassa ja venäjässä: liudentuneissa konsonanteissa jälkiosa ääntyy j-mäisesti ja ne vetävät myös a:n ä:ksi, liudentumattomat taas äännetään korostetusti suun takaosasta. Liettua siis kuulostaa suomalaisten korvissa ”pehmeältä”, mutta liettualaisten oma käsitys saattaa olla aivan vastakkainen. ”Puhu maskuliinisemmin”, minulle sanottiin, ”liudenna kuin mies”!
Eikö liettua siis olekaan vanhakantaisin elävä indoeurooppalainen kieli, jos se on ääntämistä myöten näin slaavilaistunut? On se sitä silti, eikä puolan, liettuan ja itäslaavilaisten kielten palataalioppositiosta edes voi sanoa, mihin kieleen se ensinnä on muodostunut. Eteläisemmissä slaavilaiskielissä sitä ei ole, mutta vaikkapa suomensukuisissa mordvalaiskielissä on. Kielentutkijat pitävätkin palataalioppositiota areaalisena, tietyn alueen kieliin kuuluvana piirteenä. Arkaaista liettuassa on esimerkiksi nominintaivutus, johon kuuluu seitsemän sijamuotoa yksikössä, monikossa ja vanhassa kielessä kaksikossakin. Substantiivit jakaantuvat päätteensä ja sukunsa (maskuliini/feminiini) mukaan kuuteen eri taivutusluokkaan eli deklinaatioon.
Helsingin yliopistossa kävin liettuan kielen alkeiskurssin vuosina 1995–1996 tarmokkaan ja asialleen omistautuneen Regina Venckutėn johdolla. Opettajana hän teki minuun suuren vaikutuksen, mutta tieni vei kuitenkin lopulta toisaalle, fennougristiksi ja etymologiksi. Liettuassa en ole koskaan asunut enkä työskennellyt, vaan kirjoitan parhaillani sanakirjaa itämerensuomen balttilaislainoista Saksan Greifswaldissa.
Lukuvuoden 2002–2003 työskentelin Riiassa suomen opettajana ja opin siellä nopeasti puhumaan melko sujuvasti lättiä. Iso apu oli vanhoista liettuan opinnoista, sillä latvian suhde liettuaan on suunnilleen kuin viron suhde suomeen – paitsi, että latviaa on paljon helpompi oppia kuin liettuaa, jota en vieläkään ymmärrä kovin hyvin. Pahin este on sananpaino, joka sanan taivutusmuodosta riippuen voi olla joko vartalolla tai päätteellä, ja lisäksi pitkissä tavuissa joko nouseva tai laskeva. Näin siirtyilevä painotus tekee melkein mahdottomaksi erottaa puheesta yksittäisiä sanoja. Kaunasissa minulle on naurettu kioskin jonossa, kun keksejä ostaessani painotin sanoja niin hassusti. Rajanylitys Latviaan tai Puolaan päin on aina helpotus, kun pääsen puhumaan kieltä, jossa pääpaino pysyy aina samalla tavulla.
Kuuden deklinaation seitsemän sijamuotoa yksikössä ja monikossa ei kerrokaan kaikkea liettuan nominintaivutuksesta, sillä kaikki substantiivit ja adjektiivit kuuluvat lisäksi neljään painotusluokkaan, joiden mukaan määräytyy se, missä taivutusmuodoissa sanalla on pääpaino vartalolla ja missä päätteellä. Yhtäältä todella hankalaa, toisaalta myös liettuan vanhakantaisuuden salaisuus: niin vartalot kuin taivutuspäätteetkin ovat säilyneet sen ansiosta, että ne lähes kaikki ovat jossain muodossa pääpainollisessa asemassa eivätkä siis pääse kulumaan saati katoamaan, niin kuin painottomille kielenaineksille helposti käy.
