Älä lue tätä!

Self help- eli itseapukirjat antavat neuvoja kaikkiin elämän solmukohtiin. On kuitenkin useita syitä suhtautua itseapukirjallisuuteen kriittisesti, kirjoittaa Aki Petteri Lehtinen.

*

Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla.[1]

[dropcap]P[/dropcap]oliittisille kiihkoilijoille ja fundamentalistisille uskovaisille yhden tai kahden tekstikokoelman lukeminen riittää koko elämän ohjenuoraksi ja maailmankuvan horjumattomaksi perustaksi.

Markkinatalouden ja arvojärjestelmien moninaisuuden tunnustava nykyihminen joutuu kuitenkin individualististen sekä syvällisemmissä tapauksissa eksistentiaalisten kysymysten eteen. Miten elämä tulisi elää? Kuinka voin kuulua hyväosaisten joukkoon? Miksi tarvitsen toisten neuvoja, vaikka olen kokenut jo kaikenlaista?

Yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin ongelmiin tarjoaa self help -kirjallisuus. Mitä se sitten tarkoittaa? Miten itseapukirjallisuus sijoittuu kirjallisuuden kentällä? Kuka näitä teoksia lukee?

Avun tarpeen herääminen

Kun yliluonnollinen tuomari, suuri kansanjohtaja tai samanmielinen massa eivät ole ohjaamassa, ei vastauksia kysymyksiin löydy kuin kokeilevaisella henkilökohtaisella elämällä eli virheistä oppimalla. Ihminen joutuu silloin kovien paineiden puristuksiin maailmassa, jossa miljardit elävät yhteisöllisen ohjeistuksen varassa. Ihminen jää yksin kokemustensa kanssa, jos hän pelkää tai kavahtaa yhteisön ulkopuolelle joutumista. Hän tarvitsee neuvoja, ja tarve synnyttää kysynnän – johon vastaa tarjonta.

Itseapukirjallisuus ja elämäntaitokonsulttien itsensä kehittämisen keinot ovat löytäneet tästä markkinaraon. Johonkin kun jokaisen kai pitää ankkuroida identiteettinsä. Omiin ominaisuuksiin ja kokemuksiin tarttuminen ei näytä ihmisyksilölle riittävän. Ääretön aava vapautta ajatella ja kasvaa itsenäisesti jättävät ihmisen ajelehtimaan ilman ulkoista kiinnittymiskohtaa Pyhän Kirjan suureen Toiseen, toisiin ihmisiin tai muuhun todellisuuteen.

Mahdollisuuksien meressä ihmisen valitsema tai hänelle annettu ranta voi kuulua vankilasaarelle.

Kusipää neuvoo pätemättömiä

Itseapukirjallisuudessa (self-help) kiteytyy jo sanana paradoksi, mainittu ristiriita individualististen elämänvalintojen ja ohjeiden noudattamisen välillä. Etsin itse itselleni apua toiselta tai toisaalta, kun samaan aikaan sananmukaisesti autan itsenäisesti itse itseäni. Sama ongelma toistuu organisaatioissa, jotka palkkaavat ulkopuolisia konsultteja kertomaan, miten johtamistaitoa harjoitetaan. Se jo kertoo, että johtajiksi on palkattu työhönsä pätemättömiä ihmisiä.

André Piscerin uutuussuomennoksen Paskanjauhantabisnes[2] mukaan konsulttien neuvonantopuhe perustuu usein siihen, että konsultti on lukenut pari itseapukirjaa, joiden tekijät puolestaan perustavat ajatuksensa lukemaansa itseapukirjallisuuteen tai keksivät kokemastaan yhden puoleensavetävän ohjeistavan ydinajatuksen. Sen ympärille he kirjoittavat elämänongelman ratkaisuksi riittävän määrän tekstiä kirjaksi. Konsultti muka tietää, koska esittää lukemansa ideat ominaan Powerpoint-diasarjalla.

Vuosia ennen kuin eräästä lähisukulaisestani tuli itseoppinut yritysjohdon konsultti hän työskenteli keskitason pomona liikemaailmassa. Tiimin palautepalaverissa kartoitettiin työntekijöiden arvioita toisistaan ja johtajistaan pyytämällä kutakin kerrallaan käymään kirjoittamassa fläppitaululle sana, joka kuvaa parhaiten kulloinkin arvioitavaa kollegaa. Sukulaiseni kohdalla toistui yksi sana: kusipää.

