Taiteen tekeminen on alkemistinen prosessi, joka luo todellisuutemme perusosista jotakin uutta. Taiteen materiaaleista ääni on kaikkein lähimpänä alkuainetta: se on perustava osa kokemustamme, mutta tietoisuutemme ei kykene kesyttämään sitä. Visuaaliset taiteet käyttävät todellisuutemme näkyviä ja kosketeltavia osia, puhutut ja kirjoitetut sanat nimeävät sitä, mikä on. Säveltäminen luo uusia maailmoita jostain hyvin hetkellisestä, äänestä. Sävellykset ovat samalla kertaa abstrakteja ja alkukantaisen konkreettisia. Siksi säveltäjä-alkemistilta vaaditaan intuition ja järjen yhdistämistä erityisellä tavalla. Alkemisti on tutkija. Nykytaiteen veitsenterällä tämä yhä korostuu.
Ei ole ihme, että musiikin historia on täynnä säveltäjiä, joiden työ muistuttaa tieteen harjoittamista.
Tapaan kaksi säveltäjää puhuakseni aiheesta heidän kanssaan. Minna Leinonen (s. 1977) ja Juha T. Koskinen (s. 1972) heittävät heti kaksi nimeä: Iannis Xenakis ja Leonardo da Vinci.
Kreikkalaissyntyisen Xenakiksen (1922–2001) tuotannossa matematiikka ja musiikki sulautuivat ainutlaatuisesti. Oikeastaan Xenakis oli intohimoinen tiedemies, joka toteutti havaintojaan soivassa muodossa. Esimerkiksi kamariorkesteriteos Pithoprakta esittää kaasun käyttäytymistä. Leinonen muistuttaa, että monet säveltäjät ovat kuin keksijöitä, jotka kehittelevät uusia soittimia tai kartoittavat olemassaolevien fysikaalisia ominaisuuksia, Sampo Haapamäen tai Helmut Lachenmannin tapaan. Koskinen pohtii, ettei renessanssi-ihminen tehnyt eroa tieteellisen ja taiteellisen luovuuden välillä.
”Tietyillä säveltäjillä on aina ollut tutkiva asenne”, hän sanoo.
Voiko musiikin luomisen nähdä tieteenä? Vaikka tietokoneohjelma generoisi koskettavan teoksen, harva osaisi suhtautua siihen taiteena. Miellämme taiteen tuntevan subjektiviteetin ilmaisuksi. Tiedettä määrittelee objektiivisuus, toistettavuus, perusteltavuus. Henkilökohtaiset kokemukset ja tunteet on tieteestä lähtökohtaisesti karsittu. Mutta ovatko tiede ja taide lopulta toistensa vastakohdat? Ehkä ne pikemminkin vain tuottavat tietoa vaihtoehtoisilla tavoilla.
Nykytaide tuo tämän väkevästi esiin. Jos taide ennen perustui ensisijaisesti luonnon, esikuvien tai tekijän haaveiden jäljittelylle, aikamme taidetta määrittää ehdoton itseilmaisu. Jokaisen taiteilijan on keksittävä itsensä ja taiteensa alusta asti.
”Tieto ja kokemus luovat kasvualustan, jonka varaan säveltäjä rakentaa oman sanottavansa”, kertoo Minna Leinonen Särön haastattelussa kotonaan Helsingin Roihuvuoressa. ”Ehkä selvimmin taiteellisen työskentelyn erottaa tieteellisestä juuri subjektiiviset tunteet, joita ilman ainakaan minä en tekisi musiikkia.”
”Musiikki on kaikista taiteista etäimpänä todellisuudesta, sitä on vaikea aistia ja hallita. Siksi tarvitaan kontrollia, ja tässä tieteilijämäisyys astuu usein kuvaan.”
Berliiniin asettunut Juha T. Koskinen kokee säveltämisen kaaoksen työstämisenä: rajattomista äänellisistä vaihtoehtoista rajataan soiva kokonaisuus.
Koskinen näkee, että teknologia on avannut säveltäjille valtavasti uusia mahdollisuuksia. Joillekin tieteen metodit ovat keino hallita kaaosta. Koskisen teokset kumpuavat musiikillisista ideoista, mutta häntä kiinnostaa lähteä liikkeelle jostain ulkomusiikillisesta, kuten toista taiteenlajia edustavasta teoksesta tai filosofiasta.
