Kulttuurilehtien edunvalvojaorganisaatio Kultti ry:n osastolla Helsingin kirjamessuilla jaetaan syksyisin kymmenien pienlehtien näytenumeroita ilmaiseksi. Muistan järjestön edustajan perustelleen ideaa sillä, että messuilla on hyvä tyhjentää varastoja vanhoista numeroista, ja näytekappaleiden jakamisen toivotaan lisäävän lehtien näkyvyyttä ja yleisön kiinnostusta uusien numeroiden ostamiseen ja tilaamiseen.
Näin olen itsekin itselleni aikaisemmin perustellut maksuttomien kappaleiden poisjakamisen mielekkyyttä. Vuosien kokemus on osoittanut, että tämä logiikka ontuu.
Maksaisiko messuvierailija 17 euroa uusimmasta aviisista otettuaan pinosta aiemmin ilmestyneen numeron ilmaiseksi? Ei tietenkään. Vuositilauksiakaan ei messuilta ole tippunut, koska messujen vakikävijä saa kulttuurilehtien etujärjestön osastolla ajan saatossa useammankin vuosikerran ilmaiseksi.
Särö onkin jättäytynyt toistaiseksi pois Kultin messuosastolta ja sijoittaa messukuluista säästetyt muutamat kympit myynninedistämiseen.
Ensinnäkin ajatus, että kulttuurilehden ”vanhalla numerolla” ei olisi enää juurikaan arvoa, on harhaanjohtava, koska alan luonteeseen ei kuulu tyhjäpäinen hetki hetkeltä -journalismi tai muidenkaan trendaavien juttujen seurailu. Särön kaltaiset kirjamaiset julkaisut tehdään kestämään ajan hammasta.
Entä ketä toista työhönsä hartaasti uponnutta ja sitä pedantisti toteuttavaa henkilöä kehtaisit pyytää tarjoamaan tuotettaan ilmaiseksi, porkkanana näkyvyyden edistäminen? Vaikka automekaanikkoa? Nykyään moni tuskin uskaltaisi pyytää edes trubaduurikaveriaan tai muuta esiintyvää artistia ilmaiskeikalle, kiitos taiteilijoiden vahvojen etujärjestöjen.
Jos Kirjailijaliitto ehdottaisi jäsenilleen, että tulkaahan kirjamessuille liiton osastolle jakelemaan ihmisille niteitänne, jotta saisitte jonkun kiinnostumaan työstänne, niin liitto olisi parissa tunnissa silputtu somessa palasiksi, ja pj:llä olisi kengän kuva takapuolessa. Kulttuurilehdet sen sijaan ovat hiljaisesti hyväksyneet idean rajattomista vapaakappaleista, koska parempaakaan vaihtoehtoa ei ole tiedossa.
Itsekin pienellä budjetilla toimiva Kultti ry on järjestänyt jäsenlehdilleen näkyvyyttä myös Helsingissä ja Oulussa sijaitsevien ”kulttuurilehtigallerioiden” muodossa, minkä voi tietenkin nähdä eräänlaisena kulttuuritekona. Myös media-aiheisessa Merkki-museossa laatulehtiä voi lukea ilmaiseksi. Lisäksi esimerkiksi Särö on esillä monien maamme kirjastojen lehtiosastoilla – ja gallerioista ja museosta poiketen kirjastot ovat myös maksaneet lehdestä.
Kulttuurilehtien tekijöiden – ja ehkä myös etujärjestön – heikko itsetunto eli hatarahko käsitys oman työn merkittävyydestä voi olla yksi syy sille, että rahaa ei osata lähtökohtaisesti vaatia vastineeksi kulttuurituotteesta.
Arvelen, että ongelman taustalla vallitsee negatiivisuuden kierre: kulttuurilehteä ajankäytöllisestä näkökulmasta päätyökseen tekevän ihmisen palkka on todennäköisesti niin surkea, ettei siitä kehtaa edes puhua. Todettakoon, että apurahalla työskentelevä kirjailija vaikuttaa kulttuurilehden toimitussihteerin, AD:n tai päätoimittajan näkökulmasta lähes keskiluokkaisen hyvätuloiselta.
Lehdentekijöiden pienistä tuloista aiheutuvaa häpeää toki hälventää kulttuurityön miltei maaginen kutsumus, eli jokin varsin syvällisesti sisäistetty välttämättömyyden tunne. Tiedän, että monissa pienlehdissä julkaistavia esseitä tai artikkeleita editoidaan ja hiotaan toimituksen ja avustajien yhteistyönä joskus jopa kuukausitolkulla. Syynä sitkeään viimeistelytyöhön ei epäilemättä ole mikään muu kuin kutsumus.
