Putinin hulluudesta

Vladimir Putinin toimissa näkyy Venäjän erityisyyttä korostavan myytin pimeä puoli, kirjoittaa venäläistä kirjallisuutta kustantanut ja suomentanut Tuukka Sandström. Hyökkäys Ukrainaan voi horjuttaa Putinin valtaa, mutta historian valossa on varauduttava myös totalitarismin paluuseen.

Tätä kirjoittaessani olen istunut tietokoneeni ääressä kaksi päivää ja seurannut miltei keskeytyksettä Venäjän Ukrainan-invaasion etenemistä. Tunti tunnilta, minuutti minuutilta. Olen seurannut länsimaisia ja ukrainalaisia uutislähteitä ja kommentaattoreita mutta myös vilkuillut Venäjän valtion kontrolloimaa mediaa sekä tiettyjä aiemminkin katkonaisesti seuraamiani venäläisiä Donbass-propagandisteja.

Ylen entinen Moskovan-kirjeenvaihtaja Marja Manninen julisti heti kättelyssä, että Ukrainalla ei ole ”mitään mahdollisuuksia”. Anna-Lena Laurén kirjoitti, että ”det här är slutet för Vladimir Putin”. Lisäksi on esitetty suunnilleen kaikki muut skenaariot näiden ääripäiden väliltä.

Äkkiä tunnen, että kaikki tämä on turhaa. Mieleeni nousevat Carl von Clausewitzin sanat sodan kitkasta tuon saksalaisteoreetikon alkujaan vuonna 1832 ilmestyneessä klassikossa Sodankäynnistä, jota yhä luetaan kaikissa maailman sotakouluissa. Avaan Heikki Eskelisen suomennoksen:

Kaikki sodassa on hyvin yksinkertaista, mutta yksinkertaisinkin on vaikeaa. – – Lukemattomat pienet seikat, joita ei koskaan voida ottaa paperisuunnitelmissa riittävästi huomioon, vaikuttavat sodassa – – ja vähentävät kaikkia tuloksia, ja tavoitteesta jäädään kauas. – – Tämä hirmuinen kitka on kaikissa kohdissa yhteydessä sattumaan ja tuottaa sitten ilmiöitä, joita ei mitenkään pystytä ennakoimaan juuri sen takia, että ne ovat enimmäkseen sattumanvaraisia.

Kukaan ei tiedä, miten sota päättyy. Eivät läntiset kommentaattorit sen enempää kuin Kreml.

Kun katson lähelle, en näe mitään.

Enkä ole nähnyt. Täysimittainen, kaikkialle Ukrainaan kohdistuva hyökkäys yllätti minut pahasti. Vielä ”kansantasavaltojen” tunnustamisen jälkeen kuvittelin, että todellinen tavoite on vallata maata Itä-Ukrainasta, mikä täysimittaisen invaasion uhalla tehdään lännelle helpommin nieltäväksi.

Olin väärässä. Nyt rationalisointi ja tarkoitusperien arvailu tuntuu sumulta kaikki tyynni. Siksi tunnen pakottavaa tarvetta ottaa etäisyyttä.

Kohta kaksikymmentä vuotta olen harrastanut venäjän kieltä ja kulttuuria, erityisesti kirjallisuutta. Nimenomaan harrastanut: vaikka olen pienkustantajana julkaissut lukuisia venäjästä käännettyjä teoksia ja itsekin suomentanut kirjoja venäjästä, en ole koskaan ajatellut olevani ”Venäjä-asiantuntija” tai saanut elantoani käännöskirjallisuuden parissa tekemästäni työstä.

”Venäjä-asiantuntijuus” on vaikuttanut minusta epiteetiltä, joka varattakoon Venäjää ammatikseen tutkiville. Tai niille, jotka uskovat Putin-kuiskailuun ja muihin jälkikekkoslaisiin erityissuhdekuvitelmiin.

Olen aina kokenut jokseenkin vieraana kremlologisen Venäjä-pähkäilyn, jossa eri valtaklikkien vaihtuvia suhteita katsotaan suurennuslasilla. Nyt tuntuu entistä enemmän siltä, että Venäjää ja Putinia on katsottu liian läheltä ja osin yhä katsotaan.

