Osallistuin vuonna 2015 kirjallisuustieteelliseen konferenssiin Changshan yliopistossa Keski-Kiinassa. Paikalle oli lennätetty useita professoreita ja tutkijoita Yhdysvaltojen rannikkokaupunkien huippuyliopistoista. Eräällä lounaalla istuin arvovaltaisen delegaation pöydässä, kun moniaalle rönsyillyt keskustelu päätyi setvimään Yhdysvaltain seuraavan vuoden presidentinvaaleja. Mielipiteiden lennellessä höyryävien tofuannosten yllä joku muisti mainita, että myös kiinteistömoguli Donald Trump oli ilmoittautunut mukaan kilpailuun republikaanien ehdokkuudesta. Koko pöytä räjähti pilkalliseen nauruun.
Olen jälkeenpäin usein palannut miettimään tuota naurua. Naurua, joka muuttui ensin tyrmistyneeksi hiljaisuudeksi ja sitten neljä vuotta kestäneeksi kiukunsekaiseksi protestoinniksi. Naurua, joka tuntuu lopullisesti jakaneen länsimaiset yhteiskunnat kahteen keskenään vihamieliseen leiriin.
Itse olen seurannut Trump-keskustelua vuosi vuodelta syvenevän hämmennyksen vallassa. En pystynyt käsittämään suomalaisten oikeistokonservatiivien juhlintaa vuoden 2016 vaalien jälkeen. Trump on suurisuinen ja narsistinen öykkäri, joka tuskin on lukenut edes nimissään julkaistuja kirjoja. Häntä on mahdoton nähdä jatkona Edmund Burken, Russell Kirkin ja Roger Scrutonin kaltaisten sivistyskonservatiivien kunniakkaalle perimyslinjalle.
Vielä hämmentävämpää on, että osa Trumpin kannattajista näkee hänet jonkinlaisena eliitin vastavoimana. Hänen isänsä Fred Trump oli rakennus- ja kiinteistökaupoilla rikastunut liikemies, joka syötti poikaansa kultalusikalla alusta lähtien. Vuonna 1971 Donaldista tuli isänsä yrityksen johtaja, mikä sittemmin nosti hänet julkisuuteen ja lopulta politiikkaan. Hänet on siis kauttaaltaan marinoitu elitismissä.
Kaikesta tästä huolimatta Trumpia kiivaasti vastustavan kansanjoukon retoriikka ja käytös herättävät minussa vähintään yhtä suurta kummastusta. Trumpin valtakaudella hänen julkisesta herjaamisestaan tuli tiedostavalle vasemmistolle eräänlainen uusi urheilulaji. Yhtäkkiä kaikkien suvaitsevaisuutta, moniarvoisuutta ja hyviä käytöstapoja peräänkuuluttavien aktivistien tuli kovaäänisesti parjata Trumpia.
Valtavirtamedia tuntui tietoisesti tai tiedostamattaan lietsovan kuvaa Trumpista riidanhaluisena ääliönä, joka ei koskaan ”sano” tai ”totea” mitään vaan ainoastaan raivoaa, huutaa, väittää ja karjuu. Trumpin suustaan päästämät päättömyydet uutisoitiin näyttävästi, mutta hänen tolkullisemmat julkilausumansa ohitettiin usein huomiotta. Esimerkiksi viimeisen presidenttivuotensa itsenäisyyspäivänä Trump piti Mt. Rushmorella asiallisen ja punnitun puheen, jossa hän puolusti sananvapautta ja kritisoi cancel-kulttuuria. En nähnyt yhdenkään suomalaisen median edes maininneen tapausta.
Yksi yleisimmistä argumenteista Trumpia vastaan on, että hän on syyllistynyt valehteluun. Tämä pitää eittämättä paikkansa, ja Trumpin suustaan päästämillä sammakoilla kansoittaisi keskikokoisen järven. Hän ei kuitenkaan ole ainoa ohi suunsa puhunut Yhdysvaltojen presidentti. Yhdysvaltalaisen Committee on Oversight and Accountabilityn raportin mukaan Joe Biden on valehdellut vähintään 16 kertaa Hunter-poikansa hämäriin liiketoimiin liittyen. Tammikuussa 1998 uupuneen oloinen ja sameasilmäinen Bill Clinton vakuutti televisiokameroiden edessä, ettei hänellä ollut ollut seksuaalista suhdetta Monica Lewinskyn kanssa, mutta Lewinsky kertoi olleensa presidentin kanssa intiimissä kanssakäymisessä yhteensä yhdeksän kertaa. Listaa voisi jatkaa pidemmällekin, mutta silti Trump on ainoa ex-presidentti, jonka yhteydessä valehtelusta on tehty mainetta tahraava synti.
Trump saa siis kerta toisensa jälkeen erityiskohtelun sekä ihailijoiltaan että vihailijoiltaan. Miksi on näin? Itse näen, että Trumpista on tullut mielipiteitä poikkeuksellisen voimakkaasti jakava hahmo sen vuoksi, että hänen persoonansa vastaa kahden identiteettiheimon psykologisiin tarpeisiin.
