Rosebud-kirjakauppaketjun tila Helsingin Postitalossa osoittautuu heti alkumetreillään houkuttelevaksi kulttuurikeskustelun areenaksi. Kylmänä torstai-iltana sali on täynnä kaikenikäistä väkeä, joukossa myös kirjailijoita, kustantajia ja tutkijoita. Tuolit loppuvat kesken. Rosebudin toimitusjohtaja Hannu Paloviita pyytää alustuksensa lomassa pitämään reitin ulko-ovelle vapaana, mikä toteutuukin.
”Suurta kirjallisuuskeskustelua” esitellään sen tapahtumasivulla Facebookissa näin:
”Kansanedustaja, perussuomalaisten ensimmäinen varapuheenjohtaja Teemu Keskisarja ja kirjailija-kustantaja Antti Nylén keskustelevat kirjallisuuden, kulttuurin ja suomen kielen merkityksestä kansakunnan sivistykselle Nylénin Vastalause: Kirjallisuuspoliittinen mietintö -pamfletin (Bokeh 2025) pohjalta. Aiheina keskustelussa ovat suomalaisen kirjallisuuden, kirja-alan ja suomen kielen tulevaisuus sekä perussuomalaisten kulttuuripoliittiset näkemykset.”
Esittelyn perusteella aineksia olisi selvästi useampaankin keskustelutilaisuuteen.
Nylén edustaa vasemmistolaista, Keskisarja hieman harvemmin julkisesti kuultavaa oikeistolaista kulttuuripolitiikkaa. Yleisöä viihdyttäviä erimielisyyksiä löytyykin monesta aiheesta.
Nylén ottaa välillä haastattelijan roolin esittäen Keskisarjalle kriittisiä kysymyksiä tämän omista ja perussuomalaisten kulttuuripoliittisista kannoista. Keskisarja vastaa lennokkaaseen tyyliinsä viljellen soinimaisia vertauskuvia.
”Kulttuuri on sekä ruisleipä että vehnäpulla”, Keskisarja sanoo. ”Ilman sitä kuolemme nälkään.”
Suomalaisuus muodostuu Keskisarjan mukaan ensisijaisesti suomenkielisyyden ja suomen kielen vaalimisen perusteella. Nylén katsoo suomalaisuuden voivan olla myös kielellisesti monimuotoista. Kirjallisuuden monimuotoisuus ja sananvapaus sen sijaan ovat Keskisarjankin mielestä ”absoluuttisen pyhiä” arvoja. Nylén on samaa mieltä, ja toteaa edistävänsä näitä asioita kustannustoiminnallaan.
Keskisarjan mielestä kirjailijat voivat halutessaan kirjoittaa kokopäiväisesti, mutta heidän ei tulisi olettaa saavansa sillä tavalla täysimääräistä elantoa. Kansanedustaja esittää omaa taustaansa esimerkkinä käyttäen, että kirjoittaa voi hyvin myös muiden tulonhankkimiskeinojen ohella. Nylén on eri mieltä – hänen mielestään taiteilijoilla pitäisi olla oikeus tehdä työtään kokopäiväisesti. Aihe vaihtuu nopeasti seuraavaan, eikä keskustelussa ehditä perehtyä syvemmin siihen, miten nykyistä useamman taiteilijan kokopäivätyön voisi rahoittaa.
Vilkaistaan lukuja: Kirjailijaliiton jäsentutkimuksen 2025 mukaan päätoimisena kirjailijana toimii 59 prosenttia liittoon kuuluvista kirjailijoista, ja 78 prosenttia haluaisi toimia. Kirjailijantyön ohella muita töitä tekevien osuus on tasan puolet. Sivutoimisten kirjailijoiden tulotaso on jäsentutkimuksen mukaan huomattavasti korkeampi kuin päätoimisten, joiden taloudellinen tilanne on keskimäärin heikko.
Älypuhelimen valta-asema ja tekoälyn käyttö herättävät sekä Nylénissä että Keskisarjassa huolta ja inhoa. Niin ikään kirjakauppa-alan keskittyminen ja yksipuolistuminen pännii molempia. Nylén toteaa, ettei ole pitkiin aikoihin käynyt Suomalaisessa tai Akateemisessa kirjakaupassa.
Keskustelussa sivutaan vähän väliä perussuomalaista kulttuuripolitiikkaa, jota Keskisarja itsekin soimaa: kirjojen arvonlisäveron nostaminen oli ”pelkkää kiusantekoa, josta ei ole valtiolle mitään hyötyä”, ja jonka peruminen on ”yhden ministerin ja yhden virkamiehen ylpeydestä kiinni”.