Sitten tämä ”kusipää” havahtui omasta huonoudestaan saarnaamaan muille itseapukirjallisuudesta omaksuttuja ajatuksia paremmasta johtajuudesta, jota on tieteellisemmin tutkittu ja tietokirjoissa esitetty laajasti vasta myöhemmin.[3] Hän osasi naamioida oman narsisminsa toisten avustamiseksi.

Tietokirjallisuuden populismia

Myös kirjallisia konsultteja voi herkästi pitää itseriittoisina besserwissereinä, jotka jostain syystä luennoivat ilmiöstä, joka koskee lähinnä heitä itseään – heidän sitä ymmärtämättä. Vaikka monet itseapukirjat sisältävät kirjallisuusviitteitä ja lähdeluettelon, se ei vielä tee niistä tietokirjallisuutta, joka perustuu tutkittuun tieteelliseen tietoon.

Kirjallisuuden kentälle itseapukirjallisuutta onkin vaikea sijoittaa. Hyvää elämää ja sen edellytyksiä on etsitty ainakin jo Aristoteleen teoksissa eli tuhansia vuosia. Filosofit eroavat itseapukirjailijoista kuitenkin siinä, että he nimenomaan pohtivat ja kyseenalaistavat.

Itseapukirjallisuus taas tarjoaa usein valmiita ja yksinkertaisia vastauksia tutkimukselle avoimiin, tieteellisesti ratkaisemattomiin monimutkaisiin kysymyksiin elämästä ja ihmissuhteista aina ammatin tai kuoleman kokemiseen. Esimerkiksi tietoisuutta tutkittiin jo antiikissa, mutta nykyisen aivotutkimuksen nopea edistyminen on saanut lähes kaikki alat toisistaan uteliaina osallistumaan tietoisuuskonferensseihin. Miten aineellisella ihmisolennolla voi olla aineettomia kokemuksia?

Tiedettä harjoitetaan yhteisöllisen kritiikin varassa, mutta itseapukirjailijat eivät ole vastuussa levittämistään väittämistä kenellekään.

Keisarin uusvanhat vaatteet

Luodaanpa siis filosofisen a priori -teoretisoinnin sijasta empiirinen katsaus tuoreimpaan itseapukirjallisuuteen – monipuolisen viitekäytännön ja runsaan lähdeluettelon tukemana.

Kun ensin vertaa näitä teoksia muun kirjallisuuden ihmiselämään vaikuttaviin voimiin, katse kohdistuu kaunokirjallisuuteen ja tieteelliseen tutkimukseen perustuvaan tietokirjallisuuteen. Uskonnolliset teokset ja keittokirjat, harraste- ja tee se itse -kirjat voi sivuuttaa, samoin hämärät enkelikirjat, lehmien ja muiden eläinten persoonallisuutta kartoittavat teokset sekä suositut aikuisille tehdyt värityskirjat[4]. Oikea kirjallisuus, filosofia ja tutkimuskirjallisuus on sentään joutunut käymään läpi vertaisarvioinnin.

Esimerkiksi Timo Kettunen yhdistelee kirjassaan Miksi elämisestä tuli niin hankalaa ”elämisen filosofiaa, terveystiedon kirjaa, elämänhallintaopasta, yhteiskunta- ja yksilökritiikkiä ja psykologista tutkimusmatkaa lukijan omiin ajatuksiin [sekä tekijän kokemaa kasvutarinaa]”. Kirjan kustantajan mukaan psykologia, jota kirjan tieteenalana väitetään edustavan, on ”välillä vähän haurasta ja kyseenalaistettua”, mutta teos silti ”pyrkii tukeutumaan mahdollisimman tieteellisiin lähteisiin”.

