Esseekirjallisuuden luoja Michel Eyquem de Montaigne syntyi 28.2.1533 Dordognen jokilaaksossa lähellä Bordeaux’ta. Ranskan renessanssin suuri skeptikko, kuten suomentaja Renja Salminen Montaignea koottujen esseiden ensimmäisen osan esipuheessa nimittää, on edelleen ajankohtainen.
Salmisen mukaan ”nykyajan lukijassa herättää vastakaikua hänelle ominainen hengen voima, vallitsevien totuuksien puolueeton arviointi, kriittinen asennoituminen aikansa ilmiöihin, ironinen etäisyys omaan itseensä”. Kääntäjän osuvaan arvioon voidaan lisätä, että hämmästyttävän monet menneen maailman aatelismiehen huomioista pätevät sellaisenaan nykymaailmaan. Ihminen ei muutu.
Montaigne kirjoitti ja muokkasi esseitään maaseudulla sijaitsevan linnansa tornissa olevassa kirjastossa, joka on nyttemmin Ranskassa turistinähtävyys. Filosofilta jäi yksi tytär ja suku on edelleen olemassa.
Maineikkaan kolmiosaisen kulttuurihistoriateoksen vuosina 1927–1931 julkaissut itävaltalainen Egon Friedell kutsuu Montaignea skeptikoksi tämän elämänmyönteisyyden tähden, ja Montaignen loistokkaat esseet tukevat Friedellin luonnehdintaa. Vaikka filosofi on suhtautumisessaan lajimme käyttäytymiseen varsin kriittinen ja välillä sapekas, ellei jopa ilkeäkin, on hänen kirjallisen tuotantonsa hallitseva teema usko ihmiseen. Montaignen lauseista huokuu individualistinen renessanssihumanismi kaikessa kauneudessaan. Hän on ennen muuta kasvattaja, neuvonantaja, ystävä.
Antiikin klassikoiden ja ajatustensa parissa viihtyvälle epäilijälle nykyajan kollektiivinen mielipidehysteria olisi kauhistus.
Friedellin värikkäässä kuvailussa Montaigne on skeptikkona ”ihminen, joka tietää liian paljon, voidakseen enää väittää mitään positiivista, joka ei kykene omaksumaan mitään määrättyä kantaa, koska hän kykenee omaksumaan kaikki kannat, jonka ajatuskoneisto on liian avara poteakseen tilanpuutetta: nimittäin ’järjestelmää’”. (Friedell 1950, 409–10.) Kulttuurihistorioitsija jatkaa (mt., 410–11):
[Montaignen] tapainen skeptikko on intohimoinen kultaisen keskitien ystävä … hän ei tahdo hallita maailmaa eikä antautua sille tahdottomasti, hän tahtoo sitä katsella … [Montaignen] luonteenlaatu oli hyväätekevä sekoitus miellyttävää elämäniloa ja levottomaksi tekevää taipumusta itsetarkasteluun … Ja ihmisestä, joka [Montaignen] varassa on tullut ohjatuksi itseensä, rakastavasti ja häikäilemättömästi tutkimaan omia erikoisuuksiaan ja idiotismejaan, irrationalismejaan ja paradoksejaan, kaksimielisyyksiään ja salasyitään, täytyy välttämättä tulla skeptikko huomatessaan, ettei hän opi itseään täysin tuntemaan.
Epäilijä maailman myrskyissä
Varovainen keskitien kulkija ei pidä kuohunnasta, ei nopeista muutoksista. Yhteiskunnan ja elämän vakaus on hänelle tärkeintä. Maailma kuitenkin muuttuu ja kohtalo on armoton. Roomalaista stoalaisfilosofia Senecaa (4 eaa.– 65 jaa.) toistuvasti siteeraavan Montaignen suhde äkillisiin tapahtumiin ja onnen heittelyihin on varsin stoalainen, vaikkakin hän omasta mielestään edustaa pikemminkin Aristoteleen tai skeptikkojen koulukunnan filosofiaa (I:12, Mielenlujuudesta, 57): ”Peripateettinen filosofi ei kaihda mullistuksia, hän pitää ne hallinnassaan.”