Ehkä Putinin todellinen mysteeri on siinä, että mitään mysteeriä ei ole. Hänen banaali ja Venäjän historian kontekstissa melko helposti ymmärrettävä hahmonsa on peittynyt kuvitelmiin, joita itse olemme heittäneet hänen ylleen.

Vakaus vai vapaus?

Putinin hallinnon perusluonne oli näkyvissä jo varhain. Kun syksyllä 2005 olin vaihto-opiskelijana Moskovassa, kaikille ulkomaalaisille opiskelijoille tuntui olevan selvää, että Venäjä on korruptoitunut autokratia. Venäjän rikkain mies, Putinin haastanut oligarkki Mihail Hodorkovski oli juuri syrjäytetty öljy-yhtiö Jukosin johdosta ja tuomittu vankilaan. Kun Jukosin tornitalo sattui olemaan lähellä asuntolaa, asiasta riitti kyllä puhetta.

Mutta paikallisten kanssa keskustellessa – tuolloin puutteellisen kielitaitoni vuoksi useammin englanniksi kuin venäjäksi – kävi selväksi, että monen näkemys Putinista oli toinen: vakaus ja järjestys oli tärkeämpää kuin demokratia tai abstrakti vapaus.

Tähän dikotomiaan uskominen oli psykologisesti ymmärrettävää, kun takana oli puutteen ja epäjärjestyksen ”kauhea 90-luku”, lihije devjanostyje. Mutta kenties yhtä selvää olisi pitänyt olla, että tämä valheellinen valinta vakauden ja vapauden välillä olisi pidemmän päälle tuhoisa.

Paavo Haavikko tokaisi kerran jossain haastattelussaan, että ”sosialismi on toteutunutta kapitalismia”. Tuo oraakkelinlause jäi mieleeni osuvana kuvauksena Neuvostoliiton reaalisosialismista, jossa kapitalistinen kilpailu oli ikään kuin kilpailtu loppuun ja kaikki työläiset alistettu universaaliin työpakkoon.

Jotain vastaavaa olisi voinut sanoa Putinin vallan luonteesta jo 00-luvun alussa. 90-luvun Venäjällä oligarkit ja järjestäytyneet rikollisryhmät kamppailivat keskenään, mutta Putinin myötä järjestäytyneen, yhteiskunnan kaikille tasoille soluttautumaan pyrkivän rikollisuuden logiikka saavutti päätepisteensä: valtio itse muuttui suureksi rikollisorganisaatioksi, mafiavaltioksi ja kleptokratiaksi.

Vuosien varrella varastaminen on saavuttanut käsittämättömät mittasuhteet. Itsevaltias samastuu aina tarpeeksi kauan vallassa pysyessään valtioon. Mitä on aina ollut itsevaltiaiden hovien loisto? Kaikki itsevaltiaat varastavat häpeämättä omilta kansoiltaan eivätkä kadu. Kansan varat ovat heidän varojaan, sillä itsevaltias on valtio.

Länsimaisesta näkökulmasta Putinin hallinto on alusta asti ollut rikollinen. Itsevaltiaan Putinin näkökulmasta hän itse on Venäjä. Voiko itseltään varastamista hävetä?

En ole huomannut, että kremlologinen valtaklikkien analyysi olisi tähän perustasoon tuonut paljoakaan olennaista lisää. Joskus se on jopa hämärtänyt ymmärrystä autokratian perusluonteesta ja saanut sen näyttämään itseään huterammalta ja monimutkaisemmalta.

Ehkä osin Putinin vallan ylianalysoinnin vuoksi lännessä niin pitkään jaksettiin ajatella, että Venäjän ”demokratiakehitys” odottaa koko ajan mahdollisuutena jossain tulevaisuudessa. Että ihan kohta jostain löytyy uusi sukupolvi tai uusi sosiaalista mediaa taidokkaasti hyödyntävä porukka, joka osaa tehdä ratkaisevat vastarinnan eleet. Kirkasotsaisimmillaan tämä toiveajattelu on tuonut mieleen neuvostopropagandan, joka jaksoi loputtomasti väittää vapaan ja tasa-arvoisen kommunismin tilan odottavan sosialismin kehityksessä enää muutaman vuoden päässä – vuodesta toiseen aina vain muutaman vuoden päässä.