Lisää erinomaista liettuanopetusta sain kesäkurssilla Vilnassa vuonna 2008. Siellä ryhmämme vietiin interaktiiviseen liettuan kielen museoon, jossa sain muun muassa pelata sananpainotuspeliä lisäämällä sattuman arpomiin sanoihin oikean painotusmerkin. Kahdestakymmenestä sanasta painotin kaksikymmentä väärin. Koin silti oppineeni kurssilla paljon, ja edelleen hoidan Liettuan läpi matkatessani kaikki yksinkertaiset asiat maan kielellä, vaikka sitten kaikkia sanoja päin metsää painottaen.
Myös suomi tunnetaan hyvin säilyneenä kielenä, jossa on paljon sijamuotoja. Onko liettua siis suomalaiselle helpompaa oppia kuin muille eurooppalaisille, jos unohdetaan isot erot ääntämisessä? Luultavasti on, vaikka kielet kuuluvatkin eri kielikuntiin – suomi siis polveutuu uralilaisesta ja liettua indoeurooppalaisesta kantakielestä – koska sekä kieliopissa että sanastossa niillä on yhteisiä piirteitä.
Kieliopissa eniten huomiota on saanut liettuan genetiivin käyttö osaobjektin ja eksistentiaalilauseen subjektin sijana samaan tapaan kuin kaikkien suomenopiskelijoiden kauhusijaa partitiivia käytetään: syön omenaa, pelkään pimeätä, ulkona on susia. Liettuan tutkijat ovat pitkään pitäneet tätä ilmiötä kantasuomen eli itämerensuomalaisten kielten yhteisen kantakielen vaikutuksena, mutta selitys on jo vanhentunut. Tämäkin ilmiö on areaalinen, ja siitä on jälkiä myös latviassa ja slaavilaisissa kielissä. Suomessa ja liettuassa se lienee säilynyt parhaiten siksi, että ne ovat muuttuneet muita kieliä vähemmän. Ilmiö on voinut tarttua Baltiassa ennen balttilaisia ja itämerensuomalaisia kieliä puhutuista, sittemmin kadonneista kielistä.
Liettuassa on kuitenkin levinnyt vanha, kouluissakin opetettu teoria, jonka mukaan kantasuomalaiset asuttivat joskus kivikaudella koko Baltiaa Puolaan saakka ja jättivät alueelle myös jokien ja järvien nimiä: Kivė viittaisi kiveen, Nevelis nevaan, Robata rapaan, Šiladis siltaan, Šuoja suohon ja niin edelleen. Tällaiset vertailut perustuvat pelkkään samankuuloisuuteen eikä niissä ole otettu huomioon kielten muuttumista: esimerkiksi rapa on suomeen vasta muinaisskandinaavista saatu sana, Nevelis ei sijaitse soisella alueella eikä sanoissa silta tai suo ole kantasuomessa ollut š-äännettä. Helsingin yliopistosta valmistunut liettualainen Simonas Noreikis onnistui osoittamaan vuonna 2018 valmistuneessa pro gradu-työssään kaikki nämä vesistönnimietymologiat epäuskottaviksi.
Suomen ja liettuan yhteisissä sanoissa on vain vähän myöhäisiä, kumpaankin kieleen venäjästä tai saksasta saatuja lainoja, koska suomella on ollut eri suuntiin kontakteja aivan eri aikoina kuin liettualla ja koska molempia kieliä on huollettu puristisesti, uusia lainoja hylkien. Parisataa yhteistä sanaa ovatkin paljon vanhempia. Tanskalainen kielitieteilijä Vilhelm Thomsen osoitti 1800-luvun lopulla, että ne ovat lainautuneet balttilaisesta kielikunnasta kantasuomeen. Lainauksen suunnan hän päätteli siitä, että melkein kaikilla näillä balttilaisilla sanoilla oli säännöllisiä vastineita muissa indoeurooppalaisissa kielissä, mutta tutkituilla itämerensuomalaisilla sanoilla ei ollut vastineita itäisissä uralilaisissa kielissä.