Ajattelija löytää esikuvia ja opetuksia Senecan ohella Plutarkhoksen kuuluisien miesten elämäkerroista. Senecaa Montaigne muistuttaa myös suhtautumisessaan kansan suosioon. Joukkojen hyväksynnästä ei viisaan tule mitään välittää, se vain sysäisi hänet paheisiin, kuten kunnianhimoon. Nykymaailmalle ajatus on tavattoman vieras, joskin mitä ajankohtaisin.
Internetin ja erityisesti sosiaalisen median myötä maailma on suorastaan räjähtänyt erilaisiksi ehdotonta oikeaoppisuutta korostaviksi ja edellyttäviksi lahkoiksi ja kuppikunniksi. Nämä taistelevat toisiaan vastaan aivan kuten hugenotit ja katolilaiset aikoinaan Montaignen maalaislinnan läheisyydessä. Syrjäänvetäytyvälle antiikin klassikoiden ja ajatustensa parissa viihtyvälle epäilijälle nykyajan kollektiivinen mielipidehysteria olisi ja on kauhistus. Kaikkien näppäimistösota kaikkia vastaan on kaikkialla.
Militantti nurkkakuntaisuus on johtanut jyrkkiin viholliskuviin ja vastakkainasettelua lietsotaan erimielisyyden juoksuhaudoissa päivä toisensa jälkeen. Koska emootioita hillitsevä lähikontakti puuttuu, intohimoille ei löydy pidäkkeitä, jolloin ennakkoluulot ja viha vellovat vapaasti. Niitä pönkitetään jatkuvasti, poterot syvenevät, asenteet kovenevat. Yksi näkee toisessa hirviön, toinen epäihmisen.
Virtuaalitodellisuudessa kaikki on tekstiä, läheisyys, ymmärrys, inhimillisyys hukassa. Hyvänä ja empaattisena viiteryhmälleen poseeraava yksilö demonisoi vastapuolen siinä missä ihmisvihaajakin. Saunan taakse on tungosta.
Kun massat ovat alati liikkeellä ja alttiina, on erilaisten johtajien ja heidän hallintojensa helppo manipuloida ihmiset käsikassaroikseen. Kukapa vieläkään ylipäätään edes haluaa ymmärtää, kenen joukoissa seisoo, kenen lippua kantaa?
Euroopan valtioiden ja rajojen ollessa koeteltuina yksittäisten poliitikkojen, kolumnistien, mielipidevaikuttajien, toimittajien, virkamiesten, viranomaisten ja tutkijoiden näkemykset saavat kiivaita seuraajia ja vastustajia. Myös maltillisemmille epäileväisille, jotka suhtautuvat kaikkiin äärimmäisyyksiin kriittisesti, tarjotaan herkästi ääripään viittaa, ääripäästä riippuen. Mitään keskitietä ei tunnu olevan, ääripäille. Jo Montaigne tiedosti tämän.
Inhimillistä, aivan liian inhimillistä taipumusta ryhmäkiihkoiluun kelpaa Machiavellinsa lukeneiden, hegemoniaa halajavien hirmuhallitsijoiden tiedustelupalveluineen hyödyntää geo- ja valtapoliittisissa peleissään. Globaali tietoverkko tarjoaa propagandalle ja manipulaatiolle yliorwellilaiset mittasuhteet.
Montaigne kirjoittaa (III:10, Tahdon hallinnasta, 344):
Olen elämäni aikana nähnyt hämmästyttäviä esimerkkejä siitä, kuinka harkitsemattomasti ja käsittämättömän helposti kansat antavat ohjata ja muokata uskoaan ja toiveitaan suuntaan, joka miellyttää ja hyödyttää heidän johtajiaan – vielä sadankin virhearvion jälkeen, kerta toisensa jälkeen, kaikkien harhakuvien ja kangastusten jälkeen. En enää ihmettele niitä, jotka antoivat Apollonioksen ja Muhammadin jymäyttää itseään apinantempuillaan. Heidän ymmärryksensä ja järkensä on täydellisesti intohimon tukahduttama. Heidän arvostelukykynsä ei enää näe muita vaihtoehtoja kuin sen, joka on heille suotuisa ja ajaa heidän asiaansa.
Onko mikään muuttunut Montaignen ajoista?
