Kuinka suuressa arvossa pitäisit omaa ajatteluasi, jollet koettaisi saavuttaa sen avulla mitään?
Inhimillisistä hyveistä puhuttaessa älykkyys nousee usein ystävällisyyden, lojaaliuden ja empaattisuuden rinnalle, sillä äly on avuksi oikeudenmukaisten ratkaisujen tekemisessä ja yhteisön hyvän edistämisessä. Sen sijaan ajattelu itsessään harvoin luetaan osaksi vaalittujen joukkoa, koska sitä ei samalla tavalla pidetä arvona. Filosofiassa keskustelu arvoista kuuluu perinteisesti etiikan alaan, mutta havainnollistavia analogioita voi löytyä yhtä lailla – ja kenties jopa helpommin – tiedonfilosofian haarasta. Valikoitui lähestymistavaksi sitten kumpi tahansa, ei toista tyystin voi sulkea pois: ajattelu ohjaa huomion tiedonfilosofian kysymyksiin, mutta tekoälyn ja keinotekoistuvan todellisuuden aikakautena on uskallettava puhua myös ajattelun arvosta ja etiikasta. Kipein tekoälyn käyttöön, mahdollisuuksiin ja tulevaisuuteen liittyvä kysymys koskee ajattelun itseisarvoa ja sitä, kuinka helposti ihminen on valmis luopumaan älyllisestä autonomiasta.
Antiikin tunnetut filosofit Platon ja Aristoteles tekivät kirjoituksissaan eron kahden viisauden muodon, fronesiksen ja sofian, välille. Siinä missä Platon käytti käsitteitä jokseenkin ailahtelevaisesti, oli Aristoteles tässä asiassa opettajaansa johdonmukaisempi. Aristoteleen filosofiassa fronesis tarkoittaa käytännöllistä, oikein toimimiseen liittyvää viisautta, kykyä tehdä hyviä päätöksiä ja oikeudenmukaisia arvostelmia. Sofia puolestaan on hyötynäkökulmasta katsoen yhdentekevää, itseisarvoista viisautta, ja siksi se ainakin arkiajattelussa asettuu lähemmäs perinteistä käsitystä pohdiskelevasta viisaudesta, filosofisesta mielen työstä. (Käsitteiden erosta ks. esim. Curnov 2011, 95–100.) Sukeltamatta tämän syvemmälle antiikin monisyisiin viisausteorioihin voi kysyä, miten käsitys itseisarvoisesta viisaudesta, sofiasta, käyttäytyy sovellettaessa ajatteluun itseensä.
Itseisarvoisen viisauden käsite on helppo hyväksyä puhuttaessa filosofiasta, jossa tieto on tavoittelemisen arvoinen ulkoisista tekijöistä riippumatta. Hyvin pian filosofian ulkopuolelle siirryttäessä herää tarve löytää viisaudelle ja tiedolle konkreettisempia tarkoituksia, ja silloin myös hyödyntavoittelun näkökulma löytää tiensä keskusteluun. Esimerkiksi kirjallisuutta ja taidetta punnitaan arkikeskustelussakin yhteiskunnallisen vaikuttavuuden ja eettisten hyveiden kehittämisen kannalta, vaikka pelkkä taiteen olemassaolo riittää omaksi oikeutuksekseen. Saman kriittisen karsintakirurgian kohteena on myös ajattelu, josta puhuttaessa älyllisen työn välinearvoisuus ymmärrettävästi korostuu: ajatustyöt – ja ajattelevien yksilöiden yhdessä käymä keskustelu – ovat edelleen ongelmanratkaisun, luomisen ja suunnittelun sekä ylipäätään yhteisen toiminnan perusedellytyksiä. Tällaiseen ajatteluun kuuluu systemaattisuutta, tavoitteellisuutta ja ymmärrys yhteisestä päämäärästä.
Parhaan mahdollisen ratkaisun löytämiseksi ihminen saattaa turvautua 2020-luvun mahdollistamien keinojen ansiosta tekoälyn apuun. Toimintaa palvelevan, hyötyarvoisen ajattelun apuvälineenä tekoäly voi olla monella tavalla arvokas. Silti olisi syytä varoa, ettei se samalla tee tarpeettomaksi ajattelun taitoa itseään.
Tekoälyn hillittömästi kasvavaa käyttöä kyseenalaistava saa helposti osakseen sääliviä katseita ja huomautuksia siitä, että erilaiset kognitiivista kuormitusta vähentävät apuvälineet helmitaulusta taskulaskimiin ja korjaaviin tekstinkäsittelyohjelmiin on nähty yhtä lailla vahingollisina, älyllisesti laiskistuttavina ja taitoja heikentävinä. Yksinomaan teknologiaa ei toki ole syyttäminen vaikkapa Pisa-tulosten heikkenemisestä, mutta siihen ei myöskään tulisi suhtautua sokean optimistisesti: teknologian haittavaikutuksia on helppo aliarvioida, sillä ne muodostavat eri tekijöiden kokonaisuudesta vain yhden siivun. Tuon yksittäisen siivun osavaikutus on kuitenkin mittava. Rohkeita ratkaisuja ja konsulttien ihannoimaa, itseisarvoksi noussutta innovatiivisuutta suosivassa maailmassa on uskallettava painaa myös jarrua silloin, kun tarpeen on.
