Tue riippumatonta kulttuurijournalismia! Särön numero Pelin henki (nro 57), josta tämäkin teksti löytyy, on myynnissä verkkokaupassa 10 euron hintaan (sis. postikulut). Voit myös maksaa verkkolehden vapaaehtoisen lukumaksun (2,50 euroa).
Viime syksynä kulttuurialan taloudellinen kurjuus alkoi uhata omaa ja kollegoitteni työtä ja toimeentuloa yhä kuristavammin. Puhdasta taidevihamielisyyttäkin leijaili ilmassa aiempaa sakeammin. Se, että suurella osalla kansasta asiat sujuivat yhä kivasti, ellei jopa aiempaa paremmin, ei helpottanut oman alani ihmisten tunnelmaa.
Samoihin aikoihin mediasta ja keskustelupalstoilta alkoi pursuta pidäkkeetöntä villieläimiin kohdistuvaa tappamisen riemua. Kotikulmilleni perustettiin uusi, valtava sisäampumarata, koska ”ampuminen on nyt suositumpaa kuin vuosikymmeniin”.
Sympatiani kohdistuu taiteilijoiden ja kirjailijoiden lisäksi erityisesti niihin äänettömiksi jääviin nuoriin ja vanhoihin ihmisiin, jotka ajautuvat rahanpuutteen takia terveysongelmiin ja yhteiskunnasta eristyksiin. Rahanpuute on yksi ongelma, häpeä toinen. Tarpeettomuuden tunne ajaa nurkkaan, kenties ennenaikaiseen kuolemaankin.
Jos kurjuuteen lähdetään etsimään syyllisiä, päästään ehkä oikeille jäljille, luultavasti väärille, mutta mitä todennäköisemmin kuitenkin umpikujaan.
Osuvampaa on kysyä, miltä asioilta suljemme silmämme; mistä käännämme katseemme pois.
Kun Netflixin katsominen voittaa klassikkokirjallisuuden lukemisen, kun tunnevetoinen journalismi voittaa asiavetoisen journalismin, kun vaikeita ilmiöitä tulkitaan yksinkertaisilla selityksillä, kun kirjailija tai mediavaikuttaja ei ota riskejä jotka sulkisivat hänet hetkeksi pois sosiaalisesta hyväksyttävyydestä, alkaa muodostua mukava, harhainen osatodellisuus.
Kun marginaalisten, epämukavien näkemysten poissulkeminen vaikuttaa yhteiskunnan toimintoihin, ollaan siirrytty keskitietä kulkevien tyranniaan – jota viestinnän ja kulttuurin tekoälyllistäminen osaltaan vielä vahvistaa.
Esimerkki suuresta maailmasta: Nord Stream -kaasuputken räjäytys syyskuussa 2022. Useilla valtavirtojen ulkopuolisilla medioilla oli pian räjäytysten jälkeen esittää vahvoja, perusteltuja epäilyksiä siitä, että iskun taustalla ei olisi Venäjä, vaan jonkin muun valtion etuja ajavat tahot. Se, että sivuääniä ei päästetty esiin, vaikutti suuresti tulevaan kansainväliseen politiikkaan, ja kiertoteitse myös energian hintaan, eli meihin kaikkiin. Lukuisia muita maailmankuvaamme turvallistavia, todellisuuteen konkreettisesti vaikuttavia ja joitain osapuolia haittaavia harhoja pidetään yllä ehkä juuri siksi, että se on suurelle osalle meistä niin mukavaa.
Kun käännämme katseen pois vaikeista, epämiellyttävistä ja monitahoisista asioista, pois villistä ja vapaasta, pois marginaaleista siinä pelossa, että joudumme kohtaamaan oman rajallisuutemme ja toistemme varjot, menetämme tiettyjä säröjä, jotka vaikuttavat myös ajattelumme älylliseen tasoon. Journalisti, taiteilija tai tieteilijä, joka valitsee johtotähdekseen pyhän soveliaisuuden riskien ottamisen ja ulkoisten sekä sisäisten sivuäänien vastaanottamisen sijaan, tuottaa paitsi tyhmyyksiä myös teknisesti heikkotasoista työtä.
