Osallistuin vuoden 2019 eduskuntavaaleissa kaverin vaalikampanjaan. Hän oli Vasemmistoliiton ehdokkaana. Perussuomalaiset julkaisi vaalivideon, joka oli heti kaikkien huulilla. V niin kuin ketutus oli ammattimaisesti tehty, maahanmuuttajavihamielinen ja väkivaltainen kostofantasia. Jaoin videon tukiryhmässämme ja ehdotin, että se katsottaisiin opetusmielessä. Ehdotus ei saanut vastakaikua. Videota ei kuulemma kannattanut jakaa edes varoittavana esimerkkinä, koska se vain lisäisi vihollisen näkyvyyttä ja normalisoisi heitä.
Politikassa kamppaillaan myös näkyvyydestä. Omille halutaan enemmän puhetilaa, vihollisille hiljaisuutta. Vasemmistolaiset antavat kuitenkin viholliselle koko ajan tahattomasti huomiota esittelemällä julkisesti sen ajattelua. Asiaa ei muuta se, että esittely tehdään kriittisin saattein.
Äärioikealla puolestaan hoetaan, miten vasemmistolaiset naamat ja arvot näkyvät nykyään aivan joka paikassa. Vähemmistöt ovat kolonisoineet median. Omaa näkyvyyttä ja puheavaruuden hallintaa puolestaan ei tunnusteta. Äärioikeistolaiset ovat mielestään altavastaajia silloinkin, kun he pitävät tiukasti kiinni vallan kahvasta.
Onko kaikki näkyvyys hyvää? Vasemmistolle negatiivinen näkyvyys on myrkkyä, äärioikeistolle välttämättä ei. Harry Salmenniemen romaanissa Varjotajunta (Siltala, 2023) todetaan, että perussuomalaiset onnistuvat dominoimaan tänä päivänä kaikkea. ”Niistä tulee aina puhe. Ne asuu meidän tajunnassa. Niillä on iso sohva kaikkien liberaalien päissä.”
Näkyvyys voi heikentää tai vahvistaa omaa porukkaa tai yksilöä – vaikutusta ei voi etukäteen tietää.
Nykyisellä vahvan politisoitumisen aikakaudella näkyvyyden merkitys korostuu entisestään. Näin tapahtuu erityisesti valveutuneen identiteettipolitiikan kehyksessä. Etnisille, seksuaalisille ja sukupuolisille vähemmistöille vaaditaan enemmän positiivista näkyvyyttä. Näkyvyyden ajatellaan tarkoittavan vaikutus- ja päätösvaltaa.
Etelä-Ranskassa järjestetään joka kesä kansainväliset Les Rencontres d’Arles -valokuvafestivaalit. Joel Karppanen kirjoitti tapahtumasta artikkelin Helsingin Sanomiin (7.7.2023) otsikolla ”Halu kontrolloida katsetta”. Kimmokkeen antaa yksi tämän vuoden päänäyttelyistä: pohjoismaista valokuvataidetta esittelevä Søsterskap. Norjankielinen nimi tarkoittaa sisaruutta. Kaikki näyttelyn 18 taiteilijaa ovat muita kuin miehiä. Ei-miespuoliset valokuvaajat saavat näkyvyyttä festivaaleilla ja Suomen suurimmassa päivälehdessä.
Näyttelyn järjestävät Suomen valokuvataiteen museon johtaja Anna-Kaisa Rastenberger ja Moderna Museetin kuraattori Anna Tellgren. Suomalaisista mukana ovat Lada Suomenrinne, Raakel Kuukka, Yeboyah-taiteilijanimellä tunnettu Amare Kuukka sekä Emma Sarpaniemi. Heidän työnsä käsittelevät kolonialismia ja etnisyyttä. Näyttelyssä fokusoidaan hyvinvointivaltioon intersektionaalisen feminismin näkökulmasta. Alateemana on sukupuolen moninaisuus. Varsinainen valveutuneen identiteettipolitiikan värisuora siis.
Artikkelissa keskitytään valokuvaaja ja valokuvataiteilija Emma Sarpaniemeen. Hänen omakuvansa Self-portrait as Cindy on valittu festivaalin julisteeseen. Siinä taiteilija on naamioitunut teinitytöksi. Hän kertoo: ”Nuorena mulla oli stereotyyppinen käsitys naiseudesta. Oli tosi vaikea asettua annettuihin raameihin. Kuvaamisen myötä oon löytänyt vapauden itseilmaisussa.”
Yhdessä artikkelin kuvassa Sarpaniemen nuoret, naispuoliset ystävät kannattelevat häntä. Toisessa Sarpaniemi poseeraa kaverinsa kanssa tietoisen jäykästi vintage-tyylisissä bikineissä. Tarkoitus lienee ironisoida perinteisiä uimapukukuvia. Kolmannessa kuvassa häntä ympäröi värikkäiden pallojen rengas. Naisella on joka kuvassa vakava ilme, minkä voi tulkita hymyilypakon kyseenalaistuksena. Karppanen kirjoittaa: ”Naiseuden ja feminiinisyyden ei tarvitse olla patriarkaatin määrittelemää. On muitakin tapoja elää, olla ja kuvata itseään.”
