Sanoituksen synnystä:

Laulaja-lauluntekijä Ville Leinonen elättää itsensä ja perheensä iskelmä- ja popmusiikilla, mutta sielunsa pitimiksi hän soittaa myös rockia ja punkkia. Särö-residenssin vieraana Berliinissä vuonna 2013 hän äänitti amerikkalaisen punkbändin Samhainin kappaleita ja esitti niitä yllätyskeikalla pienessä savuisessa baarissa. Keikan yhteydessä Leinonen antoi Särölle haastattelun, jossa puitiin sanoitusten syntyä ja muita pimeästä nousevia asioita. Samhain-coverit ilmestyivät Death Black Dream -levyllä vuonna 2014. Ville Leinosen seitsemästoista albumi Isi ilmestyi vuonna 2015.

Ville Leinonen Särön Berliinin residenssin parvekkeella. (Kuva: Matthias von Hoff.)

[dropcap]L[/dropcap]aulun – ja ajattelunkin – perusta on: ole minusta kiinnostunut! Kirjoitan paljon päiväkirjaa, mutta en usko, että päiväkirjamerkintäni ovat niin kiinnostavia, että niitä sellaisenaan pitäisi esittää. Miltä minusta tuntuu juuri nyt? Se ei kiinnosta ketään. Kuten sanotaan, paljon pitää luoda paskaa, ennen kuin löytyy se varsinainen ruisleipä.

Täysin turvallisessa ja tutussa ympäristössä minun on joskus hankalaa tehdä töitä. Työhuoneellani Tampereella en ole pariin vuoteen saanut riittävästi aikaiseksi. Sanoituksia syntyy helpoiten hiljaisissa baareissa, mutta kirjoitan mielelläni myös hälyisessä ympäristössä, mikäli siellä puhutaan kieliä, joita en ymmärrä. Kymmenen viimeisen vuoden aikana olen viettänyt kirjoitusjaksoja Tšekissä, Puolassa, Ranskassa ja nyt Berliinissä, jossa olen kahden viikon aikana saanut enemmän aikaan kuin kotimaisemissa kahden viimeisen vuoden aikana.

Täällä Berliinissä olen pääosin keskittynyt amerikkalaisen punkbändin Samhainin coverversioiden tekemiseen. Lisäksi olen äänittänyt ja miksannut levyä, joka on kielletty alle 18-vuotiailta. Täällä on tullut fiilisteltyä ja ajateltua kuolemaa ja demoneita. Kuolema ei ole vain sana, se on todellinen asia. Olen miettinyt berliiniläisissä baareissa roikkuvia luurankoja ja pääkalloja ja vetänyt liikaa röökiä. Rintakehääni painaa metallipanssari, joka huutaa kuolemaa. Ja nyt, katso, sytytän uuden savukkeen.

[pullquote]Demoni on se väsynyt kaveri, joka kuiskaa korvaan, että kaikki on paskaa, mene jo nukkumaan siitä.[/pullquote]

On tietynlaista itse etsittyä pelkoa, on ei-pelkoa, on itse aiheutettua kuolemaa, on itse aiheutettua kuolemanpelkoa – nämä kaikki sekoittuvat kummalliseksi jatsiksi, joka kertoo siitä, miten elämässä pitäisi pärjätä. Minun on tehtävä kivaa radiosoittomusiikkia, jotta voin elättää perhettäni, mutta päästääkseni demonit ulos minun on myös tehtävä taidemusiikkia. Taidepuoli on täysin epäkaupallista, ja näin 38-vuotiaana perheenisänä tuntuu, että ne omat demonit olisi pitänyt saada kiinni jo 10 vuotta sitten, mutta nyt kun tässä ollaan… ei voi muuta, käppäilen kahden maailman välissä. Lauluntekijän elämä on kaksoiselämää, minun on vierailtava kivoissa ja pahoissa ympäristöissä, monenlaisessa angstissa. Toivottavasti opin maailmojen välisistä yhteyksistä joka kerta jotain uutta. Paras taiteilija on sellainen, joka summaa samaan hetkeen pelot ja toiveet.

Mistä demonit ilmestyvät? Ehkä keskeneräisestä ihmisyydestä. Demoni on se väsynyt kaveri, joka kuiskaa korvaan, että kaikki on paskaa, mene jo nukkumaan siitä. Ostin kolme päivää sitten Lars von Trierin elokuvan Antichrist. Kolme yötä pidin DVD:tä residenssissä sänkyni vieressä ja pelkäsin sitä. Tänään katsoin sen. Elokuvan alussa penis menee vaginaan, taustalla soi Händel ja lapsi putoaa ikkunasta. Antichrist on hirveä mutta kaunis. En suosittele sitä kenellekään.

