Everybody knows that the dice are loaded. – Leonard Cohen
Hieman Afrikan tähti -kohun jälkeen ja hieman ennen tähtitieteilijä Esko Valtaojan ja toimittaja Renaz Ebrahimin välistä yhteenottoa tuli tieto ruoankuskausfirma Woltin myynnistä amerikkalaiselle kilpailijalle.
Palaan ensimmäiseen ja viimeisimpään kohuun myöhemmin. Tässä vaiheessa riittää toteamus, että nämä nähtiin rasismikohuina, mutta Woltin myynti oli jotain muuta. Jos uutisvirran pelkistää kolmeen sitaattiin, Wolt-kauppa käsiteltiin suunnilleen näin:
”Miki Kuusen osakevaihdossa saamien Doordashin osakkeiden laskennallinen arvo tulee Talouselämän mukaan olemaan 280 miljoonaa euroa. Kymmenien miljoonien edestä Doordashin osakkeita näyttäisivät saavan Lauri Andler, Oskari Pétas, Juhani Mykkänen, Mika Matikainen, Elias Aalto, Pii Ketvel ja Riku Mäkelä”, uutisoi Yle.
Elinkeinoministeri Mika Lintilä (kesk.) hihkui Twitterissä: ”Woltin yrityskaupat kertoo suomalaisesta start up-hengestä ja osoittaa, että ahkeruudella voi menestyä. Onnea Miki Kuusi ja koko Wolt-yhteisö!”
Helsingin Sanomat yritti haastatella ”ahkeraa Wolt-yhteisöä”, mutta kohtasi hankaluuksia: ”Helsingin Kampissa McDonald’sissa kolme asiakasta tuijottaa baarijakkaroillaan ulos tihkusateeseen. Nuorukainen arastelee tuulikaapissa maski kasvoillaan. Hän on somalitaustainen Woltin lähetti, joka ei oikein puhu suomea eikä englantia. Hän ei halua ottaa kantaa uutiseen, jonka mukaan lähettipalvelu Wolt on myyty noin seitsemällä miljardilla eurolla yhdysvaltalaiselle Doordashille.”
Eli 1) oho jätkät saa massia, 2) hyvä Suomi, 3) ai niin, tää on aika pitkälti maahanmuuttajien selkänahasta revitty.
Jokin tässä tarinassa, jossa valkoiset jo entuudestaan hyväosaiset jätkät äkkirikastuvat ei-valkoisten ruumiillisella työllä – viimeisessä sitaatissa jopa ikään kuin mykkien ruumiiden työllä – muistuttaa rasismista mutta ei silti varsinaisesti rekisteröidy rasismina. Ville Rannan pilakuva, jossa kahlehditut tummapintaiset orjat kantavat Wolt-bokseja, koettiin yleisesti liian pitkälle menneenä.
Kieli rasismikeskustelun pääosassa
Vielä 2010-luvun alussa rasismikeskustelun keskiössä oli suvaitsevaisuuden käsite, ja rasistit nimittelivät antirasisteja suvaitsevaistoksi. Sittemmin käsitteen riittämättömyys on tullut laajalti tiedostetuksi. Suvaitsevaisuus psykologisoi rasismin, teki siitä yksilön asenneongelman ja jätti yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuudet paljolti koskemattomiksi. Suvaitsevaisuutta korostava rasisminäkemys antoi meidän valkoisten länsimaalaisten nauttia etuoikeuksistamme mielin määrin, jos vain muistimme abstraktisti suvaita ei-valkoisia ja heidän köyhyyttään.
Syksyn rasismikohuista näkyy, että nyt keskustelun kiintopisteet ovat toiset.
Afrikan tähti -kohu käynnistyi saksalaisen vaihto-opiskelijan ulostulosta, joka koski peliteemalla järjestettyjä fuksiaisia. Ulostuloon sisältyi väärinkäsityksiä, mutta kohu tuotti myös pohdintaa vuonna 1951 julkaistun lastenpelin Afrikka-representaatiosta, joka muistuttaa kolonialismin ajasta.
Suuren yleisön tajunnassa peli oli tähän asti näyttänyt epärealistiselta, anakronistiselta ja menneisyyttä romantisoivalta vain lastenkulttuurille yleisellä ja harmittomaksi koetulla tavalla. Nyt huomattiin, että pelilauta kuvaakin Afrikan eksoottisten eläinten täyttämänä, teknologiasta ja järjestäytyneistä yhteiskunnista tyhjänä mantereena, josta pelaajat kilpaa hakevat aarteita pois.
