Roman Sandgruber: Alois Hitler – diktaattorin isä. Saksasta suomentanut Sirpa Hietanen. 291 sivua. Minerva Kustannus 2022. Tietokirja.
Tuskin kenestäkään historian henkilöstä on kirjoitettu niin paljon kuin Adolf Hitleristä. Pelkästään viimeisten 12 vuoden aikana hänestä on ilmestynyt suomeksi kolme elämäkertaa. Voidaan siis perustellusti kysyä, mitä uutta aiheesta voi enää sanoa. Elämäkertoja on kirjoitettu myös muun muassa Hitlerin äidistä, sisarista, autonkuljettajasta, sihteeristä, dieettikokista ja pääastrologista – mutta ei hänen isästään, niin yllättävältä kuin se kuulostaakin. Alois Hitler (1837 – 1903) on ollut Hitler-tutkimuksen suuria kysymysmerkkejä.
Syynä on ollut lähdetietojen vähyys. Aloisilta tunnettiin aiemmin vain joitakin kirjeitä ja postikortteja. Myöskään Taisteluni-teoksen kaltaisia poliittisia pamfletteja ei ole pidetty luotettavina historiallisina lähteinä. Tilanne kuitenkin muuttui, kun itävaltalainen historioitsija Roman Sandgruber sai käsiinsä ullakolla säilyneitä Alois Hitlerin kirjeitä. Sanomalehtien digitoinnin ansiosta Sandgruber pääsi myös tutustumaan lukijakirjeisiin, artikkeleihin ja ilmoituksiin, joita Alois kirjoitti Linzer Tages-Postiin. Tutkimuksen tuloksena syntyi Alois Hitler: diktaattorin isä, joka tuo lisävalaistusta natsi-Saksan johtajan lapsuuteen ja nuoruuteen.
Alois oli pienviljelijän tyttären Anna Schicklgruberin avioton lapsi, jonka isästä ei vieläkään ole varmuutta. Todennäköisiä ehdokkaita ovat myllärinkisälli Johan Georg Hiedler, joka avioitui Annan kanssa viisi vuotta synnytyksen jälkeen, ja tämän veli, maanviljelijä Johann Nepomuk Hüttler, joka lopulta otti pojan hoiviinsa. Isättömyys ja puutteellinen sukupuu vaivasivat niin Aloisia kuin Adolfia – tuntematon perimä sai liikkeelle huhuja, että Hitlerin suonissa virtaisi juutalaista verta.
Aikuisiällä Alois Schicklgruber vaihtoi sukunimensä Hitleriksi. On epäselvää, miten juuri tuohon nimeen päädyttiin. Joko asiakirjan laatinut notaari kirjoitti väärin nimen Hiedler tai Hüttler, tai sitten kyseessä oli Aloisin tietoinen valinta. Joka tapauksessa Adolf oli nimenmuutoksesta ikuisesti kiitollinen, eikä ihme: ”Heil Schicklgruber!” kuulostaisi varsin huvittavalta.
Alois nousi kouluja käymättömästä suutarinkisällistä ylemmän tullivirkamiehen asemaan, pikkuporvariksi. Nousukkaan asema ja jatkuva huoli sosiaalisesta statuksesta määrittivät hänen koko elämäänsä. Aloisin kirjeiden tyylistä voi päätellä, että hän pyrki peittämään maalaistaustaansa ja vaatimatonta koulutustaan sivistyssanoilla tai itse keksityillä uudissanoilla, mutta kotiseudun murre puski silti läpi. Näin Alois esimerkiksi kertoo Hafeldin tiemestarille piian erottamisesta: ”Meidän piti viime kuussa sanoa likka irti, kun sairastaa kaatumatautia, mutta ei näytä löytyvän ketään. Pyydän kovasti, jos Teillä sattuisi tuttuja olemaan tai joku juohtumaan mieleen, että meille ilmineeraisitte tai lähettäisitte tämän tulemaan.” (s. 115.) Myös Adolf häpesi taustaansa ja pyrki kaikin keinoin peittämään itävaltalaisuuttaan.
Hitler vanhemmalla oli myös jatkuva tarve esiintyä eri alojen asiantuntijana. Hän harrasti innokkaasti mehiläistarhausta ja osti perheelleen maatilan, vaikka hänen tietonsa maanviljelyksestä perustuivat muutaman kirjan lukemiseen. Samalla hän kuitenkin halveksi asiantuntijoita – kuten poikansakin.
Isää ja poikaa yhdistivät myös antisemitismi, nationalismi ja kiinnostus politiikkaa kohtaan. Tullimiehen työ ruokki maailmankuvaa, jossa kaikki yhteiskunnan marginaaliin kuuluvat olivat epäilyttäviä: ”Tullimiehet etsivät niin rikollisia ja vallankumouksellisia, petkuttajia ja valtionvihollisia kuin kumouksellisia tai kirkkoa arvostelevia kirjoja ja pornografiaa. Se selittää, miksi tullilaitoksessa kehittyi tietty alakulttuuri, jossa tunnettiin vastenmielisyyttä erityisesti syrjäytyneitä, vähemmistöjä ja juutalaisia kohtaan.” (s. 47 – 48.) Myös kiihkeä saksalaismielisyys oli yleistä Ylä-Itävallan keskiluokan ja virkamiesten keskuudessa. Alois esimerkiksi kirjoitti paikallislehteen mielipidekirjoituksen, jossa vastustettiin määräystä, jonka mukaan Böömin ja Määrin tullimiesten tuli osata sekä saksaa että tšekkiä, vaikkei määräys edes koskenut häntä itseään. Poliittisesti aktiivisimmillaan Alois oli eläkepäivillään, jolloin hän toimi saksalaismielisten ja vapaamielisten (kirkon ylivaltaa vastustavien) puolueen paikallisena sihteerinä.