Samaan aikaan Venäjällä sama valheellinen kysymys esitettiin kansan syville riveille aina yhä uudelleen ja uudelleen: vakaus vai vapaus?

Aina siihen vastattiin samalla tavalla: vakaus.

Putinin vallan kaksi pilaria

Kaikki Venäjää seuranneet tietävät, että Putinin valta on alusta asti nojannut yhdellä jalalla kansansuosioon ja toisella jalalla kontrolliin. Aina kun Putinin suosio on uhannut horjua, hallinto on kiristänyt kontrollia. Samalla suosion merkitys on jatkuvasti vähentynyt.

Kontrollin lisääminen on tapahtunut pragmaattisesti ja vähitellen. Esimerkiksi kaunokirjallisuus on pysynyt melko lailla vapaana alueena jopa näihin päiviin asti, koska kirjoja lukevat sittenkin niin harvat. Sen sijaan suuret massat tavoittavan television Putin pisti kuriin jo 00-luvun alussa, käytännössä heti valtaannousunsa jälkeen.

On harhaa kuvitella, etteivät venäläiset olisi huomanneet vapauden vähenemistä. Mutta samalla on totta, että valinta vakauden ja vapauden välillä on ollut joka hetki riittävän helppo riittävän monelle.

Vakaus vai vapaus? Vakaus.

Surullisinta on, että tämän kehityksen päätepisteen näkemiseen ei olisi tarvittu pinokaupalla kirjoja hybridioperaatioista ja trollitehtaista. Yksi ainoa sivu erittäin pölyistä 1800-lukulaista yhteiskuntateoriaa olisi riittänyt.

Muistan, miten pari vuotta Moskovan-vaihdosta paluuni jälkeen luin Alexis de Tocquevillen klassikon Demokratia Amerikassa (1835 / 1840), joka oli vasta ilmestynyt Sami Janssonin hienona suomennoksena. Kirjoitin tuolloin kirjasta ylös erään jakson, joka on kummitellut mielessäni siitä asti. Siteeraan hieman lyhentäen:

”Kun demokraattisen kansan keskuudessa mieltymys materiaalisiin nautintoihin leviää valistusta ja vapauteen liittyviä tottumuksia nopeammin, näky saavutettavissa olevasta vauraudesta saa ihmiset tolaltaan. He keskittyvät vain omaisuuden hankintaan eivätkä enää huomaa, että jokaisen oma menestys on tiukasti sidoksissa kaikkien vaurastumiseen. Sellaisilta kansalaisilta ei tarvitse riistää heidän nauttimiaan oikeuksia, sillä he itse päästävät ne karkaamaan. – –

Jos tällä ratkaisevalla hetkellä ilmaantuu joku taitava, vallanhimoinen pyrkyri, hän huomaa, että hän voisi helposti päästä valtaan.

Häneltä ei odoteta muuta kuin että hän huolehtisi taloudellisten hankkeiden menestymisestä ja takaisi järjestyksen. Materiaalisia nautintoja haluavat ihmiset yleensä oivaltavat, että vapauden kuohunta häiritsee hyvinvointia, ennen kuin he havaitsevat, että vapaus auttaa heitä hankkimaan sitä. Jos pieninkin viite yhteiskunnalliseen kuohuntaan tulee häiritsemään heidän yksityiselämänsä pieniä nautintoja, he huolestuvat heti. Anarkian pelko pitää heitä jännityksessä, ja he ovat heti valmiita luopumaan vapaudesta havaitessaan ensimmäiset sekasorron merkit.