Marja Sannikan keskusteluohjelmassaan tuomaroimassa Ebrahimi–Valtaoja-deathmatchissa Valtaoja lausui ääneen sanan, joka on viime vuosina siirtynyt tabun alaiseksi ilmaisuksi. Muutos on edennyt nopeasti, koska se on tapahtunut Yhdysvalloissa 1990-luvulla alkaneen kehityksen mallin mukaisesti. Nyt niin sanottu n-sana ei ole enää vain merkitykseltään rasistinen – mitä se on ollut jo vuosikymmeniä – vaan jotain enemmän. Se on alkanut olennoida rasismia hieman samaan tapaan kuin sukupuolielimet olennoivat seksuaalisuutta. Tabu estää peniksen tai vulvan paljastamisen useimmissa sosiaalisissa tilanteissa, oli tarkoitus mikä hyvänsä, ja tabu on myös niin laajalti jaettu, ettei sitä kukaan ihmettele.
N-sanan tabuuntuminen ei ole tapahtumassa mitenkään synkronisoidusti, vaan jotkut ovat edellä ja toiset jäljessä. Muutaman vuoden päästä Valtaoja tuskin olisi enää lausunut sanaa ääneen sen todennäköisemmin kuin hänelle nyt olisi voinut tulla mieleen ottaa housut pois kesken haastattelun. Sen sijaan hän olisi käyttänyt eufemismia, joka luo symbolisen etäisyyden tabun alaisen sanan ja puhujan väliin.
Yhteistä syksyn molemmille varsinaisille rasismikohuille on se, että niiden läpi tarkasteltuna rasismi näyttäytyy jonakin, joka koskee pohjimmiltaan kieltä, puhetta, sanoja ja representaatioita. Woltissa puolestaan ei ole mitään sellaista, joka liittäisi sen tällaiseen rasismiin.
Värisokea Wolt
Jos kysyttäisiin, onko Wolt rasistinen yhtiö, varmaan aika harva vastaisi myöntävästi. Vaikka Woltin miljonäärilista vaikuttaa kovin valkoiselta, ei mikään perustajien puheissa vaikuta siltä, että he olisivat rasistisesti motivoituneita. Päinvastoin, Wolt on matalan hierarkian organisaatio, jossa on vain hyviä tyyppejä, ja rasistit eivät ole hyviä tyyppejä.
Tunnetuimmat Wolt-perustajat olivat puheen ja kielen ammattilaisia jo ennen startupiaan. Kenties se oli jopa heidän alkuperäinen vahvuutensa ja menestystekijänsä, sillä startup-skene on puhekeskeinen maailma, jossa jokainen menestystarina alkaa pitchauksesta. On selvää, että tällaisessa maailmassa mestarillisesti navigoivat puhekoneet eivät tule koskaan astumaan n-miinaan kuten Valtaoja.
Kuvittele sosiaalisesti lahjakas ex-Slush-pomo Miki Kuusi firman pikkujouluissa esittämässä Wolt-lähettiä blackfacessa: mahdotonta. Jopa frat boy -tyyppistä hybristä keski-iän kynnykselläkin huokuva Juhani Mykkänen, joka uskoo Elon Muskin nousevan kolmantena päivänä kuolleista, säteilee respektiä puhuessaan Woltin jalkatyöläisistä, joiden oikeutta työsuhteeseen vastustaa kynsin ja hampain.
Jos tarkastelee Woltin ideaa, ei sitäkään voi pitää rasistisena. Alkujaanhan Woltin piti olla mobiilisovellus, jonka avulla ihmiset voisivat tilata ravintola-annoksen ennakkoon ja hakea sen jonon ohi. Toisin sanoen ratkaistava ongelma oli en jaksa jonottaa. Kun tämä ei toiminut, Wolt muuttui ruoankuljetusyhtiöksi, eli ratkaistava ongelma oli en jaksa mennä raflaan tai tehdä safkaa.
Englanninkielisessä maailmassa tämäntyyppisiä pieniä ja globaalissa mittakaavassa etuoikeutettujen ihmisten ongelmia kuvataan joskus ilmaisulla white people problems. Silti on vaikea nähdä, että pikkuruisten ongelmien ratkominen olisi rasistista, vaikka niitä jotkut saattaisivatkin nimitellä valkoisten ongelmiksi. Woltin asiakkaissa on varmasti paljon myös ei-valkoisia ihmisiä.