Hyvien ihmisten juhla
Jos kohta kansat ovatkin edelleen melkoisen alttiita seuraamaan sokeasti johtajiaan, ovat demokraattisten valtioiden globaalit virtuaalikansalaiset nykyään vielä taipuvaisempia seuraamaan toisiaan. Poliitikkojen on helppo luvata tuulen mukana huojuville kansalaisille loputtomasti hyvää ja kaunista, onnea ja puhtautta, kysynnästä riippuen. Vaalien jälkeen on luvassa paluu arkeen. Filosofi hiljaisen torninsa kirjastossa ei varmasti nykymenolle hyväksyvästi nyökkäilisi. Hän peräänkuuluttaa hyökkäävän uskonvarmuuden asemesta vaatimattomuutta ja nöyryyttä (III:13, Kokemuksesta, 436):
Minä, jonka ainoana pyrkimyksenä on tuntea itseni, löydän olemuksestani niin rajatonta syvyyttä ja monimuotoisuutta, että ainoa tulos oppiajastani on ymmärtää, kuinka paljon opittavaa minulla vielä on jäljellä. Tuota usein tunnistamaani heikkoutta saan kiittää siitä, että pyrin olemaan vaatimaton, noudattamaan minulle määrättyjä uskonkappaleita, osoittamaan aina mielipiteissäni viileyttä ja maltillisuutta ja vihaamaan kiusallista ja riidanhaluista röyhkeyttä, joka uskoo ja luottaa itseensä täydellisesti; se on oppineisuuden ja totuuden verivihollinen.
Yhteiskunnassa – nykyään varsinkin tietoverkossa – ihmisillä on taipumus poseerata toisilleen ja korostaa oikeaoppisuuttaan uskontovereiden silmissä, toisin sanoen nostaa henkilöään jatkuvasti jalustalle ja suorastaan markkinoida itseään. Montaigne kommentoi (II:16, Kunniasta, 458):
Jos ihminen on nuhteeton vain, jotta muut saavat sen tietoonsa ja jotta häntä pidettäisiin suuremmassa arvossa sen jälkeen kun kaikki tietävät sen, jos hän haluaa toimia oikein vain sillä ehdolla, että hänen hyveellisyytensä tulee tunnetuksi, silloin hän on ihminen, joka ei kelpaa juuri mihinkään.”
Kansansuosion ja ihannoidun peilikuvansa edessä nykyihminen on valmis myymään sielunsa koska tahansa.
Sosiaalisessa mediassa on helppo esiintyä vertaisryhmälleen moraalisena ja hyvänä. Käytännön teot ovatkin sitten aivan eri asia. Kukapa alkaisi vegaaniksi tai lahjoittaisi rahaa hyväntekeväisyyteen kertomatta sitä seuraajilleen ja ystäviensä ystäville verkossa? Ilmastopolitiikasta on helppo saarnata moralistisesti ja vaatia muita luopumaan kaikesta, vaikka samaan aikaan itse lentelisi ja ajelisi turistina jatkuvasti ympäri maita ja mantuja. Kansansuosion ja ihannoidun peilikuvansa edessä nykyihminen on valmis myymään sielunsa koska tahansa.
Elämän sotakorkeakoulussa
Montaignen mielestä filosofian harjoittaminen on lähinnä valmistautumista kuolemaan. Sen avulla voi kuolla hyvin, aivan kuten peripateetikkojen mukaan filosofia opettaa ihmiselle miten elää hyvää elämää. Kirjat ovat epäilijälle tärkeiden asioiden opiskelun ohessa ajanvietettä (II:10, Kirjoista, 123):
En etsi kirjoista muuta kuin rehellisen ajanvietteen tuomaa tyydytystä; ja jos opiskelen, etsin vain sellaista tietoa, joka käsittelee oman itseni tuntemista ja joka opettaa minua kuolemaan hyvin ja elämään hyvin.
Opiskelu ei Montaignelle ole ulkolukua vaan luetun sulattelemista ja muokkaamista oma peräiseksi kokonaisuudeksi (I:26, Lasten kasvatuksesta, 208):
Mehiläiset ryöstelevät mettä kukista sieltä ja täältä, mutta tekevät siitä sen jälkeen hunajaa, joka on kokonaan niiden omaa; se ei ole enää timjamia eikä meiramia. Samalla tavoin oppilas muuntaa muilta lainaamansa ainekset, sekoittaa ne keskenään ja luo niistä teoksen, joka on kokonaan hänen omansa, nimittäin oman ymmärryksensä. Sen kehittäminen on hänen kasvatuksensa, uurastuksensa ja opiskelunsa ainoa päämäärä.
