Niin sanotun kolmannen tehtävän mukaan yliopistojen ja tutkimuslaitosten tulisi palvella ympäröivää yhteiskuntaa. Yleensä tämä tarkoittaa sitä, että tutkijat kertovat tutkimuksistaan suurelle yleisölle, popularisoivat tiedettä ja osallistuvat yhteiskunnalliseen keskusteluun tutkijan roolissa. Tiedettä kannattaa tietenkin tarjota sinne missä ihmisetkin nykyään ovat – sosiaaliseen mediaan.
En yritä popularisoida tutkimustani puhtaasti omasta halustani, vaan myös siksi, että olen luvannut niin rahoittajalleni. Omia tutkimuksiani on väitöskirjasta alkaen rahoittanut Maj ja Tor Nesslingin säätiö, joka tukee ympäristön hyvinvointia edistävää tutkimusta. Säätiön tärkeimpinä rahoituskriteereinä ovat perustajansa toiveen mukaisesti ratkaisukeskeisyys sekä yhteistyö eri tahojen kesken. Ratkaisukeskeisyydessä ja yhteistyössä viestintä on erityisen tärkeää, ja Nesslingin säätiö vaatiikin rahoittamiltaan hankkeilta panostusta tiedeviestintään.
Tieteeseen kohdistettujen leikkausten takia yhä suurempi osa Suomessa tehtävästä tutkimuksesta rahoitetaan säätiöiden varoista. Opin jo aloittelevana väitöskirjatutkijana, että pärjätäkseni kiihtyvässä rahoituskilpailussa minun on viestittävä tutkimuksestani, vaikka tuntuisi siltä, ettei mitään sanottavaa ole. Ilman rahoitusta ei ole tuloja, sillä meillä tutkijoilla ei tavallisesti ole työpaikkaa, vaan sellainen on itse luotava voittamalla rahoituskilpailussa.
Tiedeviestintä on siis välttämätöntä. Somessa se ei kuitenkaan ole ongelmatonta.
Ensinnäkin tieteen lisääntynyt saavutettavuus voi aiheuttaa sosiaalisen median käyttäjissä harhan siitä, että tutkiminen on helppoa ja että oikeastaan kuka tahansa voi toimia tutkijana. On toki hyvä, että tiede tulee yhä useammin vastaan Facebookissa ja Twitterissä. Kuitenkin tieteen arvo voi näkyvyydessä ja suosiossa mitattuna näyttäytyä somessa samanvertaisena tai vähäisempänäkin verrattuna pseudotieteisiin ja uskomuksiin: Instagramissa #science-tunniste on tätä kirjoitettaessa merkitty 7,4 miljoonaan julkaisuun, mutta yhteensä paljon enemmän julkaisuja löytyy esimerkiksi tunnisteilla #detox, #naturalhealing ja #juicecleance. Nämä tunnisteet yhdistyvät usein tuotteisiin, joiden toimivuutta ei ole tieteellisesti todistettu ja joita voidaan markkinoida valheellisilla terveysväittämillä tai jopa salaliittoteorioita hyödyntäen.
Kun toimittaja kirjoittaa tieteellisessä artikkelissa julkaistujen tutkimustulosten pohjalta uutisen, tieto tutkimuksesta saavuttaa lukijat melko hyvin. Koska toimittajia on kuitenkin vaikeaa saada kirjoittamaan tutkimuksista juttuja, yritän parhaani mukaan verkostoitua ja tartun tilaisuuksiin saada lisää näkyvyyttä. Olen kirjoittanut kolumneja ja mielipidekirjoituksia, ja kommentoin aktiivisesti sosiaalisen median päivityksiä. Erityisesti olen puuttunut tieteellisen tiedon kyseenalaistamiseen ja vähättelyyn.