Kaikki kantasuomen balttilaislainat ovat ilmeisesti peräisin samasta kielestä, mutta se kieli ei ollut liettua eikä latvia, eikä mikään kummankaan kantamuoto, vaan jokin tuntematon balttilaiskieli. Kaikilla sen sanoilla ei tietenkään ole vastineita liettuassa, mutta suurin osa balttilaislainoista on silti päätelty juuri vanhakantaisen liettuan sanaston pohjalta.
Ehkä viidennes balttilaislainoista on kadonnut suomesta ja säilynyt vain muualla itämerensuomalaisissa kielissä, esimerkiksi virossa. Suomessa säilyneistäkin suuri osa on murresanoja tai sellaista vanhan agraarikulttuurin sanastoa, jota harva nykysuomalainen tuntee. Sama pätee tietysti liettuankin sanastoon. Paremmin tunnetaan merkitykseltään yleiset sanat tai vaikkapa sellainen luontoon ja ihmiseen liittyvä sanasto, joilla on nykyelämässäkin käyttöä. Sanojen merkitys on voinut lisäksi vuosisatojen varrella muuttua, laajetakin, ja tällöin vanha sana voidaan jommassakummassa tai jopa kummassakin kielessä tuntea nykyaikaisemmassa merkityksessä.
Tuon tässä nyt esiin vain sellaisia balttilaislainoja, joista riittää jutun juurta suomalaisen ja liettualaisen tavatessa, vaikka kumpikaan ei olisi kielen tai kulttuurihistorian tutkija. Suomessa ja liettuassa edelleen (ainakin suunnilleen) samoja asioita merkitsevät sanaparit ankerias – ungurys, halla – šalna, hanhi – žąsis, heinä – šienas, herhiläinen – širšė, herne – žirnis, härmä – šarma, kannel – kanklės, kappale – gabalas, karve ’jäkälä’ – kerpė, kauha – kaušas, kaula – kaklas, kiiliäinen – gylys, kirves – kirvis, kulo – kūlė, lapio – lopeta, lohi – lašisa, luuta – šluota, paimen – piemuo, puuro – putra, rastas – strazdas, reisi – rietas, reki – rogės, reuna – briauna, routa – gruodas, seinä – siena, siemen – (mon.) sėmenys, silta – tiltas, sisar – sesuo, takiainen – dagys, talkoot – talka, tarha – daržas ’puutarha; kehä kuun ympärillä’, tuohi – tošis, tytär – duktė, vaha – vaškas, vako – vaga, vihvilä – viksva ’vihvilä t. sara’, villa – vilna, ahdas – ankštas, irras (irtain)– irtas ’avautunut, ratkennut’, keltainen – geltonas, laiha – liesas, tyhjä – tuščias, tuhat – tūkstantis, kavuta – kopti (kopia ’kapuaa’) parjata – barti (baria ’parjaa’) ja rouhia – kraušyti ’survoa, hienontaa’ (kraušia ’survoo’). Jotkin lainaselitykset ovat samasta merkityksestä huolimatta epävarmoja: esimerkiksi lintujen nimet harakka – šarka, käki (gegužė) ja teeri (tetervinas) voivat olla molemmissa kielissä onomatopoieettista, linnun ääntä jäljittelevää lähtöä.
Lainautumisen suunta näkyy muutamassa sanaparissa jo siitä, että liettuan sanan alussa on sellainen konsonanttiyhtymä (šl, pr, gr, str, kr jne.), jota kantasuomessa ei ollut. Sen sijaan kantasuomessa oli vielä ajanlaskun alussa uralilaisesta kantakielestä periytynyt š-äänne, joka pian balttilaiskontaktien päätyttyä muuttui h:ksi. Tämä maailman kielissä yleinen äännekehitys on juuri nyt käynnissä esimerkiksi riikinruotsissa, jossa sköta ääntyy jo melkein [hööta], vaikka suomenruotsissa vielä [šöötta]. Lainasanoihinkin š:nä pääsivät sekä balttilainen š että ž, koska soinnillista ž:aa kantasuomessa ei ollut sen kummemmin kuin soinnillisia b-, d– ja g-konsonanttejakaan.