Onko valloillaan jokin henki, joka tekee oman alitajunnan syövereihin katsomisesta mahdotonta?
Kotikaupunkini Porvoo tarjosi koko viime joulukuun ajan kaikille ilmaisen paikallisbussiliikenteen. Ajoitus oli kannaltani hyvä, koska olin tuolloin jo kolmatta kuukautta työttömänä ja rahat olivat tiukassa.
Eräänä aamuna matkalla kirjastoon juttelin bussissa erään puolitutun taidemaalarin kanssa. Mies, sanottakoon häntä vaikka Kalleksi, kysyi, miten runojen kirjoittaminen sujuu. Sanoin, että ei ole sujunut vähään aikaan, koska työttömänä ei runoja kuulu kirjoittaa. Sutkaus nauratti muitakin matkustajia. Kalle kysyi, kirjoitanko kynällä vai kirjoituskoneella. Peräkanaa kynällä ja tietokoneella, vastasin. Kalle sanoi, että on käyttänyt elämässään internetiä vain kaksi kertaa. Sitten hän kertoi, että hänen asunnostaan on katkaistu sähköt, mutta että ei se paljoa haittaa, koska maalata voi talvellakin päiväsaikaan, ja illalla taskulampun valossa tulee luettua aiempaakin enemmän, kun televisio ei toimi. Ei tietenkään toimi, sanoin.
Hän jatkoi, että on mahtavaa, kun maailmaan on tehty niin paljon hyviä kirjoja. Kysyin, mikä oli viimeaikaisista lukukokemuksista paras. Kalle oli hetken hiljaa, sitten hänen vanha vihainen puolensa heräsi. ”Miksi kilpailuttaisin kokemuksiani keskenään? Miksi helvetissä kysyt jotain noin tyhmää?” hän kysyi.
Kun jäin kyydistä, mieleeni palautui vuosien takainen baarikeskustelu erään saksalaisen runoilijan kanssa Berliinissä. Keskustelu koski hammastahnoja. Kysyin, mikä hänen mielestään on paras hammastahna. Runoilija vastasi käyttävänsä x-merkkistä tahnaa (Särössä ei harjoiteta tuotesijoittelua), ja pitävänsä siitä erittäin paljon, mutta ei hän halunnut edes tietää, mikä olisi paras.
Miksi ihmeessä et? kysyin. Runoilija, Georg, joka ammatikseen auttoi alkoholisteja löytämään asuntoja, pälyili minua kuin outoa lintua. Asioiden vertailu hämärtää niiden tuottamaa iloa ja tarkoitusta, ja pudottaisi jonnekin tylsämielisyyteen, hän vastasi.
Georgin runot, jotka olin saanut aiemmin nähtäväkseni, olivat kuin pirstaleisia, eläviä väläyksiä todellisuuden kuorien läpi, ja aistin niiden tunnelman tänäkin päivänä.
Marginaalien ja keskivirran on miltei mahdotonta kohdata toisiaan silmät kiinni.
Eräänä aamuna ennen työttömyysjaksoani matkustin bussilla Porvoosta Särön Helsingin toimistolle Kallioon, ja tein niin kuin usein pyrin matkalla tekemään: pidin puhelimen poissa ja annoin katseeni harhailla maisemassa. Onnibussin saapuessa Helsinkiin satoi kaatamalla, ja hieman ennen Meiran kahvipaahtimoa joku painoi pysäytysnappia. Kuljettaja ajoi pysäkin ohi. Vieressäni keskioven kohdalla seisoi nuori tummaihoinen mies iso pahvilaatikko sylissään. Kävin sanomassa kuljettajalle, että joku olisi halunnut jäädä kyydistä. Kuljettaja vastasi, että ei huomannut kenenkään haluavan ulos. Muut matkustajat olivat uppoutuneita puhelimiinsa.