Kutsumus syntyy ajatuksesta, että työlle on tarvetta ja että se on merkityksellistä. Mielestäni kulttuurilehtien tekijöiden on palautettava tämä mieleensä säännöllisesti ja puolustettava työtään aggressiivisemmin.
Älykkäämpää ja moninaisempaa mediaa vaativa yleisö – ja journalistit itsekin – ovat puhuneet alan kriisistä luultavasti aina ja kaikkialla. Oletan, että kriisiä julistavat äänet rauhoittuisivat, jos kaikki se energia ja tietämys, joka marginaalisten julkaisujen tekijäkunnassa vallitsee, tavoittaisi yleisönsä nykyistä paremmin.
Kulttuurilehtien näytepalojen eli vain yksittäisten artikkeleiden julkaiseminen verkossa ja niiden jakaminen sosiaalisessa mediassa olisi nähdäkseni tehokkain tapa edistää kulttuurilehden ja uuden potentiaalisen yleisön kohtaamista. Mikäli julkaisut koetaan laadukkaiksi ja sopivan erikoislaatuisiksi, kynnys julkaisujen maksullisten verkko- ja printtiversioiden hankkimiseen madaltuu.
Printtilehden ostamisen todennäköisyys jää kuitenkin pieneksi, jos myyntipaikkoja ei ole siellä, missä ihmiset liikkuvat. Näitä myyntipaikkoja ei Helsingissä sijaitsevien Rosebudin, Akateemisen kirjakaupan ja Tekstin talon sekä turkulaisen Sammakon kirjakaupan lisäksi juuri löydy.
Kun myynti ei ota sujuakseen, painokustannukset ja muut välttämättömät menot on katettava avustuksilla. Taiteen edistämiskeskuksen myöntämä kulttuurilehtituki sekä muut mahdolliset valtion tai säätiöiden tuet jakaantuvat lehden tekijöiden ja lehteä toteuttavan organisaation pakollisiin kuluihin kutistuen niin pieniksi virroiksi, ettei kukaan lehden tekijöistä pääse lähellekään esimerkiksi Journalistiliiton suosittelemia palkkoja. Suomen kokoisella kielialueella kulttuurilehti ei selviä ilman tukia, mutta mitä enemmän lehti perustaa elämänsä tukien varaan, sitä todennäköisempi on sen kuolema tukien vähetessä esimerkiksi poliittisten tuulien kääntyessä.
Rahoituspohja vaihtelee suuresti myös kulttuurilehtien välillä. Laajalevikkinen, sanomalehtipaperille painettu ilmaisjakelulehti Voima elää avustusten lisäksi suurelta osin mainosrahojen varassa. Formaatiltaan kirjamaisempi Särö pystyi kymmenen vuotta sitten kattamaan painokulunsa mainosmyynnillä. Painokulujen noustua ja ilmoitustulojen laskettua mainoksilla ei tänä päivänä kuitata puoliakaan painokuluista.
Onko verkkojulkaisusta ratkaisuksi? Ongelma on sama kuin näytenumeroiden kanssa: verkossa julkaistavat artikkelit tuovat näkyvyyttä, mutta eivät tuloja, ainakaan suoraan. Verkkojulkaisu on silti tärkeä osa monen kulttuurilehden julkaisutoimintaa. Verkkonäkyvyyden kasvattaminen ja algoritmien toiminta on useimmille lehdentekijöille mystiikkaa, mutta Särön verkkojutuista joka tapauksessa luetuimpia ovat viimeistellyt ja omaääniset tekstit: ne, joiden kirjoittajat ovat aiheeseensa syvällisesti paneutuneita, ja jotka tyylikkäästi ja uskottavasti argumentoiden uhmaavat vallitsevia narratiiveja.
Älykäs, looginen ja eettisesti perusteltu poikkiteloisuus voi saada aikaan virkistävän, uudistavan tuulahduksen: ihan siksi, että joku tai jotkut vain sanovat ääneen, miten maa oikeasti makaa.
Kulttuuri-, ja ylipäänsä pienlehdet voivat tarjota pienen piirin edustaman erikoisalan aiheisiin näkökulmia, jotka herättävät suuren yleisön kiinnostuksen heille ennestään tuntemattomiin asioihin. Toisaalta pienlehdet voivat tuoda uusia näkökulmia aiheisiin, jotka ovat jo valmiiksi kaikkien huulilla. Laajan lehtikirjon suoma moniäänisyys vahvistaa demokratian perustaa.
Miten sitten kasvattaa laatulehden tuloja? Ratkaisu on lehdentekijöiden, etujärjestön, kirjakauppiaiden, kulttuuritoimitusten ja rahoittajien radikaali asennemuutos – kulttuurilehtien hidas mutta määrätietoinen nostaminen marginaaleista valtavirtaan, johon monet niistä sisältönsä ja laatunsa puolesta kuuluisivat.