Aloisin ja Adolfin suurimmat eroavaisuudet liittyivät elämäntapaan. Isä käytti runsaasti alkoholia, söi mielellään lihaa ja harrasti sukupuolisia suhteita useiden naisten kanssa. Poika taas oli raitis kasvissyöjä, jonka naissuhteet olivat vähäisiä.
Aloisin kasvatusmenetelmiä Sandgruber kuvaa hyvin suorasukaisesti: ”Adolf Hitler oli isänsä alistama ja pahoinpitelemä lapsi”. Lasten ruumiillinen kuritus oli tuohon aikaan yleistä, mutta Adolfia hakattiin vielä useammin kuin tuolloin oli tavallista. Poika tunsi isäänsä kohtaan pelonsekaista rakkautta. Psykologi Alice Miller, johon Sandgruberkin viittaa, on teoksessaan Alussa oli kasvatus (suom. 1980) pohtinut kasvatuksen merkitystä natsi-Saksan synnyssä. Adolf Hitler ja hänen aikalaisensa kasvoivat ilmapiirissä, jossa heikkouden ja kaikenlaisten tunteiden näyttäminen oli tuomittavaa. Taisteluni-teoksessa Hitler toteaa, että heikkous on hakattava pois ihmisestä. Millerin mukaan natsien suosiota selittää juuri se, että liike tarjosi hyväksyttävän kanavan negatiivisten tunteiden ilmaisulle ja kätevän syntipukin.
Adolfin äitiä Klaraa käsitellään teoksessa vain ohimennen; häntä kuvataan rakastavana äitinä ja vahvana mutta paljon kärsineenä naisena. Millerin Alussa oli kasvatus sen sijaan pitää Adolfin lapsuudenkehitystä nimenomaan väkivaltaisen isän ja hemmottelevan äidin toksisesta yhdistelmästä juontuvana. Ennen Adolfin syntymää Klara oli menettänyt lyhyen ajan sisään kolme lastaan. Millerin mukaan tämä sai Klaran ihannoimaan kuolleita lapsiaan ja peittämään hemmottelulla sen, ettei Adolf voinut koskaan olla näiden veroinen. Yhtälöön voidaan lisätä vielä isän äkillinen kuolema, joka Sandgruberin mukaan jätti 14-vuotiaan Adolfin vaille johtohahmoa ja vaikutti kielteisesti tämän koulumenestykseen.
Myös laajempi kasvuympäristö vaikutti ratkaisevasti Adolfin ajatteluun. Varsinkin Linzissä, jossa Adolf kävi reaalikoulun, ilmapiiri oli sakean nationalistinen, antisemitistinen ja rasistinen. Ei liene sattumaa, että kaksi muutakin merkittävää natsia, Adolf Eichmann ja Ernst Kaltenbrunner, kävivät koulunsa Linzissä. Reaalikoulussa niin oppilaat kuin opettajatkin olivat tšekkiläisvastaisia, vaikka koulussa oli vain kaksi tšekinkielistä oppilasta. Yltiönationalistista sisältöä levittivät myös Der Schererin kaltaiset yleissaksalaiset huumorilehdet. Sittemmin pääviholliseksi tulivat juutalaiset. Joidenkin lähteiden mukaan Hitler koki opiskeluaikoinaan Wienissä antisemitistisen ”kääntymyksen”, mutta Sandgruber korostaa, että hänen juutalaisvastaisuutensa oli alkanut jo aiemmin. Myös Adolfin rotuopin perusta oli valmis jo hänen ollessaan 16-vuotias, kun hän haaveili ”elinkelvottoman elämän tuhoamisesta”. Ylä-Itävallassa syrjittiin juutalaisten lisäksi ”mustalaisia”, joilla tarkoitettiin romanien lisäksi kaikenlaisia irtolaisia.
Sandgruberin teos kuvaa seikkaperäisesti niin isän kuin pojankin maailmankuvaa muokanneita tekijöitä. Adolf Hitlerin teot vain olivat niin hirveitä, ettei mikään selitys tunnu riittävältä. Kenties juuri siksi tutkijat ja lukijat palaavat kerta toisensa jälkeen hänen elämänsä pariin. Kuten Sandgruber itsekin painottaa, ei ole löydettävissä mitään yhtä käännekohtaa, jonka jälkeen kaikki alkoi mennä pieleen. Eikä Alois Hitlerin muista lapsista tullut ihmishirviöitä – onnettomia ja vaurioituneita tosin. Adolfin velipuoli Alois nuorempi oli pikkurikollinen, joka ryyppäsi ja hakkasi vaimoaan.
Joidenkin arvioiden mukaan teos on jopa tarpeettoman yksityiskohtainen. Kieltämättä selonteot Hitlerin perheen maakaupoista ja perinnönjaosta ovat välillä varsin tylsää luettavaa. Tämä ei kuitenkaan ole välttämättä puute. Tylsät kohdat muistuttavat, että Hitlerit olivat kaikessa dysfunktionaalisuudessaan tuiki tavallisia pikkuporvareita. Adolf oli poikkeusyksilö, mutta hän kasvoi ympäristössä, jossa väkivalta, alistaminen ja syrjintä olivat arkipäivää. Tuo arkipäiväinen pahuus kasvoi sittemmin käsittämättömiin mittasuhteisiin maailmansotien ja Weimarin Saksan valinkauhassa.