Elämä on kuitenkin puhdasta kokemista, joten tiede ei selitä kaikkia elon kiemuroita”[5] (kursivointi tämän esseen kirjoittajan). Ero tieteelliseen tutkimukseen perustuvaan tietokirjallisuuteen säilyy räikeänä, jopa omia kokemuksia hyödyntävän autoetnografian osalta. Tieteelliset kriteerit täyttävä kirjallisuus ei väitä todeksi sellaista, mitä ei toistaiseksi tiedetä.

Välijohtopäätös: epäkirjallisuuttako?

Itseapukirjallisuus siis sijoittuu tietokirjallisuuden ja kaunokirjallisuuden rajapintaan: se esittäytyy tietona ja käyttää väitelauseita, mutta tarjoaa usein niiden muodossa lukijalle kuvitelmia. Jää lukijan harkintakyvyn varaan päättää, ovatko omakohtaisen kokemuksen tai lukeneisuuden pohjalta kirjoitetut apu- ja ohjekirjat varteenotettavia vaihtoehtoja tutkimukseen perustuvalle kirjallisuudelle.

Mutta itseapukirjallisuudella – kutsui se sitten itseään sellaiseksi tai naamioituisi Paulo Coelhon teosten tavoin romaanitaiteeksi – suosittuna ilmiönä saattaa itse asiassa olla laajemminkin vaikutusta kuin tutkimukseen perustuvalla tai taiteellisesti ansiokkaalla kirjallisuudella. Konsultit, lobbarit ja sitä myöten taloudelliset ja poliittiset päättäjät lukevat itseapukirjallisuutta tai tieteellisesti todentamattomia yksittäisiä ”teorioita”. Tämä vaikuttaa epäsuorasti mutta konkreettisesti meihin kaikkiin. Onko siis kirjallisuuden voima ja valta meihin nykyään tässä, kenties viime kädessä väärissä käsissä? Mitä jos itseapukirjallisuus aiheuttaakin enemmän kärsimystä, kun sen epätieteellisiä oppeja käytetään hallinnossa ja päätöksenteossa?

Jos jokaisessa elää Jari Sarasvuon ”sisäinen sankari”[6] ja kaikki voivat saada Dale Carnegien avulla ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa[7], jää lukijan oman saamattomuuden syyksi jäädä vaille kirjojen lupaamia tuloksia. Lukijasta tulee oman onnettomuutensa seppä. Ja jos tekijä suuntaa apunsa ihmiskunnalle kaikkine kirjavuuksineen ja toisistaan poikkeavine olosuhteineen ja lähtökohtineen, saa hän itse potentiaalisesti suuren lukija- ja kuulijakunnan, ja lunastettua kirjansa lupaukset – itselleen.

Itsekeskeistä itseapua

Jo kauan on haettu vertaisryhmien tukea tai johtajaopettajan 12 askeleen ohjelmia ongelmiin tai tavoitteisiin, jotka eivät kuulu esimerkiksi lääketieteen tai psykologian asiantuntemuksen aloille. Itseapukirjallisuus onkin historiallisesti versonut reilun sadan vuoden takaisista vertaisryhmistä elämän eri ongelma-alueilla, vaikka jotkut jäljittävät sen aina antiikin Kreikasta säilyneisiin elämänkäytännön kirjoihin saakka. Raamattua ja Augustinusta luetaan yhä oikean elämän malleina.

Itseavun naamioiminen psykologiaksi ei kuitenkaan voi olla niin vanha käytäntö, koska psykologia itsenäisenä ihmistieteen alana irtautui filosofiasta – kuten muutkin tieteet eri aikoina – vasta 1800-luvulla. Nykyaikainen self help näyttää vastaavasti itsenäistyneen omaksi genrekseen kirjallisuuden kentällä – ei historiassa vaan nykyajassa.

Itseapukirjallisuuden tuottaminen ja vastaanottaminen on lähtökohtaisesti itsekeskeistä, ja siihen uppoutuminen lienee itsekästä. Kysehän on oman henkilökohtaisen kokemuksen parantamisesta eikä muiden auttamisesta. Aikamme itseapukirjoittajat lienevät harvoja kirjoittamisella rikastuvia ihmisiä, mikä on toki lukijoiden syytä. Heillä on henkilökohtaisia tarpeita tai vajeita, jotka toimivat itseapukirjallisuuden markkinarakona.