Se on helpommin sanottu kuin tehty. Kulttuuri- ja muilla pienlehdillä on kuitenkin periaatteessa mittaamaton potentiaali käytettävissään. Esimerkkejä voi etsiä Keski-Euroopasta.
Liettuassa kulttuurilehdillä on aina ollut paikka koko kansan sydämessä: kolmasosa mediankulutuksesta ammennetaan marginaalista. Saksassa puolestaan perinteinen media on muutaman vuoden ajan menettänyt yleisöään uusien, pienten mediatoimijoiden ponnahdellessa pystyyn sekä vanhempien, vaihtoehtoisten medioiden kasvattaessa yhteiskunnallisten muutosten myötä suosiotaan.
Yksi näistä viimeksi mainituista on itsensä ”poliittisen kulttuurin lehdeksi” määrittelevä Cicero, jonka tekijäkunnasta iso siivu koostuu kirjallisuustieteilijöistä sekä kulttuurin- ja politiikan tutkijoista. Törmäsin Ciceron printtilehteen ensimmäisen kerran Frankfurt an der Oderin (eli sen pienemmän, noin Porvoon kokoisen, Saksan itärajalla sijaitsevan Frankfurtin) rautatieaseman lehtikioskissa. Kioskin valikoimiin kuuluu tusinan verran tiedelehtiä ja saman verran saksalaisia ja kansainvälisiä kulttuurilehtiä sekä joitain kirjojakin, kuten puolalaisen Olga Tokarczukin novellikokoelmaa, sekä luomutupakkaa. Tämä siis rautatieaseman puodissa sellaisessa pienehkössä kaupungissa, jota Saksan ja Suomenkin valtakunnan mediassa usein määritellään taantuvaksi, äärioikeiston kansoittamaksi takapajulaksi.
Todellisuudessa takapajuisin, moukkamaisin ja nopeiten unohduksiin jäävä ääni on sellainen, joka toistaa sosiaalisesti turvallisinta sisältöä eikä ota riskejä.
Uskon vakaasti siihen, että myös Suomessa on kysyntää ihmisten älyä kunnioittavalle, laadukkaalle, valtavirroista poikkeavalle journalismille.
Kun suuret mediatalot nuijivat itsensä suohon kilpailemalla toistensa kanssa verkkoartikkeleidensa otsikoiden arvoituksellisuudella ja kielellisellä kömpelyydellä, kulttuurilehtien kannattaa työntää jalka oven väliin. Jos tilaisuus jää käyttämättä, painettu sana on vaarassa jäädä unholaan – podcastien ja YouTube-kanavien vallatessa kasvavaa marginaalia.
Kulttuurilehtien uusi aika koittaa, kun niille löytyy uusia myyntialustoja ja sitä kautta laajempia yleisöjä. Olen varma siitä, että suomalainenkin yleisö on valmis maksamaan laadusta. Koska Suomen laajin kirjakauppaketju ei ole kovin kiinnostunut kulttuurilehtien myynnistä, myyntipaikat löytyvät toistaiseksi sieltä mistä lehdetkin, eli marginaalista – kuten yhdistysten ylläpitämistä kulttuurikeskuksista tai gallerioista.
Marginaalin ahtaudesta ja sen sisäisistä ristiriidoista kertonee jotain, että Turun kirjakahvila lopetti Särön jälleenmyynnin saatuaan käsiinsä Särön viimeisimmän numeron, jonka sisältö ei myyntipaikasta saadun viestin sävystä päätellen ilmeisesti kahvilan linjauksiin sopinut. Samana päivänä Sastamalassa toimiva Warelia-kustantamon kirjakauppa puolestaan oma-aloitteisesti tarjoutui Särön jälleenmyyjäksi. Sisällöllisistä syistä myynnistä kieltäytyminen ja samasta syystä myyjäksi tarjoutuminen on kokemukseni Suomessa uusi ilmiö kulttuurilehtialalla.
Alan vaikeuksista huolimatta näyttää siltä, että kulttuurilehdistö on juuri nyt jonkin suuremman äärellä. Sitä kohti menkäämme, ilolla ja ylpeydellä – ja pientä maksua vastaan!
Korjaus 13.8.2024 klo 10.44: Poistettu virheellinen tieto, jonka mukaan Tekstin talossa ei olisi luettavissa tai myynnissä kulttuurilehtiä. Tekstin talolta löytyy joitakin kulttuurilehtiä lukukappaleina sekä kirjakaupasta. Lisätty maininta Tekstin talosta kohtaan, jossa luetellaan lehtien myyntipaikkoja Helsingissä.