Koskinen kertoo tuoreesta kitara-cembalo-duostaan, jonka Rody van Gemert ja Assi Karttunen esittivät kesällä 2014 Viitasaaren Musiikin aika -festivaalilla. Esittäjillä oli toive: heidän konsertissaan kaikkien kappaleiden tuli liittyä veteen. Koskisen mieleen tulivat Onnettaren suihkulähteistä kertova unijakso motettisäveltäjänä tunnetun Guillaume de Machaut’n omaelämäkerrallisessa runoelmassa Le livre du voir dit (1360-luku), jota oli paljon lukenut. Sävellyksen nimeksi tuli Cinq fontaines de la Fortune – Onnettaren viisi suihkulähdettä.
”Nämä elementit loivat teokselle suojatun ympäristön, jossa sen musiikilliset ideat saattoivat kehittyä”, Koskinen kertoo.
Luomisprosessin tätä vaihetta voi verrata tutkijan työhön: Koskinen kierteli Berliinin Gemäldegaleriessa tutkimassa suihkukaivojen esittämistä ja pyöräili ympäri kaupunkia kartoittaen sen suihkulähteitä. Lopullisessa teoksessa näitä motiiveja ei kuitenkaan juuri kuule, eikä se ole Koskisen tarkoituskaan. Alkuideat tarjosivat tarttumapinnan musiikilliselle luomiselle. Se on materiaalin rajaamista, eräänlaista hypoteesin asettamista.
”Mutta myöhemmin lähtökohdista voi etääntyä. Ne ovat vain rakennustelineitä, lopulta teos pysyy pystyssä itsekseen”, Koskinen sanoo.
Haastattelun aikoihin Minna Leinonen viimeisteli orkesteriteosta Scatterings, jonka Radion sinfoniaorkesteri kantaesitti Hannu Linnun johdolla huhtikuussa vuonna 2015. Tämän teoksen alkuideana oli 3D:n käsite.
”Aloin miettiä, mitä kolmiulotteisuus voisi olla musiikissa”, kertoo kehollisuudesta ja tilateoksista kiinnostunut säveltäjä. ”Pohdin akustisia ilmiöitä, syvyyttä, pintaa ja taustaa.”
Lähtökohta oli konkreettinen ja herätti Leinosessa paljon ideoita, joita hän alkoi luonnostella, koota ja kehitellä. Nyt teoksen valmistuessa alkuperäinen idea putoaa pois:
”Se oli rakennusteline itselle, perustelu, miksi tämä kappale on olemassa.”
Molemmille säveltäjille ajatus rakennustelineestä on läheinen.
Kolmiulotteisuuden sijaan Scatteringsin ydinkysymys liittyi lopulta laajennettuihin soittotapoihin sekä kokeilevien äänten tarkoituksenmukaiseen notatointiin. Leinoselle soittotapojen tutkiminen ja merkintätapojen kehittely on myös keksijyyttä.
Juha T. Koskinen pohtii, että säveltäjä tarvitsee työnsä kaikissa vaiheissa keinoja kaaoksen hallitsemiseen. Minna Leinonen painottaa etäisyyden merkitystä, kykyä katsoa ja kuunnella partituuria kuin kohtaisi sen ensimmäistä kertaa. Välillä säveltäjä tempautuu virtaan tai uppoutuu yksityiskohtiin, mutta säännöllisesti on noustava pinnan yläpuolelle.
”Usein tarvitaan ulkopuolista ajattelua, etäisyyden ottamista, vaihtelua suurennuslasi- ja lintuperspektiivin välillä”, Koskinen sanoo.
Hänen mukaansa säveltäjän koulutuksen tarkoituksena on pohjimmiltaan luoda objektiivista tukikehikkoa, tekniikoita ja metodeja, joiden sisällä mielikuvitus pääsee vapautumaan.
”Mutta vähitellen opitut tekniikat automatisoituvat, miksautuvat persoonaan ja muuttuvat hiljaiseksi tiedoksi”, Leinonen toteaa. ”Flow-tutkija Mihály Csíkszentmihályi puhuu kehityksestä, jossa tiedostamattomasta epäpätevyydestä, tiedostetusta epäpätevyydestä ja tiedostetusta pätevyydestä päästään tiedostamattomaan pätevyyteen. Eri taidot muuttuvat isoksi kokonaisuudeksi, jossa voi ajatella paljon isommassa kehyksessä.”
Tällöin tekniikka ei kahlitse, vaan säveltäjä voi maalata isolla siveltimellä, antautua sen vietäväksi ja pohtia työtään kriittisesti.