– – On muistettava, että kaikki tyranniaan päätyneet kansat ovat päätyneet siihen juuri hyvän järjestyksen kautta. Tästä ei varmastikaan seuraa, että kansojen tulisi halveksia yhteiskuntarauhaa, mutta niiden ei pidä tyytyä siihen. Ellei kansakunta vaadi hallitukseltaan muuta kuin järjestyksen ylläpitoa, se on jo orja syvällä sydämessään. Se on hyvinvointinsa orja, ja joku voi saapua kahlehtimaan sen.”

Tahtoisin korostaa kohdan ihmiset yleensä oivaltavat, että vapauden kuohunta häiritsee hyvinvointia, ennen kuin he havaitsevat, että vapaus auttaa heitä hankkimaan sitä.

Eli vakaus vai vapaus? Lopulta ei kumpikaan. Kun vapautta menetetään tarpeeksi paljon, ei jää sen enempää vakautta kuin vaurauttakaan.

Venäjän ”erityisyys” tuottuu vain länttä vasten

Putinissa on toinenkin elementti, joka tuo minulle mieleen 1800-luvun ajattelun. Eikä näin ole vain siksi, että Putin on menneisyyden mies, joka on itse sanonut, ettei käytä internetiä.

Kaikki Putinin ja Sergei Lavrovin höpinöitä vuosien varrella kuunnelleet ovat varmasti huomanneet, että niille on leimallista äärimmäinen whataboutismi. Miltei jokainen Putinin tai Lavrovin kansainvälisillä areenoilla pitämä puhe sisältää jonkin variaation teemasta entäpä USA – mitäpä teitte siellä, mitäpä teitte tuolla.

Tapana on ollut ohittaa tämä tyhjänä ”retoriikkana” tai ”propagandana”, jolla Venäjä oikeuttaa toimiaan. Todellista tarkoitusperää ja toimintalogiikkaa on kuulunut etsiä retoriikan sumuverhon takaa.

Mutta viimeistään nyt meidän on ymmärrettävä, ettei tämä ole koskaan ollut vain ”retoriikkaa”. Sen sijaan entäpä USA on ollut ja on yhä Putinin ja hänen tukijoidensa ajattelun perusrakenne, ideologian ja identiteetin kantava pilari.

Paljastavimpia esimerkkejä oli invaasioaamun puhe. Putin pääsi paasauksessaan yli puolenvälin muistamatta sanoa oikeastaan mitään Ukrainasta, maasta, johon oli hyökkäämässä. Puhe loi vaikutelman, ettei Putin oikeastaan edes nähnyt Ukrainaa vaan puhui ikään kuin Ukrainan ylitse Yhdysvalloista, jonka mahtiin länsi hänelle pohjimmiltaan kiteytyy.

Tämä näyttää hyvin tutulta, jos katsoo 1800-lukulaisen ajattelun taustaa vasten. Sama rakenne löytyy jo Venäjän 1800-luvun slavofiliasta tai potšvennitšestvosta, ”maaperäläisyydestä”, jonka keskeisenä ajatuksena oli, että Venäjällä sovellettavien yhteiskunnallisten ajatusten tuli orgaanisesti kasvaa omasta maaperästä (”potšva”).

Suomalaisille tuttu esimerkki on Fjodor Dostojevski, joka publistiikkansa kautta oli keskeinen potšvennitšestvon hahmottelija. Dostojevski ei oikein koskaan pystynyt puhumaan Venäjästä ilman, että päätyi samalla puhumaan myös lännestä ja Venäjän suhteesta länteen – joko suoraan tai implisiittisesti. Aina kun Dostojevski lähti etsimään erityistä venäläistä maaperää, sen vierestä löytyi länsi.

Näennäisen paradoksaalisesti potšvennitšestvo ideologiana oli siis rakenteellisesti riippuvaista lännen ideasta, johon vertaamatta sille ei löytynyt sisältöä. Vain länttä vasten se tuli näkyviin.

Jos Dostojevskilta olisi säilynyt pelkkä kolumnityyppinen kirjoittelu, häntä ei lukisi länsimaissa kukaan. Mutta Dostojevskin suuruutta on se, että romaaneissaan hän pystyi jollain erikoisella tavalla ylittämään oman poliittisen positionsa ja kuvaamaan sen heikkouden ja riippuvaisuuden. Dostojevskin suuret romaanit eivät ole ideologisia tendenssiromaaneja. Esimerkiksi Riivaajien Šatov maalaa liki irvokkaan kuvan Dostojevskin omasta ideologipuolesta: Venäjän messiaanisesta kohtalosta puhuva ortodoksi Šatov ei tiukan paikan tullen kykene edes sanomaan, uskooko Jumalaan.