”Suuressa kirjallisuuskeskustelussa” on jätetty runsaasti aikaa yleisökysymyksille, mistä muodostuu tilaisuuden antoisin anti.
Terra Cognitan tietokirjakustantaja Juha Pietiläinen pitää painavan puheenvuoron suomennetun tietokirjallisuuden vaikeasta asemasta. Tietokirjailijoille ei riitä valtion apurahoja, ja kirjaston tietokirjaostot ovat vuosi vuodelta vähentyneet. Ongelma on vakava, sillä käännetyllä tietokirjallisuudella on tärkeä rooli tiedon saatavuuden edistämisessä omalla äidinkielellä, Pietiläinen argumentoi.
Kielentutkija Janne Saarikivi yleisöstä toteaa, että lukemisen suosiota ei toki vähennä itse älylaite, vaan koukuttavat algoritmit, jotka ovat tällä hetkellä suuryritysten johtohahmojen, kuten Elon Muskin ja Mark Zuckerbergin, hallinnoimia. Koska Yhdysvaltain hallinto on osoittautunut epäluotettavaksi kumppaniksi, Suomen tulisi poliittisilla päätöksillä irtautua yhdysvaltalaisten yritysten luomista algoritmeista ja kehitettävä omia algoritmeja, sellaisia, jotka ajaisivat suomalaisen kulttuurin ja suomen kielen etuja.
Postitalon illassa vahvistuu tuntuma, että kirjallisuuskeskustelua ei haluta jättää ainoastaan Helsingin Sanomien ja Parnasson sivuille, vaan sitä on käytävä myös fyysisessä todellisuudessa. Tilaisuuden tunnelmassa on harvinaisuutta ja jopa hartautta: nyt ollaan oikeiden asioiden äärellä.
Oikeistopopulistisen puolueen edustaja kulttuurikeskustelussa on harvinainen näky. On debatista innostuvan yleisön etu, ettei järjestäjä ole pelännyt syytöksiä rasismin normalisoinnista tai heikoimmassa asemassa olevien ihmisten kurjistamisen hiljaisesta hyväksymisestä.
Perussuomalaisesta kulttuuripolitiikasta tulee monelle ensimmäisenä mieleen puheenjohtaja Riikka Purran toteamus ”kulttuuri on luksuspalvelu”. Kirjojen arvonlisäveron korotus sekä mittavat valtion kulttuuritukien leikkaukset ovat jättäneet kokonaiset taiteenalat paniikin valtaan. On saattanut muodostua käsitys, että perussuomalaiset ovat valtaan noustessaan tehneet tarkoituksella kiusaa vastapuolelle, joka on heidän näkökulmastaan vihreä ja vasemmistolainen akateeminen kulttuuriväki.
Perussuomalaisten piirissä laadittiin syksyllä 2025 kielistrategia. Teemu Keskisarjan johtaman työryhmän mukaan ”perussuomalaiset ovat 1800-luvun fennomanian ja suomalaisuusliikkeen perillinen”. Kielistrategian mukaan suomen kielen uhkaajaksi ovat ruotsin kielen sijaan nousseet nyt englannin kieli ja angloamerikkalaiset kulttuurivaikutteet.
Jos kansa ja hallitus mieltävät Suomen kulttuurialan yksinomaan vasemmiston pelikentäksi, kulttuurimme elinolosuhteet ovat väistämättä oikeistohallitusten aikana suuressa vaarassa. On nähtävissä, että maassa olisi kysyntää myös sellaiselle uskottavalle oikeistolaiselle kulttuuripolitiikalle, joka koostuu muustakin kuin epämääräisistä ja ennakkoluuloihin pohjautuvista viholliskuvista. Kiusanteolle ei jäisi sijaa, jos sahattava oksa olisikin kaikkien yhteinen.
Suomen kielen vaaliminen saisi kernaasti olla oikeistoa ja vasemmistoa yhdistävän kulttuuripolitiikan yhteisenä tavoitteena, kynnyslautana, josta ei ole pitkäkään askel sen ymmärtämiseen, että suomalainen kirjallisuus on tärkein keinomme kielen suojelemiseen. Seuraava, luonnollinen askel uudessa, kukoistavassa kulttuuripolitiikassa olisikin kirjailijoiden ja kirjallisuusalan toimijoiden olosuhteiden turvaaminen.
Tärkeinä askelmina tässä näyttävät olevan Postitalon portaat.