Senecan mukaan elämä on taistelua. Myös miehisten renessanssihyveiden läpäisemä Montaigne korostaa karaistumisen merkitystä (III:13, Kokemuksesta, 451):
Kuinka vastenmielistä onkaan lääketiede, joka kieltää meiltä päivän ihanimmat hetket. Avartakaamme elämänpiirimme niin laajalle kuin suinkin mahdollista. Karaistumme useimmiten sinnikkyydellä ja parannamme ruumiinrakennettamme kuten Caesar epilepsiaa, halveksimalla sitä ja taistelemalla sitä vastaan. Meidän on noudatettava parhaita sääntöjä, muttei antauduttava niiden orjaksi – lukuun ottamatta niitä, joihin sitoutuminen ja alistuminen on hyödyllistä; jos sellaisia on olemassa.
Kasvatusmetodinakin ankaran sotilaallinen karaiseminen on Montaignen mieleen (I:26, Lasten kasvatuksesta, 228):
Jos haluatte saada lapsen pelkäämään häpeää ja rangaistusta, älkää paaduttako häntä kestämään niitä. Karaiskaa hänet kestämään hikeä ja vilua, tuulta, aurinkoa ja vaaroja, joita hänen tulee halveksia; karsikaa hänestä kaikenlainen hemmottelu ja vaateliaisuus vaatteisiin, vuoteeseen, ruokaan ja juomaan nähden; totuttakaa hänet kaikkeen. Älkää tehkö hänestä keikarimaista mammanpoikaa, vaan reipas ja roteva nuorukainen.
Nykyajan käsitykset eivät enempää voisi Montaignesta poiketa. Koko kasvatusideaali on edelleen yhtä päin mäntyä kuin 1500-luvun loppupuolella (I:25, Koulumestareista, 186–87):
Me ponnistelemme vain täyttääksemme muistimme ja jätämme ymmärryksen ja omantunnon tyhjiksi. Samoin kuin linnut etsivät toisinaan viljanjyviä ja kantavat ne nokassaan poikastensa ravinnoksi maistamatta niitä itse, samoin meidän koulumestarimme näpistelevät tietoa kirjoista vain sylkeäkseen sen suustaan taivaan tuuliin.
Tässä kappaleessa on tiivistettynä oivallisesti peruskoulun ja korkeammankin opetuksen keskeinen ongelma. Sen jäljet näkyvät kaikkialla.
Lempeys, riippumattomuus ja älyllinen rehellisyys
Edellä kuvattu vastakkainasettelun ja ulkokultaisuuden ilmapiiri heijastelee valitettavalla tavalla viime vuosina tapahtunutta Suomen henkistä muutosta. Yksi puolue ylitse muiden on tuonut suosionsa kasvaessa koko ajan jyrkentyvät asenteet ja retoriikan mukanaan. Tätä vastaan itseään hyvinä pitävät ihmiset ovat pystyttäneet moralistisia vartiotorneja, joiden korkeudesta kelpaa säteillä toisilleen ja koko virtuaalitodellisuudelle.
Ei riitä, että ihminen esiintyy oikeaoppisena ja hurskaana; hänen täytyy myös elää ja tuntea ihmisystävällisesti.
Montaignelle nykyinen populistinen röyhkeys ja siihen reagoiva oikeamielisyyteen verhottu moralistinen omahyväisyys ja lahkolaisposeeraaminen olisi kammotus: hän oli diplomaatti niin sanoissa kuin teoissa.
Samalla kun vulgaari ihmisviha, väkivaltaisuus ja uhkailu ovat tietoverkkojen myötä tunkeutuneet kaikkialle, rahvaan sivistymättömyyttä ja tietämättömyyttä on kansanmiesten keskuudessa rempseästi nostettu kunniaan. Kaikkien mielipide on kuulemma samanarvoinen. Perusteluja ei tarvita, ei edes kaivata.
Taistelun toinen osapuoli taas halveksii näitä moukkia kuten kuninkaan hovi aikoinaan, vaikka samaan aikaan puhuu suvaitsevaisuudesta ja ihmisrakkaudesta. Taipumukseen on itse kunkin tavattoman helppo langeta, mutta siitä voi tulla tietoiseksi ja oppia pois.
