Oasis palaa.
Vanha kaverini tokaisi, että Oasis oli viimeinen hyvä bändi. Se on tyypillinen lausunto nelikymppiseltä mieheltä. ”Viimeinen hyvä bändi” on se bändi, joka oli suosionsa huipulla silloin, kun itse sattui olemaan nuori.
Varsinkin Briteissä Oasiksen paluu tulee olemaan nostalgiatrippi vailla vertaa, paluu 1990-luvun kuviteltuun yhtenäiskulttuuriin.
”Viimeinen hyvä bändi”. Ikään kuin maailmassa ei olisi julkaistu hyviä rocklevyjä sitten 1990-luvun.
Silti jokin tokaisussa myös osuu. Tasan kolmekymmentä vuotta sitten debytoinut Oasis oli ehkä viimeinen suuri bändi, joka aidosti uskoi, että rock on merkittävää. Rock sellaisenaan, no gimmicks.
Oasis ei pyrkinyt luomaan mitään uutta tyylillisesti. Kuvataiteen termeillä Oasis edusti kertaustyylejä.
Noel Gallagher on moneen kertaan kuvannut, kuinka hän pölli juttuja Beatlesilta, Bowielta ja monilta muilta. Se riitti, koska Oasis todella uskoi rockiin.
Oasis palaa. Mutta Oasis oli jo alkujaankin paluu.
Jos Oasis oli ”viimeinen hyvä bändi”, se oli rockin kuolinkouristus. Kun Definitely Maybe ilmestyi 1994, rock oli jo kuollut.
Ei tietenkään kuollut siten, etteikö rockia olisi soitettu ja kuunneltu. Eikä taidemuotona, jonka sisällä oli mahdollista luoda jotain uutta ja kiinnostavaa.
Päinvastoin, rock oli valloittanut maailman, murtanut kaikki esteet. Se oli suositumpaa ja monipuolisempaa kuin koskaan. Koko ysäri oli klassikkolevyjen vuosikymmen.
Samana vuonna Oasiksen debyytin kanssa ilmestyivät Live Through This, The Downward Spiral, Parklife, Superunknown… Listaa voisi jatkaa ja jatkaa.
Ja silti rock oli jo kuollut kulttuuria eteenpäin työntävänä ideana. Kuin Nietzschen Jumala, jonka varjoa on mahdollista esitellä vielä kauan kuoleman jälkeen.
Kun rock massakulttuuri-ilmiönä syntyi, siinä oli kysymys enemmästä kuin musiikista. Rock oli sukupolvikapinaa ja uusien arvojen ja elämäntapojen etsintää. Elvis, Beatles ja niin edelleen.
Rock kuului nuorille ja tulevaisuuteen, ei vanhoille ja menneisyyteen. Siksi rock oli myös itsestään selvä kumppani emansipatorisille vaatimuksille, kuten Yhdysvaltain kansalaisoikeusliike, Vietnamin sodan vastustaminen tai seksuaalista tasa-arvoa vaatinut liike.
Mutta rockin ottaessa yhä laajemman kulttuurisen tilan se alkoi merkitä nykyhetkeä, vallitsevaa. Itse asiassa jo 1960-luvun lopulla rockin oli ponnisteltava pysyäkseen kiinni tulevaisuudessa. Uutuuden etsinnästä tuli yhä tietoisempaa ja liki pakonomaista.
Silti vielä tuolloin monet sellaisetkin artistit, joiden oma ambitio oli vain pitää hauskaa, tienata fyrkkaa ja saada seksiä, tulivat edelleen liki automaattisesti osaksi liikehdintää, jonka ytimessä oli uusi elämäntunne.
Juuri tämän elementin katoaminen oli rockin alkuperäinen kuolema.
Milloin se tapahtui? Ehkä jo niinkin varhain kuin 1970-luvun lopulla, kun kulutuskapitalismi otti haltuun ja teki vaarattomaksi punkin, viimeisen rockmusiikin synnyttämän alakulttuurin, jonka itseymmärryksen ytimessä oli järjestelmän vastustaminen.
David Bowie sanoi BBC:n haastattelussa vuonna 1999, että jos hän olisi nuori nyt, hän ei alkaisi rockmuusikoksi. Hänen nuoruudessaan rock merkitsi kumouksellisuutta, mutta nyt se oli enää pelkkä uramahdollisuus. Internet, selitti Bowie epäuskoiselle haastattelijalle, tulisi muokkaamaan tulevaisuuden yhteiskuntaa paljon enemmän kuin rock.
Bowie oli oikeassa. Olin itse teini 1990-luvulla, ja rock oli kaikkialla. Samalla se oli jo merkityksetöntä.
Oli toki bändejä, joilla oli jokin sanoma, kuten vasemmistolainen Manic Street Preachers tai feministinen Hole. Mutta näiden bändien kapinallisuus ei kummunnut rockista itsestään, sillä rock sellaisenaan ei enää ollut sanoma. Se ei merkinnyt vaihtoehtoa millekään: alternative oli vain yksi rockin alalaji.