Suomessa murteellisen tai vanhanaikaisen sanan pari on joskus liettuassa yleiskielen sana: oinas ’pässi’ – avinas, pelut ’ruumenet, akanat’ – pelai, utra ’saukko’ – udra, virpi ’oksa’ – virbas; päinvastaisia esimerkkejä olisi vielä enemmän. Joskus kantasuomeen on lainautunut johdos vaikkapa verbistä, jonka vastine on säilynyt liettuassa, vaikkei siellä ole vastaavaa johdosta. Tätä kautta suomen huttu, märkä, reikä, rihma ja vehmas liittyvät liettuan verbeihin šusti ’hautua, muhia; höyryttää’, merkti ’liottaa, liota’, reikti ’tarvita’, rišti ’sitoa, solmia, punoa’ ja vešėti ’kasvaa runsaana, kukoistaa’.
Lainasanat omaksutaan kieleen aina jossain konkreettisessa käyttöyhteydessä. Niinpä niiden merkitys on aluksi suppeampi kuin lähtökielen sanan. Joissakin balttilaislainoissa tämä ehkä näkyy vielä: liettuan medis (vrt. metsä) on sekä’puu’ että ’metsä’, oda (vrt. vuota) sekä ’nahka’ että ’vuota’, rakandas (vrt. murt. rainta ’lypsyastia, kiulu’) yleisesti ’astia’, ratas (vrt. ratas) ’pyörä, kehä’, spraga (vrt. rako) sekä ’rako’ että ’kuilu, rotko’, šiltis (vrt. helle) yleisesti ’lämpö’ ja tinklas (vrt. siula ’nuotan sivuverkko ym.’) kaikenlainen ’verkko’ tai ’verkosto’. Periaatteessa jossakin näistä sanoista merkitys on voinut laajetakin liettuassa, niin kuin se varmasti on laajennut suomessa lainasanoissa, joiden liettuan vastineiden merkitys on suppeampi tai vanhanaikaisempi: harjaa vastaa šerys ’harjakset’ ja mäntää menturis ’kirnun mäntä l. hierin’.
Sanojen merkitysten muutokset eivät ole samalla tavalla säännöllisiä kuin äänteenmuutokset, mutta nekin seuraavat jonkinlaisia tendenssejä: esimerkiksi konkreettiset merkitykset muuttuvat usein abstrakteiksi, mutta abstraktit harvoin konkreettisiksi. Merkityksenkehityksiä etymologit todistavat yleensä paralleeleilla eli rinnakkaistapauksilla muiden kielten sanastosta. Todisteita eivät tarvitse aivan vähäiset merkityserot, kuten sanoissa heimo – šeimyna ’perhe, talonväki’, kaima – kaimynas ’saman kylän asukas, naapuri’, kaarna – karna ’niini’, korsi – (mon.) karčiai ’pitkä ruoho’, morsian – marti ’miniä’, seura – sėbras ’seuralainen, toveri; osakas’, tarvas – tauras ’alkuhärkä’, vaapsahainen – vapsva ’ampiainen’, taaja – tankus ’tiheä’, heitiä (ja heisi, hede, hedelmä) – žydėti ’kukkia, kukoistaa’, kestää – kęsti ’kärsiä, sietää, sallia’, louhia – laužti ’murtaa’ ja temmata – tempti ’vetää, venyttää’. Kalastamista harrastavat ymmärtänevät yhteydet sanaparien tuulas – dūlis ’savu; sumu’ ja ahingas ’ahrain (tuulastusase)’ – akstinas ’piikki; kiihoke, impulssi’ välillä.
