Runoilu on nyttemmin kipukäyttäytymistä,
sinkoilua rusettiluistelussa sopivaa paria hakien,
kunnes hoksaa amatöörinä liukuneensa
laitoja päin ja voimalla.
Taklauksista ei erotuomari puhalla pilliin,
mutta kustantajalta tulee epääminen
saatesanoilla, että emme innostuneet
tarpeeksi verestäsi, koska
verikäyttäytymisen vapaissa kuvioissa
kielen olisi hyvä olla hienovaraista kuten trillerissä.
Haen siis poetiikkaani piruettien nautinnollisuutta,
välillä perääntyen ja luistimeni raastavat jäätä.
Liu’un selkä menosuuntaan, sillä
siitä saa vauhtia, epäonnisia hyppyjä.
Hyvin erilaisilla tavoilla ilmaistaan runokentillä
tasapainoa, taiteellisuutta
vastakaikuna lahjakkuudelle, vastakaikuna ammattitaidolle.
Epävarmuuden viitekehyksessä kaiketi
ironia soi paljaimmin, sykkien tahdosta riippumattomia
vittusaatanaperkeleitä.
Sisäinen lyyrikkoni kuin seisoisin hokkarit jalassa ilman alasuojaa.
Ja äkkiä, vain kirkasta jäätä!
Miten kiehtovia asennonvaihtoja, toki myös
kaupallista kiimaa on tunnistettukaan
seitsemän tähdistön kuviossa
julkkisihmisen hengissä pitämiselle.
Huomion kohde, taiteilija ja teos
ovat täydellisyyttä hipovalla tavalla
johdattamassa lukijoita nautintoon,
sillä runoja nyt on niin monenlaisia,
vapaita, outoja, pillastuneita, myös
peräkkäisiä sanoja painojulkaisussa.
Tulkinnat, reaktiot ja kriitikot ovat ymmällään.
Hyppää pois, hyppää pois, hyppää pois
kuten lasten laulusta tutussa runossa viriää toivo,
ja tohtori tulee ja lämmintä käärettä.
Pää kylmänä, koska ei tule. Runokenttien jäät ovat pirun kovat.