Yrityskulttuurin, idean ja viestinnän tasolla Wolt ei siis ole rasistinen yhtiö. Oikeastaan se on värisokea yhtiö, jolle on samantekevää, mitä etnistä taustaa sen asiakkaat ja ”yhteistyökumppanit” eli lähetit edustavat. Silti Woltin käytännön toiminta, onnistuminen ja menestys luovat mediaan tarinan, joka jotenkin tuoksahtaa rasismilta. Samalla tämä rasismi on niin vaikeasti hahmotettavaa ja liukasta, että siitä on vaikea saada otetta. Miksi?
Woke-kohuissa puhutaan asian vierestä
Viime vuosien rasismikeskustelua on niin sanotusti dominoinut niin sanottu woke-kulttuuri. Sanon ”niin sanottu woke-kulttuuri”, koska termi on kiistanalainen – sellaisia antirasismiaktivisteja, jotka omasta mielestään edustavat woke-kulttuuria, ei juuri ole, ja monet aktivistit käyttävät sanaa nykyisin ironisesti.
Sanon myös ”niin sanotusti dominoinut”. Tosiasiassa sellainen aktivismi, josta useimmat woke-kohut ovat käynnistyneet, ei ole dominoinut keskustelua. Tyypillisemmin on käynyt niin, että erilaiset rasismikohut ovat päivässä tai jopa muutamassa tunnissa muuntuneet kinasteluksi woke-kulttuurista ja esimerkiksi ”sananvapaudesta”. Varsinainen aihe, rasismi, on kadonnut jonnekin taustalle.
Viimeisimmän kohun synnyttäneessä Marja Sannikan ohjelmassa rasismi lakaistiin maton alle jo keskusteluosuutta edeltävässä tietokirjailija Osmo Tammisalon haastattelussa, jossa Tammisalo osoitti aihepiiriä koskevaa ymmärrystään muun muassa arvelemalla Hymyhuulet-ohjelman niin sanottujen ”nunnukasketsien” voineen hälventää saamelaisiin kohdistuvia ennakkoluuloja. Ohjelman jälkipuinnin keskiössäkään ei ole ollut niinkään Valtaoja kuin Ebrahimi, joka on saanut niskaansa sankotolkulla kuraa ja jopa vakavia uhkauksia.
Suuren osan woke-kohuista voi nähdä eräänlaisena rasismidenialismina, jonka funktiona on pitää katse pois pallosta. Juuri tästä syystä woke-kohuissa tyypillisesti liioitellaan antirasististen aktivistien valtaa jopa absurdein vertauksin. Esimerkiksi Tammisalo vertasi Sannikan ohjelmassa woke-liikettä totalitarismiin, ikään kuin woke-aktivisteilla olisi Kainuun korvessa jokin intersektionaalinen gulag jo viimeisiä piikkilankoja vaille valmiina, vaikka liikkeen tosiasialliset resurssit koostuvat lähinnä Twitter- ja Instagram-tileistä.
Silti woketuksena nähdyn antirasistisen aktivismin on pakko myös katsoa peiliin. Diskursiivisten käytäntöjen, identiteettien ja loukkaantumisten ympärille kiertyvä rasismikonflikti on rasismidenialisteille edullinen. Sanna Ukkolan kaltaiset retorisesti taitavat ammattipöyristyjät voivat hyödyntää liikkeen omia keinoja ja kääntää tunnepuheen, loukkaantumisen ja närkästymisen antirasismia vastaan.
Aktivismi ei ole mennyt tarpeeksi pitkälle
Marja Sannikan kohuohjelma oli otsikoitu ”Hyviä asioita ajetaan huonoilla keinoilla”, millä Sannikka luultavasti tarkoitti, että rasismin vastaisen aktivismin keinot ovat liian repiviä ja ”menevät liian pitkälle”. Diagnoosi osuu melkein maaliin mutta ongelma on oikeastaan päinvastainen.
Puheenvuoron odottaminen kiltisti huoneen nurkassa ei johda mihinkään. Keinojen huonous on siinä, että ne tehoavat varsin rajatulla alueella.
Rasismin diskursiivista luonnetta korostava aktivismi on kyllä saanut aikaan edistystä siellä, missä sen tavoittama totuus rasismista on riittävä. Se on vaikkapa nostanut esiin ei-valkoisten tekemää taidetta sekä saanut yhteiskunnallisessa keskustelussa kuuluviin kuuntelemisen arvoisia ääniä, joita aiemmin ei olisi kuunneltu.