Intuitio ja järki, jotka usein nähdään taiteen ja tieteen kontrastoivina ytiminä ja suoranaisina konfliktin aiheuttajina, kietoutuvat säveltäjän työssä siis elimellisesti toisiinsa. Minna Leinosta kiinnostaa, että intuitiivisetkin prosessit ovat osa tietoa, hiljaista tietoa. Säveltäjän työssä tiukan looginen ajattelu ja vapaana lentävä mielikuvitus sekä alkukantainen, kehollinen tunne-energia yhdistyvät. Tämä ilmenee myös Koskisen ja Leinosen kertomuksissa ongelmanratkaisutilanteistaan.
Säveltäjä kohtaa jatkuvasti haasteellisia vaiheita, Leinosen sanoin lukkopaikkoja, joiden laukeaminen edellyttää sekä aikaa tiedostamattomalle kehkeytymiselle että tietoista ongelmanratkaisua.
”Lukko vaatii eri vaihtoehtojen läpikäymistä, ja tarvitaan hyvää tekniikkaa, jotta voi tehdä mitä haluaa. Usein lukko ratkeaa kuitenkin intuitiivisen prosessin myötä, kun ajatusten antaa vaellella vaikka hiekkalaatikon reunalla”, kahden pienen lapsen äiti sanoo.
Scatterings-orkesteriteoksen viimeistely oli osin juuri lukkojen ja aukkojen ratkomista. Erityisen hankalaksi osoittautui loppuhuipennus, jota Leinonen oli pohtinut elokuusta saakka. Tavatessamme ratkaisu oli juuri löytynyt. Teoksen loppuun sijoittuu voimainmittelö, totaalikaaos, joka tulisi purkaa elämyksellisellä tavalla. Leinonen tiesi, millainen kohdan ei pitäisi olla. Poissulkemalla ja jäsentelemällä, tietoisesti valikoimalla hän keräsi erilaisia vaihtoehtoja ja kokeili niitä. Lopulta oikea ajatus löytyi, kun hän jälleen kerran luki partituurinkohtaa yhä uudelleen: suuren massan alta täytyy nousta jotain. Aiemmin teoksessa esiintyy koko orkesterin mikrotonaalinen laskeva motiivi. Leinonen keksi, että huipennus omaksuisi tämän idean, mutta nousevassa muodossa: polymetrinen, mikrotonaalinen yhteisnousu muodostaisi yllättävän crescendon.
”Huipennus on siis jotain ihan erilaista, ei niin ilmeistä, eikä kuitenkaan täysin uutta teoksen mittakaavassa”, hän sanoo.
Myös Juha T. Koskiselle Cinq fontaines de la Fortune -duon loppujakso aiheutti päänvaivaa.
”Kappaleessa on motorinen, nopeampi jakso, jonka halusin vaihtuvan epilogiksi, jossa motorisuus lakkaa. Mutta siirtymä oli tosi vaikea”, hän kertoo.
Motorinen jakso tuntui liian lyhyeltä, mutta materiaalia lisäämällä siitä olisi kuitenkin tullut liian pitkä. Koskinen kokeili monia ratkaisuja, mutta mikään ei tyydyttänyt häntä. Tällä kertaa tilanne ratkesi ateljeekriitikon väliintuloon: hän ehdotti kertausmerkkien laittamista motorisen jakson perään.
”En yleensä harrasta kertauksia, mutta nyt se toimi todella hyvin”, Koskinen sanoo. ”Nyt jaksolla oli juuri oikea pituus, ja epilogi saattoi alkaa suoraan täysin luontevana.”
1900-luvun alun modernistiseen käänteeseen kuului niin kuvataiteissa kuin musiikissakin objektiivisuuden ja rationaalisuuden ihanne. Ensimmäisen maailmansodan kauhut olivat liian raskaita tunteella koettaviksi, joten taide haki turvapaikkaa tieteenkaltaisuudesta. Kyse oli myös halusta tulla uskottavaksi maailmassa, jota jättiharppauksin kulkeva tiede hallitsi. Monet teokset kiertyivät ”tutkimusongelmien” ympärille, ja niitä avaamaan tarvittiin sivukaupalla selityksiä. Modernismiin liittynyt tunteiden sulkeistaminen on jättänyt pitkät jäljet, sillä edelleen nykytaiteessa puhdas tunteellisuus tai helppotajuisuus tuomitaan helposti ammattitaidottomuutena tai halpuutena. Suhtautuminen on kuitenkin muuttumassa. Minna Leinonen jakaa tämän ajatuksen.
”Vielä jokin aika sitten sain vastaani naurahduksia, kun puhuin Sibelius-Akatemiassa tunteista musiikissa. Mutta nyt musiikin ja tunteiden suhteesta voi puhua avoimesti, eivätkä oktaavit ja kolmisoinnutkaan enää ole pannassa.”