Epätieteellinen tiedonhankinta

Kroonisesta kipukokemuksesta kärsivät miljoona suomalaista voisivat saada apua, jos he etsisivät tietoa tutkimukseen perustuvasta kirjallisuudesta[8], eivätkä hamuaisi lohtua liukuhihnalta tulevilla katsauksilla ”transsendenssista”, ”kuolemanjälkeisestä tietoisuudesta” ja ”pyhyydestä” viittaamalla vain ”Sveitsissä tehtyyn tutkimukseen” ilman varsinaisia lähdetietoja[9]. Pirjo Säisä-Winterin Henkiset voimavarat näyttää näin vakavasti otettavalta tutkimukselta, vaikka viitekirjallisuus on valikoitu tukemaan kirjan päätehtävää: rauhoittamaan kelvottomuutta tai kuolemaa kammoavan lukijan mieltä.

Tarkoitus voi toki kummuta tekijän vilpittömästä halusta vakuuttaa itselleen ja lukijoilleen, että kaikki menee hyvin. Keinoissa riittää silti kyseenalaistettavaa – niin tieteellisesti kuin eettisestikin. Hyvän tarkoituksen kaapuun piiloutuu myös syystä tai toisesta henkistä tukea tai helpotusta tarvitsevien lukijoiden harhaanjohtaminen. Itseapukirjallisuus harvoin tukeutuu tietokirjallisuuden tavoin tutkittuun tieteelliseen tietoon. Itseapukirjallisuutta näyttää pitävän yhtenäisenä genrenä tekijän omassa ajatusmaailmassa oikeaksi nähty elämäntapa. Uskomusten tarjoaminen valmiiksi pakattuna, viestiään toistavana helppolukuisena monologina tuottaa voittoa kirjoittajalle ja kustantajalle, ja helpotuksen lukijalle.

Raadollisempi tulkinta näkeekin tällaisen kirjallisen avun rahastuksena. Kun ostat ohjeita, saat helposti tekijän itsensä valmiiksi vaaliman uskomusjärjestelmän, jota puolustaakseen tekijä on kirjoittanut käsityksiään tukevan kirjan ”sielusta”[10], perheen tavoiteltavasta toimintamallista[11], ”sisusta” ja kaikkein ristiriitaisimmin massoille annetun ohjeistuksen yksilön persoonallisesta ja ainutlaatuisesta elämästä: kun te kaikki teette niin kuin sanon, silloin olette yksilöllisiä. Vapaa tahto itseapukirjallisuuden tarjonnan edessä kuuluu filosofisen pohdinnan piiriin.[12]

Emme voi olla vastuussa teoistamme, jos meillä ei ole vapaata tahtoa. Vastuu edellyttää vapautta – ehkä myös itseapukirjallisuuden lupauksiin lankeamisesta.

Millä eväillä itseapukirjailija opastaa?

Kertoo kuitenkin enemmän lukijasta kuin tekijästä, valitseeko hän yksineläjänä lukemistoonsa kirjan sinkkuelämän iloista vai kaipaako hän apua kaiken keskelle yksin, syrjässä muista.[13] Mistä lukija voi ennakolta tietää, pitääkö hänen keskittyä paremmin vai kulkea takki auki kohti mokia ottaakseen niistä opikseen?[14] Vai olisiko parasta ensin opetella kriittistä ajattelua osatakseen valita?[15]

Toisaalta monet itseapukirjat – aina elämäntaito-oppaista lukijan henkilökohtaisen elämän tai sen sosiaalisen osa-alueen kehittymistä lupaaviin teoksiin – esittäytyvät auktoriteetteina, joiden tekijät tietävät muita paremmin. He antavat imperatiivein otsikoiduilla kirjoillaan sääntöjä, jopa käskyjä.[16]

”Miten saan itselleni ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa”, ohjeistetaan yllä mainitussa Carnegien klassikkoteoksessa.