Esseissään Montaigne korostaa toistuvasti lempeyden merkitystä. Sivistymättömyys ja uho eivät olleet ollenkaan hänen suosiossaan, päinvastoin, oppimattomuudella ylvästelystä puhumattakaan. Viholliskuvien jyrkkyys ja vihantäyteinen väittely ovat juuri sitä, mitä ajattelija erityisesti kritisoi.
Montaigne valittelee sitä, että ihmisten tapa tuoda mielipiteensä esiin on yleensä niin sotaisa. Filosofi kritisoi ”käskyjen, voiman, tulen ja miekan” lisäämistä mielipiteisiin tavanomaisten keinojen pettäessä. Vastaavasti hänen mielestään on surkeaa olla siinä pisteessä, kun totuutta yritetään ratkaista uskovaisten määrällä ihmisjoukossa, ”jossa hulluja on ylivoimaisesti enemmän kuin viisaita”.
Sen sijaan Montaigne edellyttää yksilöltä älyllistä rehellisyyttä ja sisäistä moraalista kompassia eli käytännössä perinteisiä renessanssihyveitä. Muiden hyväksyntä ei voi olla varma pohja hyveellisten tekojen palkitsemisessa.
Montaigne arvostelee omaa aikaansa paheelliseksi ja tietämättömäksi, mutta sanottu sopii myös meidän aikaamme. Kansan arvonanto on edelleen loukkaus, kuten filosofi piikittelee. Kun ihmiset kaikkialla pidäkkeettä kehuvat ja mainostavat itseään, Montaigne ja hänen hengenheimolaisensa vetäytyvät entistä tiukemmin torniensa kirjastoihin varjellakseen kunniaansa.
Ulkokultaisuus ja pöyhkeys ei filosofin mielestä ole kunniakasta (III:12, Kasvonpiirteistä, 413):
Minä pidän kunniallisuudesta, joka ei ole lakien ja uskontojen luoma, vaan niiden täydentämä ja laillistama; kunniallisuudesta, joka tuntee pysyvänsä pystyssä ilman apua ja joka on meissä syntynyt ja kasvanut omista juuristaan ja jokaiseen ihmiseen istutetusta yleismaailmallisen järjen siemenestä, jollei hän ole täysin luonnonvastainen.
Minkään järjestäytyneen uskonnon tai ideologian oppien omaksuminen ei myöskään tarkoita sitä, että ihminen olisi aidosti hyveellinen (III:12, Kasvonpiirteistä, 413–14):
Jokaiselle valtiolle tuhoisa – ja paljon ilmeisemmin vahingollinen kuin kekseliäs ja nokkela – on oppi, joka saarnaa kansalle, että kristillinen usko yksin ilman moraalisääntöjen tukea riittää tyydyttämään jumalallisen oikeudenmukaisuuden vaatimukset. Käytännön kokemus osoittaa meille, että hurskauden ja omantunnon välillä on valtava ero.
Ei siis riitä, että ihminen esiintyy oikeaoppisena ja hurskaana, hänen täytyy lisäksi elää ja tuntea ihmisystävällisesti: järjen ääni on sydämen ääni. Tässä Montaigne on kuin kuka stoalainen tahansa.
Individualistinen humanismi, joka filosofin esseetuotantoa hallitsee, painottaa henkisen integriteetin ja riippumattomuuden merkitystä. Siinä se on suhteellisen vieras juoruilua, massaliikkeitä, televisiota ja sanomalehtiä suosivalle nykyajallemme.
Montaignelle tämän päivän tavat ja tottumukset aiheuttaisivat varmasti vilunväristyksiä (II:16, Kunniasta, 462): ”Minä vähät välitän siitä, mitä muut minusta ajattelevat, paljon enemmän minua huolettaa se, mitä itse sisimmässäni ajattelen itsestäni. Haluan olla rikas omasta takaa, en muilta lainaamalla.”