Eksistentiaalinen uhka

Putinin väkivaltainen ”hulluus” tulee nähdä suhteessa siihen kauan ennen vuoden 1917 vallankumouksia syntyneeseen venäläisen aatehistorian syvävirtaan, joka näkee Venäjän olevan ”erityinen sivilisaatio”. Myytti kieltää läntisen valistuksen universalismin mutta jää rakenteellisesti lännen vangiksi. Tässä myytissä Venäjää ”ei voi järjellä ymmärtää” mutta samalla Venäjän erityisyys konstruoituu aina puoliksi todellista, puoliksi kuviteltua länttä vasten.

Näin Putinin hulluus ei ole vain yksittäisen bunkkeripapan psykologista horjumista, vaikka ilman muuta se on myös sitä. Olennaista on, että Putinin hulluuden rakenne on peräisin suoraan venäläisen kulttuurin ytimessä piilevän ”Venäjän erityisyyden” myytin pimeästä varjosta. Tuon varjon on moni venäläinen yksilönä kyennyt kohtaamaan – mutta Venäjä valtiona ja venäläiset kansana tai kuviteltuna yhteisönä eivät siihen ole pystyneet.

Juuri tätä ideologian ja identiteetin rakennetta vasten tulee nähdä Putinin, Lavrovin ja kumppanien loputtomasti suoltama ”yksinapaisen maailmanjärjestyksen” kritiikki. Yksinapaisessa maailmanjärjestyksessä ”erityinen Venäjä” lännen ikuisena vastapoolina lakkaa olemasta. Venäjän haipuminen maailmanpolitiikan parrasvaloista ”tavalliseksi valtioksi” on tässä konstellaatiossa häipymistä olemattomuuteen.

Putinin ja hänen tukijoidensa kokema eksistentiaalinen uhka ei siis ole reaalinen vaan ideologinen. Sitä ei ole koettu fyysisessä maailmassa vaan identiteetin tasolla.

Putinin historiapuheissa ja -kirjoittelussa toistuva isovenäläinen käsitys, että Ukraina ja Venäjä ovat yhtä mutta juuri siksi Ukrainaa ei oikeastaan ole olemassa, on osin heijastumaa samasta logiikasta. Isovenäläisessä ajattelussa Ukraina on olematon ja mitätön suhteessa Venäjään täsmälleen samalla tavalla kuin tämä ajattelu pohjimmiltaan pelkää Venäjän olevan suhteessa länteen.

Näin sekä paranoia Naton laajenemisen suhteen että kyvyttömyys nähdä pieniä valtioita aidosti suvereeneina toimijoina kumpuaa samasta rakenteellisesta riippuvaisuudesta, joka ”erityisellä venäläisellä sivilisaatiolla” on suhteessa länteen. Ja juuri siksi Putin ei kykene puhumaan Ukrainasta puhumatta samalla myös Yhdysvalloista.

Venäjän kaksi tietä

Anna-Lena Laurénin toivo siitä, että hyökkäys Ukrainaan kaataa Putinin, on toivo, jonka minäkin jaan. ”Putin kanske inte faller genast, men Ukraina blir hans Afghanistan”, Laurén kirjoittaa.

Tulkinta vapautta janoavista massoista, jotka nousevat kapinaan syrjäyttääkseen tyrannin ja muuttaakseen Venäjän länsimaaksi, on kaunis ja houkutteleva. Mutta se imartelee länttä aivan kuten laajalle levinnyt käsitys, että Putin ei voi sietää menestyviä demokratioita Venäjän naapurissa, koska ne ovat uhka hänen vallalleen. Ehkä tässäkin vain projisoimme omia toiveitamme Putiniin.