Tätä imperatiivikirjallisuutta ei helposti voi lokeroida, koska siihen kuuluu myös kriittisiä teoksia, eli tutkimustietoon perustuvaa mutta sitä tieteen parhaiden perinteiden mukaan arvioivaa tekstiä.[17] Jos esimerkiksi itsekritiikistä itseapuoppaan antaman käskyn mukaan irtaudutaan, antaako se itsetyytyväiselle luvan moraaliseen velttoiluun tai itseensä tyytymättömälle luvan purkaa turhautumistaan vaikkapa vihapuheena?[18] Vai onko luovan ja rikkaan elämän edellytys sittenkin armeliaisuus ja ajan antaminen itselle ulkoisen paineen alla?[19]

Kun itseapukirjallisuuteen tarttuvan lukijan oletettua pahaa oloa luvataan lieventää, kirjan tekijän soisi olevan kyseisen ongelman asiantuntija. Lupausten luonteesta kertovat tämän kirjoituksen viitteet eli itseapukirjojen nimet lähdeluettelossa.

Itseapukirjallisuuden tyylilajeista

Kysymykset ovat monimutkaisia ja vaikeita yleisellä tasolla vastata. Itseaputeokset on usein kirjoitettu helppolukuisiksi, selkeiksi ja lyhyehköiksi, jotta aiheesta kiinnostuneiden potentiaalisten lukijoiden määrä kasvaisi ja kynnys kirjan lukemiseen madaltuisi. Mutta hyvin kirjoitettu tarkoittaa turhan usein pelkistyksiä ja yleistyksiä, jotka eivät huomioi eivätkä voi huomioida lukijoiden ominaispiirteitä. Jos itseapukirjan ajatukset ja kerrotut kokemukset ovatkin tekijän vilpittömästi ilmaisemia, se ei takaa niiden toimivuutta muiden ihmisten elämässä.

Kun potilaansa tilan tuntevat ammattilääkärit ja ihmisen läheisetkin ymmärtävät usein väärin henkilön todelliset tarpeet ja antavat siksi vääriä diagnooseja ja neuvoja, joutuu opastus yleisellä tasolla näin entistä suurempien haasteiden eteen – mikäli kirjan tekijän tavoite on todella tarjota ammattimaista apua.[20]

Ihmiselämä ja sen monimuotoiset ilmenemistavat ovat huomattavasti vaikeampia aiheita kuin itseapukirjallisuus antaa ymmärtää. Oppaina itseapukirjat tyrkyttävät usein yhden oikeaksi nähdyn lähestymistavan maailmamme monenkirjavuuteen ja alituiseen muutokseen, jota varten tarjotaan kirjallista itseapua sekä yleisesti että sairauden ja kuoleman kaltaisissa tilanteissa.[21] Sanelumuotoon kirjoitettu itseaputeos ei jätä lukijalle puheenvuoroa keskustelussa tai ajattelussa, toisin kuin vakavammin otettavat filosofiset ja tieteelliset teokset. Itseapukirja ojentaa ”totuuden”, kun tutkimuskirjallisuudessa on kyse nimenomaan ”totuuksien” kyseenalaistamisesta.

Lukija antautuu toisen armoille

Yksilöllinen ihmiselämä voi toteutua mitä kummallisimmin tavoin ja mitä vieraimmissa olosuhteissa, joten valmiita vastauksia etsivälle lukijalle yksinkertaistettu versio elämän toimintamallista varmasti tulee tarpeeseen. Silloin kasvaa riski, että pelko sivuuttaa ainutlaatuisen ja ainutkertaisen ihmiselämän, joka on todellisuudessa aina jatkuvaa tutkimusta ja itsetutkiskelua tuntemattomassa maastossa. Siten itseapukirjallisuuden tekijä ja lukija löytävät tiensä suojakuplaan.

Tavoiteltu yksilöllinen oma elämä jää ulkopuolisen gurun ohjeiden varaan eikä pääse kukoistamaan.

Hieman vastaavaa intiimiä sulkeutuneisuutta todellisuuden karikoilta tarjoaa rakkaus, joka luo itse omat karikkonsa välittämättä ulkoisista.[22] Kohti rakkautta, iloa ja vapautta pääsee olemalla itselleen armollinen ja vapautumalla täydellisyyden tavoittelusta, luvataan itseapukirjallisuudessa.[23] Rakkaus kuitenkin saa ihmisen tolaltaan, ja siihenkin on kirjansa. Rakastaminen kun on taito sinänsä.[24] Ensin on opittava ymmärtämään muita ihmisiä ja itseään.[25] Rakkaudesta voi syntyä lapsia ja se voi johtaa eroon, mutta tilanteeseen löytyy tutkimuspohjaista tietokirjallisuutta[26] ja toki itseapukirjallisuutta[27].