Mutta niillä alueilla, joilla tällainen käsitys rasismista ei riitä, diskurssiin nojaava aktivismi on ollut lähes voimatonta. Kun rasismi ei argumentoi itseään avoimesti tai tuota jotakin kulttuurituotetta tai muuta representaatiota vaan toteutuu mykkien taloudellisten suhteiden välityksellä, wokeksi nimitelty aktivismi ei oikein tunnu tietävän, mitä tehdä.
Tabujen vahtiminen ja yhä vähäpätöisempiin representaatiorikkeisiin tarttuminen onkin ennen kaikkea voimattomuuden oire. Kun lukemattomista call out -kohuista huolimatta maailmantalous pyörii edelleen läpeensä kolonialistisena, ja kotimaan talouteen syntyy jatkuvasti enemmän ”maahanmuuttajien töiden” lokeroita, antirasistinen liikehdintä ei korjaa analyysiaan, vaan lisää äänentasoa.
Tämänhetkinen antirasistinen liike on kyllä aidosti kiinnostunut rasistisen sorron perustasosta fyysisessä ja taloudellisessa todellisuudessa, mutta siihen puuttuminen ei siltä kunnolla onnistu. Paljon toisteltu sanapari ”rasistiset rakenteet” helisee usein lähes tyhjänä aktivistien puheenvuoroissa. Siksi liikehdintä päätyy askartelemaan toissijaisten kohteiden, kuten yliopisto-opiskelijoiden tunne-elämän parissa. Syntyy diskursiivisesti aidattuja paratiiseja kiirastulen keskelle: tuolla ulkona maailma on paha ja old black Joe’s still pickin’ cotton, mutta tämän turvallisen tilamme sisällä emme lausu ääneen n-sanaa.
Ongelma ei siis ole se, että aktivismi ”menee liian pitkälle”, vaan se, että se ei mene tarpeeksi pitkälle. Sen sijaan, että rasisminvastainen liike lyö päätään yhä uudestaan samaan seinään, sen tulisi laajentaa kamppailun aluetta. Ennen kaikkea se ei puhu tarpeeksi taloudesta.
Köyhyys ja rasismi erottamattomia
Historiallisesti rasismi on ollut aina naamio, tekaistu oikeutus ja peitetarina taloudelliselle riistolle. Kolonialismi on taloudellista riistoa, orjuus on äärimmäistä taloudellista riistoa. Mutta taloudellisen riiston ja rasismin suhde ei koskaan ole ollut yksisuuntainen katu vaan kaksisuuntainen vuorovaikutussuhde, jossa yhtäältä rasistinen diskurssi tuottaa oikeutuksen riistolle ja toisaalta riiston aiheuttama köyhyys ja kurjuus tuottavat käsityksen riistettyjen rodullisesta ja kulttuurisesta alemmuudesta.
Kotimaamme kontekstissa hyvä esimerkki on suomalaisten keltaisuus tai ”mongolius” tieteellisen rasismin huippukaudella. Silmin havaittavalla ihonvärillä ei ollut mitään tekemistä asian kanssa, vaan rasismin perussyy oli suomenkielisten suomalaisten vallan ja vaurauden puute. Länsi-Euroopasta katsottuna Suomi oli takapajuinen, kurja ja jopa nälänhädistä kärsivä alue, jonka yläluokka ei edes puhunut suomen kieltä.
Vasta suomenkielisen kulttuurin kehitys, teollistumisen tuoma vaurastuminen ja lopulta itsenäistyminen saivat aikaan sen, että rasistisen ajattelun konsensus kallistui 1900-luvun alussa näkemään suomalaiset valkoisina.
Suomalaisten muuttumista valkoisiksi maailman silmissä on vaikea ymmärtää puhtaasti diskursiivisen tai identiteettiin nojaavan rasismikäsityksen kautta. Köyhyyden ja rasismin välinen liike on kehä, jossa molemmat vaikuttavat jatkuvasti toisiinsa. Sellainen oikeistoliberaali utopia, jonka maailmassa on suuria varallisuuseroja mutta ei rasismia, on mahdoton. Köyhyyden ja riiston mukana tulee myös rasismi.
Jos diskursiivista rasismia ei pureta, sen uhrien on vaikeampi menestyä taloudellisesti tai nousta köyhyydestä omin avuin. Tästä nykyaktivismi osaa puhua. Mutta jos köyhyyteen ja taloudelliseen sortoon ei puututa, se tuottaa luokkia ja ihmisryhmiä, joita ennen pitkää aletaan kuvata rasistisesti. Tätä aktivismin valtavirta ei tunnu näkevän, kenties osin siksi, että monet sen äänekkäistä edustajista ovat itse hyväosaisia.