Isäni on rumpali ja trumpetisti Markku Leinonen, äitini opiskeli huilunsoittoa jo pienenä, ja meillä kotona oli aina levy pyörimässä tai radio päällä. Isäni opetti minulle rumpujensoiton alkeita, ja musiikista tuli elämäntehtäväni jo ennen kuin menin kouluun. Soitin eri yhtyeissä rumpuja, kunnes aikuisuuden kynnyksellä huomasin, että voin tehdä omiakin biisejä, vaikka tyttöystävilleni, ja astuin takarivistä eteen.

Päätin 21-vuotiaana, että aion elättää itseni muusikkona, meni syteen tai saveen. Kotikaupunkini Savonlinna oli jo koluttu, ja muutin Tampereelle, jossa kuukauden asuttuani ja keikkailtuani tein bändin kanssa levytyssopimuksen. Yliopistossa aloin opiskella etnomusikologiaa. Olin 25, kun bändimme teki ekan levyn, jonka kappaleet Enkeli ja Tähtityttö ovat niitä, jotka edelleen tuottavat teostomaksuja.

Aloin keikkailla säännöllisesti, ja nyt minulla on pari lasta ja vaimo. Kun laulan iltakonsertissa On suuri sun rantas autius, yli 60-vuotiaat naiset, joista yleisöni pääosin koostuu, kyynelehtivät. Puolet keikoistani on yksityistilaisuuksia, kuten häitä, viisikymppisiä ja hautajaisia, eikä niissä juuri saa tehdä mitään radikaalia. Tilauskeikoilla olen tunteiden tulkki. Hämmentämisen ja yllättämisen jätän klubikeikoille. Opinnot eivät minua enää kiinnosta, koska tuntuu, ettei minun ole syytä tehdä tutkielmaa mistään. Sen sijaan minulle on tärkeää, että voin elättää perhettäni, jotta vaimollanikin olisi joskus vapaata.

Olen sitä mieltä, että tällaisella pikkuartistilla, jolla ei ole pääsyä kansakunnan kaapin päälle, pitäisi olla tuutori ja manageri, joka sanoisi joka päivä, mitä musiikillisesti pitäisi tehdä. Koska manageria ei ole, hapuilen sen kummemmin miettimättä tyylistä toiseen, mikä tekee minusta profiloitumattoman, jatkuvasti muuttuvan alternative-taiteilijan. Mutta ehkäpä haluankin vaalia juuri yllättävyyden perinnettä hautaan asti.

Liikkeellepaneva voima taiteenteossa ovat nälkäiset lapset, omat kärttyisät lapset. Miten tehdä lapsille parempi maailma? Laulamalla heille. Aikuisten maailma saattaa parantua siten, että he laulujen myötä palautuvat hetkeen, kun kuulivat ensimmäistä kertaa musiikkia. Omille lapsilleni toivon, että he voivat elää aikuisiksi kutsumatta onnettomuuksia luokseen.

Berliini on minulle myyttinen kaupunki sen takia, että olen David Bowie -fani. 1970-luvun puolessavälissä Bowie lopetti huumeiden kanssa sekoilemisen Yhdysvalloissa ja Briteissä, ja asettui Berliiniin elääkseen ’tavallisena ihmisenä’. Hänen levynsä Low, Heroes ja Lodger muodostivat niin kutsutun Berliini-trilogian. Berliinissä Bowie oli innoissaan siitä, että sai mennä kauppaan, ostaa omalla rahalla appelsiineja ja tulla kaupasta pois – ilman että häneen kiinnitettiin huomiota. Bowiella on taiteilijana niin monta roolia, että kukaan ei enää tiedä, mikä on oikea Bowie.

Koen olevani eräänlainen viiden pennin David Bowie: elän taiteilijana vahvasti toisistaan poikkeavia rooleja, ja asun nyt Berliinissä tavallisessa kerrostalossa kuten hän aikoinaan. Kaupan kassalla havahdun kuolevaisuuteeni, ja muistan, että minun pitää mennä pesulaan pesettämään vaatteitani. Residenssiasunnossa olen äänittänyt biisejä surkealla tietokonemikrofonilla, ja tein jännittävän huomion: laulusaundissa ilmenevät David Bowie ja Iggy Pop. Bowien tekstit ovat yllättäviä ja arvoituksellisia, mutta samalla hän on tunnetuimpia artisteja maailmassa. Hän tekee modernia runoutta populaarimusiikin keinoin.