Jäin nuoren miehen kanssa seuraavalla pysäkillä kyydistä, ja siinä samassa huomasin hänen kampurajalkansa. Minulla ei ole mitään hätää, hän sanoi minulle, ja hänen katseensa oli pelokas mutta pelottava, väistyvä ja hyökkäävä. Kahden sekunnin pohdinnan jälkeen päätin, että tarjoudun auttamaan häntä kantamaan laatikkoa sinne Nilsiänkadun pysäkille, missä hän olisi halunnut jäädä kyydistä. Mutta hän oli poissa, häntä ei näkynyt missään, ei kaukana, ei lähellä – niin nopeasti ei tervejalkainenkaan voisi kadota sateeseen, ainakaan ison laatikon kera.
Matkalla toimistolle pohdin, olinko kohdannut kummituksen tai shamaanin, joka tilanteen vaatiessa tekeytyi näkymättömäksi. Tai ehkä kohtaaminen oli vain mielikuvitusta – olinko tosiaan ainoa, joka oli laatikkopojan nähnyt? Tuloksena oli kuitenkin se, että loppupäivän osasin ratkaista vastaantulevia ongelmia ”laatikon ulkopuolelta”, eli tavallista sujuvammin.
Laatikkopoika, Georg ja Kalle kytkeytyivät mielessäni johonkin olemassaolon villimpään marginaaliin. Heidän kaltaistensa kohtaamisista virtaa energiaa ja purtavia pähkinöitä pitkän aikaa.
Pieniä peilejä edessään hiveltävät matkustajat edustavat suurta keskivirtaa. En voi välttyä ajatukselta, että turvallista elämää viettävä, niin sanottu keskiluokkainen ihminen on sokeampi ympäristölleen, ja samalla itsekin vähemmän mieleen jäävä kuin marginaaliin ajautuneet tai sinne hakeutuneet olennot.
Yksilön villiys, sivullisuus tai energisyys ei siltikään ole ensisijaisesti tulo- vaan asennekysymys. Voimme valita, teemmekö asioita soveliaisuutta ja hyväksyttävyyttä valvovan, näkyvyyttä edistävän silmän alla; pienen, aina mukana kulkevan vertailupeilin edessä – vai teemmekö asioita siksi, että niiden tekeminen on selviytymistaistelua ja juhlaa henkien ja elintarvikkeiden maailmassa.
Jos taide ja muu inhimillinen energia saa vapaasti virrata hyödyttömäksi määritellystä hämärästä, se valaisee niidenkin tietä, jotka luulevat selviävänsä ilman taidetta, ilman villiyttä, ilman pimeän rakosia.
Marginaaliin joutuminen lannistaa, jos ulkopuolisuudessa ei nähdä mitään hyvää. Marginaalissa voi parhaimmillaan kukoistaa, jos sivullisuus nähdään voimavarana.
Digitaalisten verkkojen lankoja pitelee käsissään pieni joukko uutta yläluokkaa, jolla on valtaa vaikuttaa siihen, millä perusteilla teemme valintamme demokratiassa. Sillä on mahdollisuus halutessaan kaivertaa demokratian sisuskalut rikki, jättäen siitä vain kuoret. Uskon, että tuo joukko haluaa myös vaikuttaa siihen, olemmeko tulevaisuudessa tekemisissä toistemme kanssa avoimin silmin vai mekanistiseksi määritellyn maailmanjärjestelmän osasina, mahdollisesti vain hiilidioksidia uloshengittävinä pikkuisina haittatekijöinä. Olkaa valppaita, kun kuulette näiden tahojen lupaavan meille kollektiivista onnea. Tuo joukko haluaa välittää ideansa jokaisen pieneen peiliimme.
Näitä rivejä naputellessani törmäsin erään tekoälyfirman tiedotteeseen, joka lupasi hyödyksemme (kenen?) tulevaisuudessa tuottaa lisää ”ihmisvapaata, turvallista tilaa”. Kokoan sotajoukkoja tällaisia hirviöitä vastaan. Lähdetkö mukaan?
Outolintu ja ihmis-lupuseni, tunnista hänet, joka haluaa kastroida villiytesi. Kun tuollainen sieluton koneisto lähestyy sinua uhkaavin aikein, onnellisuutta lupaavin tyhjin hymyin, iske hampaasi sen kurkkuun, anna verettömän veren roiskua sen kasvoille, joka haluaa sinut nitistää.
Piditkö artikkelista? Maksa halutessasi vapaaehtoinen lukumaksu (2,50) täällä.