Oma-aloitteiseen tiedeviestintään liittyy kuitenkin lehtijuttua huomattavasti enemmän epävarmuustekijöitä, eikä kiitosta kannata aina odottaa. Tiedeuutisesta kertovan somepäivityksen kommenttikenttään ilmestyy usein tulosten epäilyjen lisäksi alatyylisiä ja vähätteleviä kommentteja, ja tutkijoista voidaan heittää herjaa erilaisissa huumoriryhmissä ja omalla seinällä – ikään kuin irvailu ei olisi ilkeää, jos se on puettu vitsiksi ja suurimmalla osalla on hauskaa.
Itse jouduin somepilkan kohteeksi alkukesästä, kun joku keksi, että hymyilen lehden kannessa turhan leveästi jutun otsikkoon nähden. Facebook-ryhmäläiset irvailivat sille, kun muka iloitsen ihmiskunnan tuhosta ja kuolevista lapsista. Artikkeli on oikeastaan henkilökuva, minun urani tarina, jossa hieman ironisesti puhutaan muun muassa koulukiusaamisesta.
Kun Suomen ympäristökeskuksen erikoistutkija Seppo Knuuttila kommentoi MTV3:n uutislähetyksessä sinilevätilannetta, hän sai Twitterissä kimppuunsa saman median toimittajan sekä muita, tyypillisesti ympäristötutkijoita kyseenalaistavia tilejä. Knuuttilaa onneksi puolustivat häntä valehtelusta syyttäneen toimittajan esimies sekä Suomen ympäristökeskus.
Pilkallisen huumorin kohteeksi joutuminen sai minut miettimään, kuka puolustaisi somekiusaamisen kohteeksi joutunutta tieteestä viestivää itsenäistä tutkijaa. Haastattelustani oli jäänyt tutkimukseni rahoittaja mainitsematta, joten potentiaaliset puolustajat olisivat olleet vähissä, jos niitä olisi tarvittu. En myöskään tiedä, kenen puoleen voisin Helsingin yliopistolla kääntyä, jos joutuisin laajan hyökkäyksen kohteeksi sen takia, että olen yrittänyt tehdä tutkimustani tunnetuksi.
Somehaukkuminen ei ainakaan lisää tutkijoiden innostusta tiedeviestintään, kuten Tiina Raevaara kirjoittaa Suomen Kuvalehden kolumnissaan. Ravitsemustieteen tutkijat ovat jopa saaneet tappouhkauksia. Omien havaintojeni mukaan somessa on tapana lytätä erityisesti tiedeuutisia ja tutkijoita, joiden tutkimustulokset poikkeavat konservatiivisista arvoista. Tämä saattaa vaikeuttaa etenkin esimerkiksi kasvissyöntiä tai luonnonsuojelua positiivisessa valossa esittävien uusien ajatuksien ja tutkimustulosten leviämistä.
Tilanne muistuttaa mielestäni koulukiusaamista: se saa eniten huomiota, joka heittää parhaan herjan. Itse tiedeuutinen voi jäädä vähemmälle huomiolle, jos esiin nostetaan mieluummin topakoita kommentteja, joiden mukaan valtakunnan varoja on taas käytetty hyödyttömään hömppään.
En usko, että somekansaa voisi saada yhtäaikaisesti käytöskouluun, mutta itse olen päättänyt pyrkiä haukkumisen sijaan aitoon keskusteluun. Suvaitsen eriävät ja perustellut mielipiteet ja haluan myös oppia niistä. Yritän perustella omat näkemykseni vedenpitävämmin ja vältän kirjoittamasta kommentteja suuttuneena. Ohjenuorakseni olen valinnut Michelle Obaman kuuluisan lauseen ”When they go low, we go high”.
On myös ilahduttavaa huomata, että Helsingin yliopisto on alkanut nostamaan tutkimuksia esiin sosiaalisessa mediassa. On varmasti paljon vaikeampaa vähätellä maailman 57. parasta yliopistoa kuin yksittäistä tutkijaa.