Siinä missä tekoäly voi monella alalla vähentää ajatteluun liittyvää työtä, se ei kuitenkaan koskaan voi vapauttaa ajattelusta, ainoastaan poistaa totuttuja kiintopisteitä, joihin ajattelu hakeutuu. Mitä kiinteämmin tekoäly nivoutuu osaksi tavallista arkea ja hoitaa tähän saakka ajattelua vaatineita toimintoja, sitä enemmän jää tilaa mielen haitalliselle tyhjäkäynnille: ihminen vapautuu ajattelemisen velvoitteista mutta jää samalla oman tietoisuutensa vangiksi. Jäsentyneen, päämäärätietoisen ajattelutyön tilalle astuvat hajanaiset, vain osittain tiedostetut ajatuskulut, joiden ohjaksia ihminen ei enää pitele. Mieltä ei enää tarvitse aktiivisesti käyttää, mutta se pysyy edelleen käynnissä, vapaana toimimaan haitallisillakin tavoilla. Moni voi varmasti samastua kokemukseen siitä, että antaisi mitä tahansa voidakseen hetkeksi lakata ajattelemasta. Tällaista vapautta tekoäly ei kuitenkaan voi antaa, sillä täysi mielen tyhjyys on harvan, jos kenenkään, saavutettavissa. Meditaation, mielekkään työskentelyn tai vaikkapa luovan tekemisen tuottama tyyni ajatuksettomuus on kaukana myrkyllisestä joutilaisuudesta, jossa mieli omaehtoisesti täyttyy kaoottisilla ajatuskehillä.
Sekä hyvässä että pahassa ajattelua voidaan nykytiedon valossa pitää ihmiselle ainutlaatuisena kykynä, vaikkei meillä pääsyä toisten lajien sielunelämään olekaan. Miksi siis olemme auliisti ja harkintaa vailla siitä luopumassa?
Käytännön hyödyn poistuttua ajattelun arvoa jää puolustamaan enää puhdas älyllinen ilo. Älyllinen mielihyvä ei ehkä houkuta nopeasta palkinnosta ja ripeässä tahdissa vaihtuvista ärsykkeistä viehättyviä aivoja, jotka ovat vähitellen tottuneet niille tarjottuun ainekseen ja oppineet sitä janoamaan. Silti on vaikea keksiä mitään, mihin pulman onnistuneesta ratkaisemisesta tai oivalluksesta syntyvän riemun, harvinaisuudessaan huumaavan, voisi rinnastaa. Älyllisen työn tuottama mielihyvä on laadussaan ainutlaatuista, ja sen lumoa lisää tuntu tavoittamattomuudesta. Oivalluksen hetki, jonka moni saattaa vaikkapa koulutaipaleensa varhaisimmilta askelilta muistaa, on häviävän lyhyt ja kieltä pakeneva, se karkaa sitä loitommas, mitä lujemmin siitä koettaa pitää kiinni, mutta jättää jälkeensä yhtä kaikki oppimisen oraat. Ihminen luonteelleen tyypillisellä tavalla on taipuvainen karttelemaan sitä, mikä on vaivalloista ja työlästä, mutta saattaa samalla tulla luopuneeksi myös suurimmista ilon ja tyytyväisyyden lähteistä.
Fronesiksen ja sofian viisauskäsitteiden lisäksi antiikista, tunnetuimmassa muodossaan Aristoteleen filosofiasta, periytyy horror vacui -nimellä tunnettu ajatus tyhjiötä kammoavasta luonnosta. Ajatus liittyy juuriltaan filosofian ja varhaisen luonnontieteen käsityksiin materian toiminnasta ja siitä, onko luonnossa esiintyvä tyhjä tila edes loogisesti mahdollinen: havainto ohjaa otaksumaan, että näennäisesti tyhjässä paikassa on vähintäänkin ilmaa ja että tiheä pyrkii täyttämään harvemman. Kuitenkin horror vacui -periaate on tärkeä pohdinnan aihe muussakin filosofiassa. Tyhjyyden kammo tuijottaa vastaan myös silloin, kun ajattelu viimein lakkaa olemasta itseisarvoista.
Sallittakoon pieni, kaikki mutkat surutta oikaiseva kärjistys: jos evoluutio myös ajattelun tapauksessa hioo vähä vähältä pois sen, mikä on uudessa ympäristössä tarpeettomaksi käynyt, voisi päätellä, että ajattelun taito itsessään rapautuu hiljalleen vähäisestä olemattomaksi. Riski on kenties pieni ja vähintäänkin kaukainen huolimatta tekoälyn nopeasta kehityksestä ja yleistymisestä, mutta se on pohdinnan arvoinen yhtä kaikki. Samoin on syytä pohtia, mitä lopulta ilmestyy ajattelun jälkeensä jättämään tyhjiöön. Kehruu-Jennyn tavoin tekoälykin säästää aikaa ja vaivoja, mutta utopialta kuulostava rajaton vapaa-aika liukuu nopeasti dystopiaksi. Miten käyttäisimme kaiken älylliseltä työltä vapautuneen ajan ja olisiko se kenellekään hyväksi? Ajastakaan puhuttaessa määrä ja mielekkyys eivät aina astu rinnan.
Viitattu kirjallisuus:
Curnov, Trevor 2011: “Sophia and Phronesis: Past, Present, and Future.” Research in Human Development, 8:2. London. Taylor & Francis Group. 95–108.