Symboliset teot ja konkreettiset toimet
Vasta rasismin ja taloudellisen vallan kytkennän kaksisuuntaisuuden kautta on mahdollista täysin ymmärtää Woltin menestystarinan ongelmallisuus. Kuten sanottua, Woltin perustajat eivät ole aatteellisesti rasisteja eivätkä yhtiön arvot ole rasistisia. Silti Wolt on selvästi hyötynyt rakenteellisesta rasismista.
Koska ei-kantasuomalaisten on Suomessa vaikeampi työllistyä kuin kantasuomalaisten, maassamme on työhaluisia, ahkeria ihmisiä, jotka mieluummin tekisivät töitä vakituisessa työsuhteessa, mutta jotka eivät tällaista työtä saa. Siinä missä valkoinen yliopisto-opiskelija voi valita heittävänsä Woltille pari keikkaa, monelle koulutetullekaan maahanmuuttajalle ei ole muuta tarjolla.
Suomalaista meritokratiaa pelataan painotetuilla nopilla. Työmarkkinoilla sama koulutus- ja kykytaso sekä ahkeruus vievät valkoisen kantasuomalaisen keskimäärin korkeampaan asemaan kuin ruskean maahanmuuttajan. Kumpikin voi menestyä, mutta toiselle menestyksen saavuttaminen on todennäköisempää kuin toiselle.
Tällaista rakenteellista rasismia ei ole helppoa purkaa ilman konkreettisia toimia, kuten koulutukseen ja suuriin työnantajiin sovellettavaa kiintiöpolitiikkaa tai esimerkiksi anonyymia rekrytointia. Oikeiden puhetapojen ja tabujen järjestelmä toimii kehnoimmillaan vain kuten aiempi kiistely suvaitsevaisuudesta: rasismikeskustelu jumiutuu alueelle, jolla instituutioiden ja yksilöiden ei tarvitse tehdä muuta kuin symbolisia tekoja. Voimme olla takuuvarmoja siitä, että Woltin perustajat kyllä hallitsevat tällaiset symboliset teot.
Urheilujournalismia muistuttavissa jutuissa, joissa kerrotaan ennätystienestejä saavuttaneista Wolt-läheteistä, unohdetaan jatkuvasti mainita, että nämä tienestit loppuvat kuin seinään, jos lähetti vaikkapa liukastuu ja nyrjäyttää nilkkansa. Wolt on siirtänyt useimmilla muilla aloilla työnantajalle kuuluvia riskejä ”yhteistyökumppaneiksi” nimitetyille työntekijöille.
Wolt edustaa talousmallia, joka yleistyessään tuottaa taloudellista turvattomuutta ja siten heikentää jo valmiiksi heikossa asemassa olevien asemaa. Tähän ryhmään kuuluu suhteessa enemmän maahanmuuttajia kuin valkoisia kantasuomalaisia. Siksi Wolt ei pelkästään hyödy rasismista vaan myös tuottaa rasismia ikään kuin tahattomana ulkoisvaikutuksena, vaikka se ei muuhun pyrikään kuin kuljettamaan sapuskaa ja rikastuttamaan perustajiaan.
Wolt-lähettien työoloja parannettava
En ajattele, että Woltin tuomitseminen olisi hyvää rasisminvastaista työtä. Päinvastoin, on ok, että taputetaan menestykselle, onnistumiselle ja verotuloille. Mutta aivan kuten vaurautta tuottavan mutta luontoa kuormittavan yrityksen tulee kompensoida syntinsä esimerkiksi maksamalla päästöoikeuksista, Woltinkin ”tarttis tehdä jotain”.
On yhteiskunnan tehtävä tuottaa ympäristö, jossa Woltin kaltaisten yritysten harjoittama hyväksikäyttö on mahdotonta. Koska Woltin perustajat ovat selvästi niin hyviä jätkiä, on suorastaan velvollisuutemme antaa heille pientä taustatukea. Ollaan tämän asian suhteen vähän woke ja vaaditaan laki, jolla alustatalousyritysten yhteistyökumppanit määritellään työntekijöiksi.
Antaminen tuo iloa ja hyvää mieltä, ja olen varma, että Miki, Juhani ja kumppanit ilahtuvat, kun saavat antaa yhteistyökumppaneilleen esimerkiksi palkallisen kesäloman ja sairausajan palkan.