Toimittajakaksikko Anna Sarasteen ja Petri Raivion teos Pitkät jäähyväiset – Reportaasi fossiili-Euroopan syrjäseuduilta luo katseen niihin alueisiin ja ihmisiin, joita on ilmastokeskusteluissa pidetty lähinnä ilmastokriisin pahiksina ja vihreän kehityksen jarruina. Teos perustuu lukuisiin haastatteluihin ja seuraa fossiilisten polttoaineiden tuotannosta eläviä ihmisiä läheltä. Puheenvuoron saavat niin Karstulan turpeentuottajat Suomesta, Lausitzin ruskohiilikaivostyöntekijät Saksasta kuin Sleesian lämmityshiiliyrittäjät Puolasta.
Alueita yhdistää paitsi fossiilisten polttoaineiden tuotanto myös perifeerisyys. Turpeen sekä rusko- ja kivihiilen tuotanto sijoittuvat Euroopan syrjäseuduille. Suomessa jyrsitään turvetta maa- ja metsätalouden näkökulmasta tuottamattomilta alueilta, joilla turpeentuotanto saattaa olla ainoa elinkeino. Saksassa puolestaan ruskohiilen tuotanto on yhä enemmän keskittynyt entisen Itä-Saksan alueelle, ja Puolassa kivihiilikaivokset ovat yhtä lailla kaukana keskuksista.
Saraste ja Raivio muistuttavat, että eurooppalainen talous ja identiteetti ovat olleet vahvasti sidoksissa fossiilisen energian tuotantoon toisen maailmansodan jälkeen. Jopa EU:n alkujyvänen liittyy fossiiliseen polttoaineeseen: vuonna 1952 perustettu Euroopan hiili- ja teräsyhteisö pyrki teräksen ja hiilen tuotannon kasvattamiseen ja niiden vapaakauppaan elintason ja työllisyyden nostamiseksi toisen maailmansodan runtelemalla mantereella. Vuosikymmenten myötä hiili- ja teräsyhteisö laajeni vapaakauppa-alueeksi ja lopulta meidän tuntemaksemme Euroopan unioniksi.
Myös Suomessa turpeentuotanto on ollut alusta lähtien kansallinen ja valtiollinen projekti, jota ruokkivat öljykriisi ja pyrkimys omavaraisuuteen. 1970-luvulla Valtion polttoainekeskukselle, nykyiselle Vapolle, annettiin tehtäväksi monikymmenkertaistaa turpeentuotanto. Turve oli pitkään verotonta siinä missä tuontipolttoaineista perittiin valmisteveroa. Turpeentuotantoa on pidetty huoltovarmuuden kannalta tärkeänä aivan viime vuosiin asti.
Pitkät jäähyväiset -teosta varten haastateltu saksalainen kaivosmies kuvaa aikakauden ilmapiiriä kertomalla, kuinka itäsaksalaiset opetettiin ajattelemaan luonnon olevan kansakunnan palvelukseen valjastettu hyödyke, jota on aina tuhottu. Luonto oli kehityksen väistämätön uhri. Luksusta ei ollut koskematon luonto vaan lämmin suihku kerrostaloasunnossa.
Vuosikymmeniä niin suomalaiset turpeentuottajat kuin Itä-Euroopan hiilikaivostyöläiset olivat teollisen kehityksen eturintamassa. He kaivoivat elintasoa ja teollista kehitystä sekä itselleen että koko yhteiskunnalle. Hiilikaivostyöllä on sekä Puolassa että Saksassa ollut romanttinen sädekehä: kaivostyöläisiä on pidetty miesten miehinä, vahvoina, pystyvinä ja sitkeinä, jotka selviävät mistä tahansa. Itä-Saksan ja Puolan työn sankareista on kuitenkin yhdessä sukupolvessa tullut maapallon tulevaisuuden vihollisia, vihreän kehityksen vastustajia. Nämä työn sankarit selviävät mistä tahansa muusta paitsi työnsä menettämisestä, sillä kaivostyöstä riippuvaisilla alueilla työ on olennainen osa sekä ihmisten minäkäsitystä että paikallista identiteettiä.
Fossiilienergian vähentämistarpeisiin liittyykin myös surua ja menetyksen tunteita. Kyse ei ole vain toimeentulosta sinänsä, sillä EU pyrkii tukemaan vihreää kehitystä niillä alueilla, joiden elinkeinot ovat olleet riippuvaisia fossiilisten polttoaineiden tuotannosta. Mitkään tukiprojektit eivät kuitenkaan auta, jos suomalainen turvetyöntekijä kieltäytyy menemästä uudestaan koulun penkille ja saksalainen kaivosmies vain tuhahtaa ajatukselle siitä, että töitä saattaisi löytyä matkailun parissa sen jälkeen, kun käytöstä poistetut kaivokset on muutettu tekojärviksi.