Konservatiivisiin arvoihin kallellaan oleva joukko kaipaa ympärilleen lakia ja järjestystä ja kokee sen vuoksi saavansa turvaa voimakkaasta ja karismaattisesta johtajahahmosta. Ilmiö on tuttu historiasta. Ensimmäisen maailmansodan myötä vanhat eurooppalaiset imperiumit ja monarkiat luhistuivat tai muuttuivat muodollisuuksiksi. Lisääntynyt poliittinen vapaus johti kuitenkin vain muutamassa vuosikymmenessä Francon, Mussolinin ja Hitlerin kaltaisten diktaattorien nousuun, minkä selittäminen on tuottanut myöhempien aikojen yhteiskuntafilosofeille ja sosiologeille runsaasti päänvaivaa.
Natseja aikoinaan pakoon lähtenyt sosiaalipsykologi Erich Fromm esitti, että ilmiön ydinsyynä oli psykologinen ilmiö, jota hän nimitti ”autoritaariseksi persoonallisuudeksi”. Sillä Fromm tarkoitti ihmistyyppiä, joka ei kestä individualistisen vapauden taakkaa, vaan hakeutuu luontaisesti itsevaltaisen johtajahahmon kintereille.
Raharikas, itsekeskeinen ja poliittisen korrektiuden pelisäännöistä vähät välittävä Trump vedonnee syvästi tällaiseen persoonatyyppiin. Viime kuukausien salamurhayritykset todennäköisesti vain kultaavat entisestään Trumpin messiaanista loistoa seurakuntansa silmissä. Heidän näkökulmastaan Trump on jumalan valitsema uusi Mooses, jota vuosikausia jatkuvat mielenosoitukset, osavaltioiden syyttäjänlaitokset tai edes luodit eivät kykene pysäyttämään.
Jos oikeistolaiset rakastavat Trumpia, nykypäivän vasemmistolaiset rakastavat vihata häntä. Vuoden 2020 vaalien jälkeen näin sanomalehdessä valokuvan Trumpin tappiota juhlivista kansanjoukoista. Muuan nuori nainen oli voitonriemuisesti kohottanut päänsä yläpuolelle kyltin, jossa luki ”Game over fascist clown”. Millainen ihminen kutsuu ei-pitämäänsä mutta demokraattisesti valittua presidenttiä ”fasistiseksi pelleksi”? Ironisinta on, että kyseinen nainen todennäköisesti vastustaa kiivaasti vihapuhetta, pitää loukkaavia sanoja väkivaltana ja on huolissaan yhteiskunnallisesta polarisaatiosta. Trumpia vain kuuluu vihata, koska tämä levittää maailmaan niin paljon vihaa.
Pohjimmiltaan kyse on uskoakseni pahuuden projektoinnista, mikä on leimallista ankaran dualistisille jumaluskonnoille. Psykologiassa projektio tarkoittaa omien, usein torjuttaviksi koettujen mielensisältöjen heijastamista toisiin ihmisiin tai muihin ulkoisin kohteisiin. Yksi muslimien hajjin eli pyhiinvaelluksen rituaaleista on saatanaa esittävän betonipylvään kivittäminen, joka videoiden perusteella ajaa uskovaiset kiivaan hurmoksen valtaan. Kun kaikki maailman pahuus on projisoitu itsen ulkopuolelle, uskova voi kokea ylimaallista hurskautta ja puhdistautumista.
Trumpin performatiivinen solvaaminen vastaa samanlaiseen psykologiseen viettiin, kivien tilalla vain on näppäimistö. Syyttämällä häntä fasistiksi, rasistiksi ja demokratian tuhoajaksi, ihminen osoittaa omaa moraalista ylemmyyttään ja puhtauttaan. Näin ihminen saa siunauksen ja oikeutuksen vihan ja raivon tunteilleen, joita muuten periaatteessa vastustaa.
Kumpikin näistä tarpeista, vanhan johtajan kaipuu ja pahuuden projisoiminen itsen ulkopuolelle, ovat peri-inhimillisiä ja syvästi irrationaalisia. Tämän vuoksi Trumpista on tullut niin merkittävä ja mielipiteitä jakava hahmo nykypolitiikan kentällä, ja juuri tästä syystä minkäänlainen maltillinen ja rationaalinen keskustelu Trumpista on käytännössä mahdotonta.
Omissa silmissäni Trump on karnevalistinen hahmo, joka puhaltaa trumpettiinsa tietäen sen lähettävän sähkösokkeja koko yhteiskuntaruumiin läpi. Osa kuulee hänen soitossaan pillipiiparin kutsun, jota on mahdoton vastustaa. Toiset taas kuulevat siinä Ilmestyskirjan enkelitorvien pauhun, joka enteilee maailmanloppua.
Kumpikaan osapuoli ei voi olla trumpetin ääneen reagoimatta. Siksi uskon, että sen kakofonista soittoa saamme kuunnella vielä pitkään.