Aika ymmärrettäviä ovat varmaan myös merkitysparalleelein todistetut balttilaislainaselitykset sanoille hammas – žambas ’reuna, hirrennurkka’, havu – žabas ’oksa, risu’ t. žaba ’vitsa, varpa’, hulas ’ulkonurkka, salvos; katos’ – šulas ’tukipuu, paalu; pieli’, kampi – kampas ’kulma, nurkka’, kaplas – kablys ’koukku, haka; seiväs; tadikko’, keli – kelias ’tie’, kiire ’päälaki’ – skyris ’leikkaus; jakaus’, kouko ’aave; karhu, susi, peto; täi; jätti’ – kaukas ’kääpiömäinen haltija, tonttu’, kupo – guba ’heinäsuova; keko lyhteitä’, kypärä – kepurė ’lakki, hattu’, käärme – kirmis ’mato’, lappa (läppä) – lapas ’lehti’, lava – lova ’makuusija, sänky’, lieve – glėbys ’syli’, luoma ’puro’ – loma ’notko; onkalo; sola’, pahla ’vapa; seiväs; vitsa’ – baslys ’seiväs’, sakara – stagaras ’kuiva kasvin varsi t. oksa’, sampi – stambus ’iso, järeä’, seiväs – stiebas ’varsi; pylväs, masto’, suova – stovas ’teline’, uksi – uoksas ’aukko; onkalo’, vaivero – vaivoras ’juolukka’, vohla – oželis ’nuori urosvuohi’, vuohi – ožys ’vuohipukki’, vuoro – vora ’jono, jana’, synkeä – sunkus ’raskas, vaikea’, kaikki – kiek ’kuinka paljon’ t. kiekas ’määrä’, ja vielä – vėl ’jälleen; toisaalta’ t. vėliai ’myöhään’.
Useimmat tutkijat kuitenkin uskovat myös oudoksuttavampiin, mutta myös merkitysparalleelien tukemiin yhteyksiin sanapareissa ansa – ąsa ’kahva, kädensija; silmukka’, hinta – šimtas ’sata’, huone – šonas ’kylki, sivu’, härkä – žirgas ’hevonen’, kohta – kakta ’otsa’, lahti – lanktis ’kaari, sanka’, malka – malka ’halko, polttopuut’ ohdake – ašaka ’ruoto’, peura – bendras ’yhteinen, yleinen; osakas, kumppani’, pouta – spauda ’paino; kirjapaino’ rieska – prėskas ’maustamaton, mauton’, ryhmä – triukšmas ’meteli; kapina’, suhta – suktas ’väännetty, käännetty, kierretty, taipuisa’, torvi – taurė ’malja; pokaali’, vakka – vokas ’kansi; kirjekuori’, virsi – vardas ’nimi, nimitys’, haljakka – žalias ’vihreä; raaka, keittämätön’, kiivas – gyvas ’elävä’ sekä tuore – dora ’kunnia’.
Usein sukukielet selvittävät merkitysten kehittymistä: ansan vastine virossa tarkoittaa silmukkaa ja haljakan vastine vihreätä ja raakaa, virret ovat karjalassa lauluja yleensä. Liettuassakaan ei sanojen vanhin merkitys ole aina säilynyt: vaikkapa sanan ašaka vastine venäjässä merkitsee edelleen ohdaketta, prėskas on ennen merkinnyt tuoretta happamatonta (rieskamaitoa tai -leipää), triukšmas kovaäänistä joukkoa ja taurė juomasarvea (paimentorvi on myös sarvesta tehty!). Peura taas on selitetty pyyntikunnan yhteiseksi saaliiksi, jota tabusyistä olisi nimitetty moisella kiertoilmaisulla.