Sarasteen ja Raivion tietoteos tekeekin ymmärrettäväksi sen, miksi ilmastonmuutosta ja ilmastotoimia kyseenalaistavat poliittiset puolueet, kuten Perussuomalaiset ja Alternativ für Deutschland, ovat saaneet merkittävästi kannatusta nimenomaan fossiilisen polttoaineen tuotannosta riippuvaisilla alueilla. Perussuomalaiset oli ainoa eduskuntapuolue, joka ei sitoutunut vuoden 2018 ilmastolinjauksen tavoitteeseen tehdä Suomesta hiilinegatiivinen 2040-lukuun mennessä. AfD puolestaan kyseenalaistaa ihmisen vaikutuksen ilmastonmuutokseen. Nämä puolueet eivät puolusta pelkästään fossiilisen polttoaineen tuotantoa, vaan syrjäseutujen ihmisten identiteettiä. Ongelmana on se, että identiteettiä puolustetaan vastustamalla maahanmuuttoa ja EU:ta sekä kyseenalaistamalla tieteellinen tieto: konkreettisen ja tutkimuksin todistetun ilmastokriisin sijasta uhkiksi nostetaan kuvitelmia.
Myös Puolan Laki ja oikeus -puolue (PiS) on vuosikymmeniä puolustanut hiilivoimaa EU:n vihreän kehityksen tavoitteista huolimatta. Puolassa kaivosalan ammattiliitoilla on perinteisesti ollut paljon poliittista valtaa, ja tappiollisia, valtio-omisteisia kaivoksia on tuettu runsaskätisesti. Edelleenkin Puola tuottaa 90 prosenttia EU-alueen kivihiilivoimasta. Puola on kuitenkin saamassa energiamurroksen toteuttamiseen enemmän tukea kuin mikään muu EU-maa, mikä on osittain muuttanut myös PiS:n suhtautumista hiilivoimaan.
Fossiilienergian hyödyntäminen ei kuitenkaan ole ollut pelkkää kehityksen ja työn riemuvoittoa ilmastokriisiin asti. Kaivokset ja turvetuotanto aiheuttavat ympäristötuhojen lisäksi myös inhimillistä kärsimystä. Fossiilienergian käyttö on merkinnyt paikalliskulttuurien tuhoa eri puolilla Eurooppaa, kun mannerta on nostettu jälleenrakennuksen aikana jaloilleen. Pitkät jäähyväiset kuvaa, kuinka Saksan vähemmistökansalta sorbeilta kirjaimellisesti kaivetaan maa jalkojen alta, kun ruskohiilikaivoksia edelleenkin laajennetaan. Alueella onkin aina ollut myös hiilikaivosten vastustajia, heitä, jotka on työnnetty ja työnnetään pois esi-isiensä asuinsijoilta. Samanlaisia kokemuksia on turvealueilla asuvilla suomalaisilla. Turvetuotantoalueiden asukkaat eivät välttämättä vastusta energiaturpeen käyttöä sinänsä, vaan sitä, että kotijärvet rehevöityvät, kalakannat romahtavat ja tutut hillasuot muuttuvat teollisuusalueiksi.
Fossiilisten polttoaineiden louhinta onkin vienyt ihmisiltä siteen paikkaan aivan toisella tavalla kuin mitä vaikkapa toisen maailmansodan jälkeiset alueluovutukset aiheuttivat. Toisen maailmansodan loppuvaiheessa karjalaiset joutuivat evakkoon, ja sudeettialueilla asuneet saksalaiset ajettiin nykyisen Saksan alueelle, mutta Karjala ja sudeettialueet sentään jäivät rajojen taakse. Ne olivat ja ovat edelleen olemassa. Rautaesiripun murtumisen jälkeen näillä alueilla on voitu vierailla. Sama ei päde hiilikaivosten ja turpeennoston alle jääneisiin alueisiin, joita ei kerta kaikkiaan enää ole, koska ne on näverretty ontoksi ja poltettu voimalaitoksissa energiaksi. Ja kun fossiilisten polttoaineiden käyttö päättyy, tyhjenevät myös ne kaupungit ja kylät, jotka on rakennettu pelkästään fossiilisten polttoaineiden tuotannon varaan.
Hiilenharmaan synkistä aiheistaan huolimatta Pitkät jäähyväiset näyttää, että myös toivoa on. Kulttuuri ja taide tarjoavat tapoja käsitellä fossiilisesta elämäntavasta luopumiseen liittyviä menetyksiä. Ne vahvistavat haurastuvia yhteisöjä ja synnyttävät uusia. Fossiilisten polttoaineiden käytön päättyminen tarkoittaa suurta sosiaalista ja kulttuurista murrosta, johon on sopeuduttava, halusi tai ei. Pelkkä elinkeinopolitiikka ei kuitenkaan riitä ratkaisuksi. Lausitzissa yhteyttä menetettyihin kyliin ja kulttuureihin etsitään yhteisötaiteen avulla. ”Kulttuuri toimii eräänlaisena yhteisön ja kaupungin peilinä”, sanoo kirjaan haastateltu tanssija ja koreografi Dirk Lienig. ”Sen avulla voidaan herättää keskustelua tulevaisuudenkuvista tasolla, jolle politiikka ei yllä.”
Kirjallisuus: Anna Saraste & Petri Raivio: Pitkät jäähyväiset. Reportaasi fossiili-Euroopan syrjäseuduilta. Vastapaino, 2021. 244 s.