Jos katsoo sitä, mitä Putin on puhunut systemaattisesti läpi vuosien, vaikuttaa siltä, että hän ei yksinkertaisesti edes näe demokratia-aktivisteja aitoina, itsenäisinä toimijoina. Aivan kuten hän ei Ukrainaan hyökätessään kyennyt näkemään ukrainalaisia toimijoina ja päätyi siksi aliarvioimaan heidän taistelutahtonsa ilmeisen pahasti.

Putinin katse ja ajatukset ovat lukkiutuneet suureen länteen ja erityisesti Yhdysvaltoihin, siihen vastakkainasetteluun, joka on hänen ideologiansa ja identiteettinsä perusta. Lännessä Putin näkee oman pimeytensä eikä tunnista siinä itseään, ja siksi hänen pimeytensä hallitsee häntä kuten kaikkia muitakin, jotka jakavat saman ideologisen rakenteen.

Siksi näen tulevaisuudessa toisenkin mahdollisuuden.

Lännessä on monesti väitetty, että Neuvostoliitto kaatui Afganistanin sotaan, koska se on ollut Yhdysvaltain Vietnam-trauman valossa tunnistettavaa. Tähän tulkintaan myös Laurén perustaa toiveensa Putinin kaatumisesta.

Toinen populaari narratiivi on ollut ”talouden romahtaminen” asevarustelukilvassa. Tämä tulkinta puolestaan on silkkaa voittajan historiaa. Siinä toimijana on länsi, siis Reagan ja kumppanit.

Venäjällä sekä eliitin että kansan parissa on aina elänyt läntisiä versioita yksinkertaisempi tulkinta: Gorbatšov teki sen.

Ratkaiseva tekijä oli sittenkin perestroika ja varsinkin glasnost. Siis omaan väestöön suunnatun kontrollin löysääminen ja väkivallan höllääminen.

Olen aina pelännyt, että tämä on sittenkin se oikea näkemys. Sillä on tiettyä intuitiivista uskottavuutta. Eihän Pohjois-Koreakaan ole kaatunut lukemattomiin nälänhätiin ja vuosikymmeniä jatkuneeseen suorastaan absurdiin takapajuisuuteen.

Tietenkin Neuvostoliitto romahti myös siihen, että oli tarpeeksi rohkeita ihmisiä, jotka olivat valmiita heittämään ikeen selästään, kun siihen tuli tilaisuus. Afganistanin sota oli yksi motivoiva tekijä, talous varmasti toinen, Tšernobyl kolmas, Baltian kansojen idealismi neljäs ja niin edelleen.

Mutta tilaisuuden antoi Gorbatšov, ei länsi.

Jos on näin, pelkkä Ukrainan sodassa epäonnistuminen ei välttämättä Putinia kaada. Kuten jo aiemmin totesin, Putinin valta on aina nojannut yhtäältä kansansuosioon ja toisaalta kontrolliin. Ja tähän mennessä hän on aina ollut valmis kiristämään ruuvia, kun suosio on horjunut.

Nyt edessä on varmasti tilanne, jossa ruuvi pitää vääntää ennennäkemättömän kireälle. Mutta jos Putin on valmis syöksemään maansa tarpeeksi syvälle pimeyteen ja terroriin, hänen valtansa voi kestää. Kestää kuolemaan asti kuten kesti Stalinin valta.

Stalinia ei olisi voinut syrjäyttää kuin palatsivallankumous, esimerkiksi armeijan ylimmän johdon suorittama kaappaus. Alhaalta päin häntä ei voinut haastaa.

Kenties vallankaappaus on Putininkin kohdalla mahdollista. Kaappauksia Venäjällä on tehty läpi historian paljon enemmän kuin vallankumouksia. Tämä olisi kolmas vaihtoehto demokraattisen kansannousun ja totalitarismin paluun välissä. Mutta en osaa spekuloida tällaisen vaihtoehdon todennäköisyydellä. Jos joku kremlologi palatsivallankaappauksen onnistuu ennustamaan, lupaan kumartaa syvään.

Paljon riippuu sodasta. Mutta kukaan ei tiedä, miten se päättyy.