Koska lainat omaksuttiin niin kauan sitten, kun indoeurooppalaiset kielet olivat vielä varsin lähellä toisiaan, on vaikea erottaa toisistaan esimerkiksi balttilaisia ja germaanisia lainoja: parta (barzda), ranta (krantas) ja terva (derva) voivat olla lainaa kummasta haarasta tahansa. Olut tiedetään kuitenkin jo germaaniseksi lainaksi, vaikka liettuan alus on samaa perua kuin sen lähtömuoto. Sanat lattea (platus ’laaja, leveä’), perkele (perkūnas ’ukkosen jumala, ukkonen’) ja tapa (daba ’luonto, luonne’) ovat muista syistä epävarmoja balttilaislainoja.
Jo Thomsen hämmästeli, kun ei löytänyt vastaavasti kantasuomalaisia lainoja liettuasta – eikä latviastakaan, sillä sen itämerensuomalaiset lainat ovat kaikki uudempaa perua, tuskin yli tuhatta vuotta vanhoja ja lähinnä liivin kielestä saatuja. Latviasta on muutama lainautunut edelleen liettuaan: ainakin liettuan laivas ’vene’ ja burė ’purje’ ovat Žemaitijan rannikon murteisiin lätistä kulkeutuneita liivin sanoja, liivissä kuten suomessakin (laiva, purje) kantasuomesta periytyviä vanhoja germaanisia lainoja.
Vain yksi balttilainen sana, liettuan šeškas ’hilleri’, lätin sesks, saattaa selittyä lainana kantasuomesta, josta se on periytynyt esimerkiksi karjalaan muodossa heähkä. Kulttuurihistoriallisesti turkiseläimen nimitys sopiikin lainaksi pohjoisilta naapureilta. Toisaalta sana voi olla itäbaltissa, kantasuomessa ja marissa, jossa sillä myös on vastine, yhteistä perua jostain Koillis-Euroopassa aiemmin puhutusta mutta sittemmin täysin kadonneesta kielestä. Tällaisia vanhoja yhteisiä substraattisanoja balttilaisissa kielissä (ilman vastineita muualla indoeurooppalaisessa kielikunnassa) ja uralilaisen kielikunnan länsipäässä eli itämerensuomessa, saamessa, mordvassa ja marissa ovat myös kataja – kadagys ’kataja’, salo – sala ’saari’ ja hihna – šikšna ’nahka; nahkavyö; nahkainen hihna’.
Thomsen päätteli, että kantasuomen balttilaislainojen lähtökieli ei ollut nykyisten balttilaiskielten suora edeltäjä. Kantasuomen kanssa kosketuksissa ollut balttilaiskieli on luultavasti sammunut. Nykyetymologeista Petri Kallio pitääkin kantasuomen balttilaislainoja substraattina eli jäänteenä kielestä, jonka puhujat jossain historian vaiheessa luopuivat siitä ja vaihtoivat kantasuomeen. Hänen mukaansa tämä kieli on voinut olla erillinen kantabaltin tytärkieli, pohjoisbaltti.
Toisaalta monet balttilaislainat ovat kulttuurilainoja eli aikansa kulttuuristen ja teknisten innovaatioiden nimiä, jotka tyypillisesti eivät siirry substraattina vaan päinvastoin saadaan teknisesti edistyneemmältä tai hallitsevalta väestöltä. Mahdollisesti kantasuomalais-balttilaisissa kontakteissa balttilaiskielellä oli ensin tällainen prestiisiasema, mutta vuosisatojen kuluessa asetelma kääntyi toisin päin, kunnes kantasuomalaisten keskuudessa asuneet pohjoisbalttilaiset kantasuomalaistuivat kielellisesti. Ennen vahvempi kieli jäi siis jostain syystä jalkoihin ja lopulta katosi kokonaan, samoin kuin myöhemmin historiassa liivin kielelle kävi suhteessa lättiin.
