Olen vuosikymmenien ajan pitänyt itseäni valon lapsena. Mikään ei ilahduta minua niin kuin aurinko, erityisesti pitkän synkän vuodenajan jälkeinen kevätaurinko. Iltaisin kotonani pidän täyden valaistuksen päällä niissä huoneissa, joissa eniten liikun ja toimin, ja yöllä autoillessani kunnolla valaistut tieosuudet ovat mukavimpia. Tämä ei johdu pimeän pelosta vaan siitä, että minusta on mukavaa nähdä, mitä teen. Hämärä rasittaa silmiä ja mieltä. Kaamosaika masentaa. Liian vähässä valossa oleminen väsyttää, vaikka haluaisin elää täysillä nukkumaanmenoaikaan asti.
Valosaaste ärsyttää toisinaan minuakin: Syrjäseuduilla on niin paljon upeampi tähtitaivas kuin urbaaneilla alueilla! Jos haluan ihastella revontulia tai ottaa perseidit vastaan, kotipihalle meneminen ei riitä, eikä suurikaan puistoalue tarjoa taivaanilmiöiden tarkasteluun kuin korkeintaan välttävät olosuhteet. Tämä menetys on kuitenkin tuntunut varsin kohtuulliselta hinnalta keinovalon iloista. Olenhan jo lapsena maalla nähnyt linnunradan ja kaikkea.
Olen luonnollisesti tietoinen eräistä liiallisen valon haittavaikutuksista. Vaikken ole kokenut asiaa itse, olen kaikkien muiden tavoin lukenut siitä, miten kuvaruutujen sinipainotteinen valo häiritsee melatoniinin tuotantoa illalla ja saattaa viivästyttää unen saamista. Jossakin vaiheessa kevättä, kun aurinko nousee yhä aiemmin, joudun turvautumaan pimennysverhoihin ja niiden lisäksi silmälappuihin, jotten heräisi päivänkoittoon jo aamuyöllä.
Suhtautumiseni valoon ja pimeyteen on ollut ihmis- ja etenkin itsekeskeinen. Lepakkotutkija Johan Eklöfin kirja Maailma ilman pimeää (Atena, 2022) on nyt syventänyt ja etenkin laventanut ymmärrystäni aiheesta, ja olen pakotettu muuttamaan radikaalisti näkemyksiäni erityisesti keinovalaistuksesta. Suurinta hintaa öisestä kirkkaudesta eivät maksakaan tähtien ihailijat vaan kokonaiset ekosysteemit.
Aloitetaan kuitenkin ihmisestä. Kirjan alussa Eklöf kuvailee inventointikierrostensa kulkua. Hän asettuu iltahämärissä aloilleen ja kaataa termospullostaan kahvia. Päiväaktiiviset eläimet vaikenevat, yöeläimet aktivoituvat. Luonnon äänimaisema vaihtuu: yhdet linnut lopettavat ja toiset aloittavat oman laulunsa. Lepakkohavaintoja odotellessaan tutkija ei lue, ei käytä otsalamppua – sillä hämärässä ja pimeässä näkee paremmin, jos ei häikäise itseään lampulla. Suurkaupunkien asukkaat eivät välttämättä koskaan elämänsä aikana koe hämäränäön aktivoitumista. Mutta mitä hämärässä ja pimeässä muka menettää? Sen, miten valkoiset kukat loistavat valjussa kuunvalossa. Tai sen, että mesisienet ovatkin itsevalaisevia. Myös muut aistit terävöityvät: yö on täynnä hajuja ja ääniä. Pimeässä voikin – paradoksaalisesti – nähdä ja aistia enemmän.
Yöllisten kokemusten menettämistä isompi haitta saattaa olla, että keinovalo manipuloi vuorokausirytmiämme. Merkittävä osa ihmisistä nukkuu nykyään liian vähän ja kärsii univaikeuksista. Tämä puolestaan aiheuttaa ylipainoa sekä heikentää immuniteettia ja psyykkistä hyvinvointia. Ehkä minunkaan ei olisi pitänyt elämäni mittaan vastustaa hämärän aiheuttamaa väsymystä kuin jotakin haitallista ja ikävää. Terveellisempää olisi ehkä ottaa hämärä ja sitä seuraava uneliaisuus merkkinä siitä, että olisi luonnollinen aika mennä nukkumaan.
Monille eläinlajeille keinovalaistus on valtavan paljon suurempi haitta kuin ihmisille. Hyönteiskato ja lintujen väheneminen ovat parhaiten tunnettuja arkiesimerkkejä siitä, että olemme keskellä ekokatastrofia. Lajeja katoaa kauhistuttavaan tahtiin. Julkisessa keskustelussa huomio on kiinnittynyt erityisesti elinympäristöjen pirstoutumiseen, yksipuoliseen viljelyyn ja tuholaismyrkkyjen käyttöön. Vähemmän on puhuttu valon vaikutuksesta. Niinkin vaatimaton este kuin valaistu kävelytie on yöperhosille kuin kuolettava miinakenttä.