Sarpaniemi sanoo: ”Haluan kontrolloida sitä, miten mua katsotaan.” Koska lause on nostettu jutun otsikkoon, se on merkityksellinen. Sarpaniemi ei kuitenkaan perustele mitä tarkoittaa, eikä toimittaja tulkitse väitettä mitenkään. Asia esitetään itsestäänselvyytenä, mitä se ei todellakaan ole.
Valistuneen identiteettipolitiikan ytimessä vaikuttaa ajatus, jonka mukaan valtakulttuurin edustajat käyttävät vähemmistöihin alistavaa määrittelyvaltaa. Muunsukupuolinen performanssitaiteilija Alok Vaid-Menon kirjoittaa teoksessaan Beyond the Gender Binary, ettei ihmisen tappavin osa ole nyrkki, vaan silmä. ”Se, mitä ja miten ihmiset näkevät, liittyy kaikin tavoin valtaan.”
Valokuvataitelija, sukupuolentutkija Utu-Tuuli Jussila toteaa Jälki – kirjoituksia valokuvasta -esseekokoelmassa (S&S, 2022): ”Miksi näkyvänä oleminen on niin kammottavaa? Ehkä siihen liittyy myös kontrollin puute. Aistin epäsuhdan muiden havaitseman ruumiini ja kokemani kehon välillä.”
Filosofi Jean-Paul Sartren tunnetun teesin mukaan Helvetti on toiset ihmiset. Hän tarkoittaa sillä olosuhteita, joissa yksilö joutuu olemaan muiden arvioitavana. Yksilön olemus lukitaan tällöin tietynlaiseksi. Sarpaniemi, Vaid-Menon ja Jussila ovat sartrelaisia.
Vähemmistön edustajat haluavat tietenkin näkyä enemmän. Sekin on ymmärrettävää, että he haluavat itse määritellä itseään. Kukapa ei haluaisi. Kenellekään ei ole kuitenkaan valtaa siihen, miltä hän muiden silmissä näyttää. Jos niin luulee, elää näköharhassa.
Jos Sarpaniemi haluaa hallita sitä, miten häntä katsotaan, eikö se tarkoita sitä, että muiden täytyy katsoa häntä, kuten hän katsoo itseään? (Mitenköhän hän mahtaa muuten katsoa itseään? Tuskin kovinkaan ikävästi.)
Utu-Tuuli Jussila sanoo, että ”eihän tuntematon silmäpari voi oikeasti nähdä kuka olen”. Hän kantaa siis ainoana totuutta itsestään. Entä jos tuntematon silmäpari näkeekin Jussilan Jussilaa paremmin? Sellaisia ominaisuuksia, joita Jussila ei itse halua nähdä? Totuus meistä on ulkopuolellamme.
Mieleen tulee selfieilmiö. Siinäkin yritetään kontrolloida kuvaa itsestä. Selfie sanoo katsojalle: tässä minä olen, omilla ehdoillani, ihaile minua. Omakuviaan jatkuvalla syötöllä someen tuuttavia ihmisiä pidetään turhamaisina. Miten valistuneet valokuvataitelijat pohjimmiltaan eroavat heistä?
Jos joku ilmoittaa oikein erikseen, että haluaa kontrolloida, miten häntä katsotaan, hän suorastaan kerjää epäkunnioittavia katseita. Katsotaanpa uudestaan Sarpaniemen ”leikkisiä” omakuvia. Ne näyttävät itsetyytyväisiltä, mielikuvituksettomilta ja alleviivaavilta.
Filosofi Jacques Derridan mukaan kirjoittaja ei voi hallita tuottamiaan merkityksiä. Niitä on yhtä paljon kuin lukemisen konteksteja. Sama juttu kuvan kanssa: ei ole mitään rajaa sillä, miten monin eri tavoin ihmistä voi katsoa. Tulkintojen avaruus on periaatteessa ääretön.
Kun huomioi, miten paljon ulkoiset ja tiedostamattomat voimat vaikuttavat meihin, voimmeko päättää viime kädessä sitäkään, minkälaisia olemme? Olemme vieraampia itsellemme kuin luulemmekaan, identiteettimme hämärä.
Olemme aina muiden määrittelyiden armoilla, halusimme sitä tai emme. Olemme sartrelaisittain helvetissä, mutta sellaista toisten ihmisten kanssa oleminen on. Muilla tavoin emme voi olla.
Elämä muiden katseiden alla on ehkä vähän turvatonta, mutta myös jännittävää.
Jospa vain hyväksyisi sen, että muut näkevät meissä puolia, jotka eivät hivele omakuvaa.
– Peggy Rankin: Olet kerta kaikkiaan hirviö!
– Jakob Horner: Peggy, en minä ole kerta kaikkiaan hirviö: olen myös hirviö.
(John Barth: Matkan pää)