[pullquote]Liikkeellepaneva voima taiteenteossa ovat nälkäiset lapset.[/pullquote]

Mistä sanat tulevat? Kun saavuin Berliiniin, menin ensimmäiseksi Mauerparkin kirpputorille. Löysin sieltä 1950-luvun valokuva-albumin. Valokuvien joukossa oli valkoisella tussikynällä naisen kauniisti kirjoittamia kuvatekstejä. Asunnolla selailin tätä tuntemattoman ihmisen kokoamaa kirjaa. Albumista huokui, että se oli tehty sydämellä, ja kirpputorin kautta se päätyi osaksi omaa elämääni. Siitä tuli minun Berliini-kirjani. Otin kuvia pois, revin niitä roskikseen, koetin ymmärtää tekstejä, ja joihinkin kuviin kirjoitin omat sanani. Kirjoitin myös oman pääni sisään. Ehostin albumia uuteen uskoon pimp my ride -tyyppisesti. Tuollaista on biisin tekeminen: ota satunnainen vastaantuleva asia, vaikka toisen ihmisen kiiltokuva-albumi, ja päivitä se.

Sen verran vielä työprosessistani, että kun on rauhallinen hetki keskellä päivää eikä mikään ahdista, eikä missään soi musiikki, alan kirjoittaa satunnaisesti mieleen tulevia asioita paperille. Vähitellen ne muodostuvat lauseiksi. Seuraavana päivänä ne linkittyvät melodioihin, jotka soivat päässäni valmiiksi. Hyräilen. Korvamato löytyy helposti. En tiedä, mistä se on tullut. Beatlesin jälkeen tuskin mitään uutta on populaarimusiikissa sävelletty. Pitää tuntea populaarimusiikkia ja ylipäätänsä musiikkihistoriaa todella hyvin voidakseen säveltää jotain originellia. Ja vaikka jotain originellia mielestäsi teetkin, silti tulee aina joku, joka sanoo, että tuo biisihän kuulostaa ihan siltä ja siltä biisiltä. Ja siltä ja siltä!

Tänään kirjoitin muistivihkooni: ’Vajoan, vajoan, aivan pohjalle taas. Sekoan, sekoan, tunnun vieraalta.’ Jos noista sanoista tekisin biisin, se olisi sisäänpäin kääntynyt ja epämukava. Kukaan ei halua kuulla tamperelaisessa ruuhkabussissa tiistai-iltapäivänä jonkun laulavan: vajoan pohjalle. Miten muokkaisin sanoista radiokelpoisen? ’On niin helvetin vaikeeta’ tai ’yksinäisyys ihmisessä’, sitä saan kuulla satunnaisena bussimatkustajana harva se päivä Irinan tai Juicen laulamana.

Raskaan työpäivän jälkeen ihmisille tulisi välittää kauneutta, erotiikkaa – tai laulaa lapsista – eikä välittää lisää suomalaista vitutusta ja angstia suomalaisille ihmisille. Lauluntekijänä haluaisin vaikuttaa siihen, mitä radiossa kuulen. Pyrkimykseni on tehdä biisejä, jotka murtaisivat suomalaisen vitutuksen myyttiä: ’Kaikki on hyvin kun vituttaa’.

Sanoitukset voivat muodostua aivan satunnaisista päiväkirjamerkinnöistä. Myös keikat voivat olla kuin päiväkirjamerkintöjä, kuten Gaborin baarissa Berliinissä äänitetty keikka: sinä iltana olin siellä, ja siellä paikassa helvetti oli irti, hulluus oli läsnä.

Kun palaan Suomeen, aion esiintyä tamperelaisen seurakunnan tilaisuudessa ja puhdistaa itseni kaikesta saastasta, joka Berliinissä on tarttunut mukaani. Olen jollain tavalla kristillinen ihminen. Olen myös langennut ihminen; demoneista on Berliinissä tullut kavereitani. Berliinissä leijailee suru. Tässä kyseisessä residenssiasunnossa demonit näyttävät harmailta enkeleiltä. Tampereella seurakunnassa, mieluiten papin edessä, haluan pitää konsertin, jossa tuon demonit julki, ja tuomalla ne julki hiljennän ne ja annan niiden leijailla yleisön keskellä joka puolella kirkkosalia. Jos en näkisi satanismin merkkejä päässäni, en näkisi syytä mennä ehtoolliselle.

Berliini on ehkä muuttanut minut. Aikaisemmin halusin olla radikaali, erilainen, outo, hurja. Ainakin hurjuus voisi nyt loppua. Ainakin toistaiseksi. Selvästikin minun oli pestävä pyykkini katupesulassa voidakseni palata koti-ihmiseksi Tampereelle – jotta näkisin eron vieraan ja oman koneen välillä.

Mihinkä olen taiteilijana menossa? Luulen, että teen parhaat biisini täytettyäni viisikymmentä. Mutta pesukone on kaikenkattava vastaus, usko pois. Missä ihminen pesee pyykkinsä? Henkisen pyykkinsä?

Haastattelu on julkaistu Särön numerossa Kevätjumala (nro 28). Osta numero täältä.