Vielä vuosituhannen vaihteessa ajateltiin, että kantasuomalaiset saapuivat Baltiaan idästä jo kivikaudella, ennen baltteja. Kielihistorian, arkeologian ja muinais-DNA:n tutkimuksen uusimpien tulosten valossa näyttää kuitenkin siltä, että uralilainen kieli levisi Volgan mutkan alueelta länteen vasta pronssikauden loppupuolella, 700- tai 800-luvulla eKr. Myös kantabalttia puhuttiin tuolloin idempänä, ja osa kantasuomen balttilaislainoista saattaa periaatteessa juontua jo ajalta ennen kummankin kielen levittäytymistä länteen. Valtaosa on kuitenkin saatu vasta Baltiassa, jossa kantasuomea puhuttiin nykyisessä Virossa ja varmaan Latviankin puolella, mutta osin lomittain balttilaisen kielen kanssa. Balttilaisten sanojen tulo kantasuomeen loppui noin ajanlaskun alun tienoilla, joten pohjoisbaltit kantasuomalaistuivat varmaankin aika pian sen jälkeen, samoihin aikoihin, kun kantasuomi levisi tänne Suomenlahden pohjoispuolellekin. Tästä itämerensuomalaisten esihistoriasta kertoo parhaiten virolainen arkeologi Valter Lang vasta suomennetussa kirjassaan Homo fennicus.
Joskus pronssi- ja rautakauden vaihteessa, viimeisen vuosituhannen eKr. puolessavälissä kantasuomen äänne- ja muotorakenne sekä sanasto alkoivat muuttua nopeasti, ja pääsyynä muutokseen pidetään balttilaista ja germaanista vaikutusta. Alkoi keskikantasuomen kausi, jonka aikana kantasuomi lopullisesti erosi näiden vaikutusten myötä lähimmistä sukulaiskielistänsä, nykyisten Karjalan ja Suomen alueella puhutusta kantasaamesta sekä itään jääneestä kantamordvasta.
Suunnilleen samaan aikaan kantabaltti jakautui itäbalttiin, länsibalttiin ja kantaslaaviin; kantasuomen balttilaislainojen lähtökieli pohjoisbaltti lienee ollut neljäs haara. Itäbaltin perillisiä ovat kaikki nykybalttilaiset kielet latvia, (latvian itämurteenakin pidetty) latgalli, liettua ja (liettuan länsimurteenakin pidetty) žemaitti. Sammuneen länsibaltin ainoa tekstejä jättänyt jatkaja on muinaispreussi, mutta kantaslaavista periytyvät kaikki slaavilaiset kielet. Vaikka viimeksi mainittuja ei balttilaiskieliksi historiallisen lingvistiikan ulkopuolella mielletäkään, ovat ne kantabaltin sanaston rekonstruoimisessa samassa asemassa kuin muut sen perilliset; niinpä muutamalla kantasuomen balttilaislainallakin on vastine vain slaavissa.
Lätin ja liettuan yhteistä kantakieltä kantaitäbalttia puhuttiin jossakin nykyisen Valko-Venäjän alueella, kun sen kieliyhteisö lopullisesti hajosi esiliettuan levitessä länteen ja esilatgallin (josta latviakin on kehittynyt) pohjoiseen joskus 600- tai 700-luvulla jKr. Nykyisessä Liettuassa, ainakin maan länsiosassa, puhuttiin aiemmin muita balttilaisia kieliä, ehkä muinaispreussin lähisukulaisia. Itämeren rannikolla nykyiset balttilaiskielet ovat siis nuoria tulokkaita, eikä Tacituksen lähes 2 000 vuotta sitten mainitsemia aesteja voi pitää liettualaisten tai latvialaisten suorina kielellisinä esivanhempina.
Lopuksi en voi olla ihmettelemättä, ettei liettuasta suomeen tai toisinpäin ole vielä laadittu kunnollista sanakirjaa, vaikka olemme melkein naapureita ja kielillämme on monta miljoonaa puhujaa. Paljon harvempienkin paljon kauempana puhumista kielistä suomeen sanakirjat jo on. Toivon, että joku innostuu liettuasta niin paljon, että ryhtyy sanakirjatyöhön!