Mutta kuinka moni voi henkilöhistoriaansa tarkastellessaan todeta rakkauden olevan pelkkää auvoa?

Kirjallisuuskentän ulkopuolella

Siten koko itseapukirjallisuuden voi saattaa myös naurunalaiseksi genrenä kehottamalla ihmisiä vitsinä menemään yksinäisen lukulääkityksen sijasta ennemmin terapiaan.[28] Kriittistä tutkimukseen perustuvaa tietoa sekä myös aitoa apua voi löytyä tehokkaammin tietokirjallisuuden puolelta.[29] Itseapukirjallisuudenkin täytyy myöntää, että ihmiselle tekee hyvää priorisoida myös lukemansa.[30] Siihen auttaa tieteestä ja filosofiasta tuttu itseään korjaavuus eli alttius arvostella itseään ja muita uuden paremman tiedon valossa – sekä avoimuus muiden kritiikille. Todellisuus ja elämä tulisi kohdata myös kaikessa kamaluudessaan vakavalla tutkimusotteella, eikä käpertyä ”itseen”.[31]

Itseapukirjallisuutta voi hyväntahtoisesti lähestyä kuten runoilija Pentti Saarikoski (1937–1983) arvioimaansa teosta: se piti lukea kunnioituksesta tekijää kohtaan, joka on jaksanut sen kirjoittaa.