Hyvä kuolema
Montaigne kärsi elämänsä loppuvaiheessa äärimmäisen tuskallisista virtsakivistä. Hän kertoo aiheesta esseissään. Stoalaisia oppeja tarvitaan tuskien kestämisessä jatkuvasti, mutta niiden ohella filosofi viljelee itseironiaa ja huumoria. Zenon Kitionialaisen ylpeiden miesten koulukunnan neuvoihin hän suhtautuu kriittisen rakentavasti (II:37, Isien ja lasten samankaltaisuudesta, 661–62):
Sitä paitsi olen aina pitänyt pelkkänä teeskentelynä sääntöä, joka määrää ankarasti ja ehdottomasti kestämään kivun ilmeenkään värähtämättä, ulkonaisesti välinpitämättömänä ja hallittuna. Miksi filosofia, joka keskittyy siihen, mikä on olennaista ja todellista, tuhlaisi aikaansa ulkokuoreen? Jättäköön siitä huolen huvinäytelmien esittäjille ja retoriikan opettajille, jotka kiinnittävät niin suurta huomiota eleisiimme. Antakoon filosofia arvelematta kivulle oikeuden olla ääneen raukkamainen silloin kun raukkamaisuus on pelkästään sanallista eikä kosketa sydäntämme ja sisikuntaamme, ja asettakoon se nämä vapaaehtoiset valitukset samaan ryhmään kuin huokaukset, nyyhkytykset, sydämen tykytykset ja kalpenemiset, jotka luonto on tehnyt tahdostamme riippumattomiksi. Kunhan sydämemme vain on vailla pelkoa ja sanamme vailla epätoivoa, tyytyköön filosofia siihen! Mitä väliä sillä on, vaikka vääntelemme käsiämme, kunhan emme vääntele sydäntämme! Filosofia kouluttaa meitä itseämme varten, ei muita varten; olemaan jotain, ei näyttämään joltain.
Tässä kokoelman toisen osan päätösesseessä stoalaisiin kohdistuvan purevan arvostelun ohella Montaigne vuodattaa vihaansa lääkäreitä kohtaan. Ajattelija sairastui isältään perimiinsä virtsakiviin vuonna 1578, ja vaikka hän siis osasi odottaa tautia, ajan puutteelliset hoitomuodot ja tuskat mitä ilmeisimmin katkeroittivat häntä.
Nykyisin julkisessa sanassa törmää toistuvasti kaikenlaisiin puoskarihoitoihin ja menestysprofeettoihin, jotka muistuttavat Montaignen säälimättömästi suomimaa renessanssin lääketiedettä ja parantajia. Vailla kritiikin häivää ihmiset hurahtavat jatkuvasti elämänparannusohjelmiin, uskomushoitoihin ja erilaisiin ruokavalioihin aivan kuten Montaignen aikoina. Terveys on edelleen pitkälti sattumankauppaa. Montaigne olisi eittämättä mielissään modernin lääketieteen saavutuksista, mutta ravintoympyröistä hän ei välttämättä niin perustaisi.
Elämänsä loppuvuosina filosofi keskittyi esseidensä korjailemiseen. Muokkausten myötä teos kasvoi kolmanneksella. Työskentely omien ajatusten ja itsen parissa lohdutti sairasta miestä ja samalla esseet alkoivat entisestään rönsyillä.
Suomentaja Renja Salminen on sisällyttänyt tekstiin huolella eri aikana tehdyt lisäykset ja muutokset ja selventää menettelytapojaan esipuheessa sekä selityksissä.
Montaigne kuoli linnassaan rauhallisesti 13.9.1592 viisikymmentäyhdeksänvuotiaana. Mikäli koko hänen esseetuotantonsa tosiaan oli tutustumista itseen ja valmistautumista kuolemaan, hän onnistui erinomaisesti. Itseään tarkastellessaan ja vaikutelmiaan kuvatessaan ajattelija jätti meille perinnön, jonka kulttuurihistoriallinen arvo on mittaamaton.
***
Kirjallisuus:
Friedell, Egon: Uuden ajan kulttuurihistoria – Eurooppalaisen sielukriisi mustasta surmasta maailmansotaan asti. Ensimmäinen osa: Johdanto, renessanssi ja uskonpuhdistus. Tekijän luvin suomentanut Erik Ahlman. Kolmas painos. Helsinki: WSOY 1950.
Michel de Montaigne: Esseitä I–III. Suomennos, esipuhe ja selitykset Renja Salminen. Helsinki: WSOY 2003, 2008, 2015.
Michel de Montaignen teoksen Esseitä osa III suomentajalle Renja Salmiselle myönnettiin J. A. Hollon käännöspalkinto vuonna 2016.
—
Essee on julkaistu Särön numerossa Suomi-Utopia (nro 30). Osta numero täältä.