Ystävieni kanssa kävimme loputtomia väittelyitä eri bändien paremmuudesta, mutta lopulta oli miltei samantekevää, mitkä bändit tai artistit päätyisivät fanitukseni kohteeksi. Mikään ympärilläni ei muuttuisi, ei suhteeni vanhempiini tai laajempaan yhteiskuntaan. Rock tarjosi pääasiassa yksilöllisiä merkityksiä. Tunne-elämyksiä, fani-identiteettejä.
Tähän maisemaan Oasis ilmaantui. Musiikillisesti bändi katsoi pelkästään menneisyyteen. Live Forever ja Cigarettes & Alcohol ilmaisivat elämäntunnetta, joka oli jo läpikotaisin tuttu lukemattomista aiemmista rockkappaleista.
Ja silti kaikki kuulosti lupaukselta huomisesta. Kun Liam Gallagher julisti vuonna 1994, että Oasis on planeetan paras bändi, lausunto kuulosti siltä, että jätkää ei edes kiinnosta, miten ironia tavataan.
Tällä uskollaan ja asenteellaan Oasis onnistui vielä kerran vakuuttamaan miljoonat siitä, että rockilla on merkitystä, että rock itsessään on suunnattu jotakin vastaan. Kun Liam lauloi you’re the outcast, you’re the underclass, siinä nähtiin Thatcherin kurittaman työväenluokan kapinaa.
Mutta kohta bändi sotkeutui tyhjänpäiväisiin tabloid-kohuihin. Sitten tulivat keskinkertaisemmat levyt.
Muutamassa vuodessa Oasis alkoi näyttää yhtä ontolta kuin yhtyeen tukeman Tony Blairin ”kolmas tie”, joka ei ollut vaihtoehto ensimmäiselle ja toiselle tielle – vaan ainoastaan keino ilmaista, ettei kylmän sodan jälkeisessä maailmassa toista tietä ollut enää olemassa. Kulutuskapitalismi oli ainut vaihtoehto.
Hajoamisensa aikoihin Oasis oli relevanssinsa menettänyt miljonääribändi, jolla oli takanaan pari puhki soitettua klassikkolevyä ja läjä anekdootteja tahattoman ja tahallisen koomisesta toilailusta.
Siis eräänlainen rockin muuttuneen kulttuurisen aseman symboli.
Vuonna 2024 rock ei ole enää populaarimusiikin ytimessä. Mutta myös laajemmin ajateltuna populaarimusiikin merkitys kulttuurisena muutosvoimana on kutistunut mitättömäksi.
On vain näennäinen paradoksi, että samalla populaarimusiikin taloudellinen arvo on suurempi kuin koskaan. Erityisesti spektaakkelimaiset konserttikiertueet rikkovat jatkuvasti ennätyksiä. Populaarimusiikin taloudellinen asema on seurausta sen vakaasta asemasta kulttuurin keskellä.
Musiikkihistorioitsija Ted Gioian mukaan populaarimusiikin markkina kasvaa Yhdysvalloissa, mutta kasvu tulee pelkästään vanhasta musiikista. Uuden musiikin suhteellinen kysyntä on laskenut, ja itse asiassa uuden musiikin markkina supistuu absoluuttisestikin. Yleisön kiinnostus suuntautuu enenevästi vanhaan musiikkiin.
Parhaiten tämä näkyy siinä, miten musiikin kyky inspiroida uusia vastakulttuurin muotoja näyttää heikentyneen. Se kykenee enää synnyttämään faniyhteisöjä, sellaisia kuin swiftiet.
Faniyhteisöissä ei sinänsä ole mitään uutta; tällaisia olivat ja ovat esimerkiksi Bruce Springsteenin fanit. Siis yhteisöjä, joiden ytimessä on leimautuminen yksittäiseen tähti-idoliin, ei laajempaan kulttuuriseen liikehdintään.
Vaikka musiikilla yhä on tämä kyky luoda faniyhteisöjä, se ei näytä pystyvän enää luomaan laajempia liikehdintöjä. Siis sellaisia, jotka eivät ole riippuvaisia yksittäisistä tähdistä. Esimerkiksi hip hop, punk, metalli ja rave-kulttuuri olivat kokonaisia vastakulttuurimuotoja, joissa musiikkiin kytkeytyi uusien arvojen ja estetiikkojen kokonaisuus. Nyt tällaisia ei enää synny, tai ne jäävät hyvin syvälle marginaaliin.
Musiikki ei vie tulevaisuuteen vaan pitää kiinni menneisyydessä. Ja tässä hetkessä Oasis palaa. Tekeekö se rockista jälleen merkityksellistä?
Hyvänen aika, ei tietenkään. Oasis oli paluu jo ensimmäisellä kerralla. Nyt se on vain paluun paluu. Ei vaihtoehto millekään.
Yhdelle faniyhteisölle se on kauan odotettu täyttymys. Muille se on vain taas yksi juna matkalla kohti menneitä asemia.
Tosin kukapa tänä aikana edes haluaisi kohti tulevaisuutta.