[1] Vanha sananparsi. Ks. http://www.kysy.fi/kysymys/1-mika-sanonnanaforismin-tie-helvettiin-paallystetty-hyvilla.
[2] André Spicer (2018). Paskanjauhantabisnes. Suom. Tapani Kilpeläinen. Alkuteos Business Bullshit, 2018. Tampere: Eurooppalaisen filosofian seura ry / niin & näin.
[3] Pauli Juuti (2018). Huono johtaminen. Tuhon tieltä toimivaan työyhteisöön. Helsinki: Gaudeamus. Robert I. Sutton (2018). Työpaikan kusipäät. Selviytyjän opas. Suom. Juuso Arvassalo. Helsinki: Minerva.
[4] Ks. esim. Rosamund Young (2018). Lehmien sielunelämä. Suom. Tero Valkonen. Helsinki: Bazar Kustannus.
[5] Timo Kettunen (2018). Miksi elämisestä tuli niin hankalaa? Helsinki: Fitra.
[6] Jari Sarasvuo (1996). Sisäinen sankari. Helsinki: WSOY.
[7] Dale Carnegie (1983). Miten saan ystäviä, menestystä, vaikutusvaltaa. Suom. Väinö Jaakkola 1939; Risto Mäenpää 1983. Alkuteos How to Win Friends and Influence People, 1937. Helsinki: WSOY.
[8] Tapio Ojala (2018). Kivun kanssa. Tampere: Vastapaino.
[9] Pirjo Säisä-Winter (2018). Henkiset voimavarat. Tutkittua tietoa henkisyyden vaikutuksista terveyteen ja hyvinvointiin. Helsinki: Viisas elämä.
[10] Marita Niemelä (2018). Sielukas elämä. Rohkeutta olla minä. Helsinki: Viisas elämä.
[11] Elina Kauppila (2018). Huomaa hetki perheessä. Vanhemman tunnetaitokirja. Helsinki: Viisas elämä.
[12] Aku Visala (2018). Vapaan tahdon filosofia. Helsinki: Gaudeamus; Vrt. itseapukirja Ilkka Virolainen & Harri Virolainen (2018). Mielen voima oppimisessa. Helsinki: Viisas elämä; Vrt. tietokirja Minna Huotilainen & Katri Saarikivi (2018). Aivot työssä. Helsinki: Otava.
[13] Niina Junttila (2018). Kaiken keskellä yksin: aikuisten yksinäisyydestä. Helsinki: Tammi; Henriikka Rönkkönen (2018). Bikinirajatapaus ja muita sinkkuelämän iloja. Jyväskylä: Atena.
[14] Minna Huotilainen & Mona Moisala (2018). Keskittymiskyvyn elvytysopas. Helsinki: Tuuma; Mika Sutinen & Mikko Kuitunen (2018). Mahtava moka. Uskalla, opi ja menesty. Helsinki: Alma Talent.
[15] Ari Haasio & Anu Ojaranta & Markku Mattila (2018). Valheen jäljillä. Helsinki: Avain; Antto Vihma & Jarno Hartikainen & Hannu-Pekka Ikäheimo & Olli Seuri (2018). Totuuden jälkeen. Helsinki: Teos.
[16]Ilkka Koppelomäki (2018). Saa mitä haluat. Opas omannäköisen elämän toteuttamiseen. Helsinki: Viisas elämä; Nando Malmelin (2018). Uudistu ja kasva – Luovan mielen kehittäminen ja johtaminen. Helsinki: Viisas elämä; Katja Pantzar (2018). Löydä elämäsi sisu. Helsinki: Siltala; Jordan B. Peterson (2018). 12 Elämänohjetta. Suom. Tero Valkonen. Helsinki: WSOY. Camilla Tuominen (2018). Johda tunteita – menesty työelämässä. Helsinki: Tammi.
[17] Reijo Laatikainen (2018). Pötyä pöydässä. Älä usko kaikkea, mitä ravinnosta kerrotaan. Helsinki: Kirjapaja.
[18] Ronnie Grandell (2018). Irti itsekritiikistä. Löydä terve suhde itseesi. Helsinki: Tammi.
[19] Jenny Kangasvuo & Jonna Pulkkinen & Katri Rauanjoki (2018). Kotvimisen vallankumous. Helsinki: Karisto. Sarah Knight  (2018). Viis veisaamisen elämänmullistava taika. Eli kuinka lakkaat tuhlaamasta aikaa, jota sinulla ei ole, ihmisten kanssa, joista et pidä, asioihin, joita et halua tehdä. Suom. Riie Heikkilä. Helsinki: Art House.
[20] Marja Aarnipuro (2018). Rintasyöpämatka. Helsinki: Docendo. Helena Hallenberg (2018). Parempaa kohti. Voi hyvin sairaudesta huolimatta. Helsinki: Kirjapaja. Nikki Stamp (2018). Tunteva sydän. Uusin tieto sydämesi toiminnasta ja terveydestä. Helsinki: Minerva.
[21] Soili Poijula (2018). Resilienssi. Muutosten kohtaamisen taito. Helsinki: Kirjapaja.
[22] Karita Palomäki (2018). Elämää voi aina parantaa. Valokuvat Anne Toivonen. Helsinki: Otava.
[23] Petri Hiissa (2018). Täydellinen kirja: vapauden täydellisyyden tavoittelusta. Helsinki: Otava. Helsinki: Otava. Eevi Minkkinen (2018). Ole itsellesi armollinen. Kirja hellittämisestä ja riittävyydestä. Helsinki: Otava. Miia Moisio (2018). Toivon kirja masennuksesta. Helsinki: Otava.
[24] Marianne Stolbow (2018). Rakastamisen taito. Helsinki: Otava.
[25] Thomas Erikson (2018). Psykopaatit ja idiootit ympärilläni. Kuinka ymmärtää muita ja itseään. Jyväskylä: Atena.
[26] Hannele Forsberg & Aino Ritala-Koskinen (toim.) (2018). Monen kodin lapset. Lasten monipaikkainen asuminen ja sosiaalityö.
[27] Helka Belt (2018). Lapsellinen ero. Helsinki: Kosmos.
[28] Iikka Kivi (2018). Menisit ennemmin terapiaan. Rehellinen self help -kirja. Helsinki: Kosmos.
[29] Jarno Hietalahti (2018). Huumorin ja naurun filosofia. Helsinki: Gaudeamus.
[30] Saku Tuominen (2018). Juu ei. Pieni kirja priorisoinnista. Helsinki: Otava.
[31] Sami Pihlström (2018). Ota elämä vakavasti. Negatiivisen ajattelijan opas. Helsinki: ntamo.