Hyönteistutkijat puhuvat valaisimien pölynimurivaikutuksesta. Ilmiö lienee jokaiselle tuttu. Yöllä liikkuvat hyönteiset käyttävät tavallisesti suunnistamiseensa tähtiä – tai kuuta, yötaivaan voimakkainta valonlähdettä. Ainakin yrittävät käyttää. Liian usein kuun tilalla on kuitenkin vaikkapa katulamppu. Eteenpäin pyrkivä yöperhonen pitää valonlähteen samalla puolella itseään ja ajautuu räpistelemään lampun ympärillä, ja moni ansaan joutuneista hyönteisistä lentää itsensä kuoliaaksi, ennen kuin päivä koittaa. Tämä olisi riittävän traagista jo itsessään, mutta kuten tiedämme, eliölajit eivät ole saaria. Yöperhoset ovat erittäin tärkeitä pölyttäjiä sekä monien isompien eläinten, kuten lepakoiden, ravinnonlähde.
Hyönteisten lisäksi myös linnut, kilpikonnat ja hämähäkit suunnistavat valon mukaan. Monet vastakuoriutuneet kilpikonnat eivät onnistukaan ryömimään merelle, vaan pyrkivät aivan väärään suuntaan: mantereella kajastavaa kaupunkia kohti. Majakoiden valoihin kuolee muuttolintuja massoittain, ja samoin öiset kaupunkien valot sotkevat lintuparvien matkanteon. Tunnetaan tapauksia, joissa tv-mastoihin on törmännyt yhtenä joukkona jopa tuhansia lintuja.
Eklöf liikkuu luontevasti aiheensa keskiön ja reuna-alueiden välillä, tai oikeastaan valottaa sitä, miten laaja-alainen kysymys pimeydestä onkaan. Hän kertoo, miten valon aistiminen on ollut osa elämää jo paljon ennen silmien kehittymistä kambrikaudella. Yksisoluiset levätkin reagoivat valoon, samoin kuin kasvit – puhumattakaan maailman kuvina näkevistä eläimistä.
Säännöllinen, joskin vuosimiljoonien saatossa vaivihkaa hidastunut valon ja pimeän vaihtelu on ollut yksi varmimmista ja luotettavimmista aikaa jaksottavista ilmiöistä. Siihen perustuu suurelta osin meidän ajanlaskumme, mutta myös monien muiden eliöiden biologiset toiminnot.
Yksi ekologisia lokeroitakin määrittävä ulottuvuus on vuorokaudenaika. Ympäröivät olosuhteet ja eliöille kehittyneet ominaisuudet ovat johtaneet siihen, että yksien kannattaa etsiä ruokaa yöllä ja pysyä piilossa päivällä, kun taas vaikkapa ihminen nojautuu vahvasti näköaistiinsa ja kuuluu päiväaktiivisten eläinten joukkoon. Vaikka kirkkorakennusten julkisivuvalaistus kutsuisi paikalle huimat määrät hyönteisiä, monet lepakot piilottelevat nälkäisinä tapuleissaan eivätkä uskaltaudu ulos kirkkaaseen lampunpaisteeseen.
Ravinnon etsimisen ja ravinnoksi joutumisen välinen dialektiikka on johtanut monenlaisiin harhautus- naamioitumis- ja piiloutumismenetelmiin. Vääränvärisessä keinovalossa kaikki näyttää kuitenkin toiselta: aiemmin hyvin toiminut naamiokuviointi saattaakin kääntyä huomioväritykseksi, ja lajien selviytymistaistelu voi joutua epätasapainoon. Pimeään ei pystykään kätkeytymään, jos pimeyttä ei ole.
Saalistamisen ja karkuun pääsemisen tasapainon ohella keinovalo häiritsee myös lisääntymistä. Eräät elämänmuodot, kuten erilaiset kiiltomadot ja tulikärpäset, kykenevät pariutumaan ainoastaan riittävän hämärässä. Korallit puolestaan ajoittavat lisääntymisensä täysikuun mukaan: niille on olennaisen tärkeää, että niin naaras- kuin koiraspuolisetkin sukusolut vapautetaan veteen synkronoidusti. Toiset eläimet ajoittavat lisääntymisensä vuodenajan valoisuuden mukaan, jotta poikaset syntyisivät silloin, kun ravintoa on runsaasti saatavilla. Kaikki nämä valonarat puuhat ovat vaarassa ajoittua väärin tai epäonnistua täysin valosaasteen vaikutuksesta.
Maailma ilman pimeää on hyvällä, jopa esseistisen nautittavalla tyylillä kirjoitettu, tärkeä ja silmiä avaava teos. Johan Eklöf on parhaimmillaan biologian alueella ja kuvatessaan tunnelmallisesti omia kokemuksiaan. Aivan samanlaista painavuutta hän ei saa sanoihinsa kertoessaan kirjan loppupuoliskolla tähtitieteestä tai hämärän merkityksestä kulttuurille. Jälkimmäiset seikat toki eivät olekaan sukupuuttoihin verrattavia elämän ja kuoleman kysymyksiä.
Valosaasteen tuottamat ongelmat ovat joka tapauksessa niin vakavia, että ne olisi syytä huomioida kaikessa kaupunki- ja valosuunnittelussa. Eklöf antaa esimerkkejä alueista ja maista, joissa asiaan on jo tartuttu jopa lainsäädännön tasolla. Kun kerroin kirjasta eräälle tuttavalleni, sain kuulla kotimaisesta kehityshankkeesta, jossa jalkakäytäville kehitellään tekoälyjä tunnistamaan jalankulkijat autoista ja muusta liikkeestä ja sytyttämään lamput ainoastaan siellä, missä joku kulkee.
Saammeko yön pimeyden vielä takaisin?
Johan Eklöf: Maailma ilman pimeää – Kuinka valosaaste uhkaa luonnon tasapainoa. Suomentanut Christine Thorel. Atena 2022. 231 sivua. Tietokirja.