Kirjoitin Säröön kirjoituksen otsikolla Valistuksen asianainen. Tiina Tuppurainen teki arvioon vastineen, johon vastaan. Esittelen ensin lyhyesti alkuperäisen tekstini kontekstin.
Valistuksen asianainen on normaalia pidempi kirja-arvostelu amerikkalaisfilosofi Susan Neimanin teoksesta Left Is Not Woke. Esittelen arviossa joitakin Neimanin ajatuksia, niitä kompaten. Huomioin myös teoksen puutteita.
Neiman on vasemmistolainen ajattelija, joka arvostelee kirjassa vasemmistolaista, valveutunutta identiteettipolitiikkaa. Kritiikki tulee siis sisältä käsin. Neiman perustaa kritiikkinsä universalismin ajatukselle. Valveutunutta identiteettipolitiikkaa hän pitää universalismin vastakohtana, heimoajatteluna. Heimoajattelu pohjaa siihen, että ihmiset kuuluvat johonkin rajattuun sosiaaliseen tai etniseen ryhmään.
Neimanin kritiikin mukaan valveutuneessa identiteettipolitiikassa korostetaan liikaa vähemmistöön kuuluvien heimon jäsenten traumaattisuutta ja kärsimystä, uhriasemaa. Neiman siteeraa filosofi Olúfẹ́mi O. Táíwòa: trauman näkeminen arvokkaana johtaa ennemmin itseilmaisun politiikkaan kuin sosiaaliseen muutokseen.
Kirjoitin arviossani, että ”ei ole olemassa mitään vähemmistöjen kollektiivista traumatarinaa”. Tuppuraisen mukaan väite on poskettoman ylimielinen. ”Miten olisi aids-kriisi homoyhteisössä? Homoseksuaalisuuden kriminalisointi? Orjuus? Holokausti?”
Tuppurainen on oikeassa. Vähemmistöillä voidaan tosiaan ajatella olevan kollektiivisia traumoja. Esimerkiksi kaikki juutalaiset eivät ole holokaustin traumatisoimia, mutta periaatteessa jokainen juutalainen joutuu muodostamaan asiaan jonkun suhteen.
Muotoilin alkuperäisen ajatukseni heikosti. Tarkoitin sitä, ettei vähemmistöön kuluvan yksilön traumasta tule automaattisesti yhteistä vain siksi, että hän jakaa muiden kanssa samoja identiteettiominaisuuksia.
Tuppurainen kirjoittaa: ”Kukaan ei anna yksilöille erityisoikeutta puhua ryhmän puolesta, Raivio kirjoittaa. Mitä hän tällä tarkoittaa? Etteivät kirjailijat saisi sanoa, että vähemmistöt kokevat vaikkapa syrjintää kollektiivisesti?”
Kirjailijat saavat tietenkin sanoa, mitä haluavat. Alkuperäinen kohta arviossani menee näin: ”Hänen [Olúfẹ́min] mielestään trauma voi parhaimmillaan muodostaa yhteyksiä yksilöiden välille, mutta se ei anna yksilölle erikoisoikeutta puhua tai päättää ryhmän puolesta.” Tulkitsen tämän niin, ettei pidä puhua kenenkään yli tai päättää toisten puolesta, mikä heitä vaivaa.
Sitten muutama sana ”vähemmistötarinoista” ja ”keiden tarinoita fiktiossa kerrotaan” -diskurssista.
Mitä tarinalla tässä yhteydessä tarkoitetaan? Sitä ei koskaan eksplisiittisesti ilmaista. Toistellaan vain vähemmistöryhmien nimiä ja lisätään perään sana ”tarina”. Tarkoitetaanko vähemmistötarinoilla joidenkin todellisten yksilöiden elämänkokemuksia, joista sitten muokataan fiktiossa tarinoita? Vai oletetaanko jotain kollektiivisia vähemmistöjen tarinoita, joita fiktiossa sitten toistetaan? Eli tarina olisi olemassa ennen fiktiota. Ajatus olisi todella kummallinen.
Tuppurainen kirjoittaa: ”Kyse ei ole siitä, että kirjoitettaisiin kirjaimellisesti todellisista ihmisistä, kuten Raivio esittää. Hahmot voivat kuitenkin olla uskottavia, ja heidän kauttaan voi kertoa jotain olennaista paitsi vähemmistöistä, myös ihmisyydestä.”
Jos kyse ei ole todellisista ihmisistä, keihin tarinoissa viitataan? Entä kuka päättää, minkälainen hahmo on uskottava? Jos vähemmistöön kuuluva kirjailija kirjoittaa romaanin, jossa kuvataan vähemmistöön kuuluvia ihmisiä ja toinen samaan vähemmistöön kuuluva arvioi sen, onko arvioijalla viimeinen sana? Eikö tämä olisi aika rajoittavaa, monenlaisia tulkintoja ulossulkevaa?
Ensin Tuppurainen sanoo, ettei kyse ole siitä, että kirjoitettaisiin kirjaimellisesti todellisista ihmisistä. Sitten hän ilmoittaa: ”Kirjallisuuden tulee heijastaa todellisuutta eikä kertoa vain enemmistön tarinoita.”
Mitä Tuppurainen todellisuuden heijastamisella tarkoittaa? Sitä, että todellisuudessa on diversiteettiä, jonka pitäisi näkyä myös kirjallisuudessa? Minunkin puolestani kirjallisuudessa, elokuvissa, sarjoissa, teatterissa jnpp. voisi esiintyä enemmän erilaisia vähemmistöhahmoja. Ymmärrän myös vähemmistökatsojan halun samastua ”kaltaisiinsa” ja puutteen tunteen, kun joka paikassa näkyy vain valtakulttuuriin kuuluvia ihmisiä. Tällöin kyse on kuitenkin representaatioista, ei tarinoista.
Epäilen, että eräs syy siihen, miksi puhe vähemmistötarinoista on niin sekavaa, johtuu itse tarina-termistä. Tarinaa ja tarinallisuutta tungetaan nykyään aivan joka paikkaan. Tarina-termi on ylikulutuksensa takia hämärtynyt. Siksi pitäisi miettiä tarkasti, miksi ja missä sitä käyttää.
Tuppurainen kirjoittaa: ”Lait ja kanssaihmiset ovat kautta aikojen niputtaneet vähemmistöjä ryhmiin syrjimällä ja alistamalla. Sen myötä Raivion kritisoimat ’heimot’ ovat syntyneet. Eivät siksi, että joku haluaisi kilpailla ’uhriuden olympialaisissa’, kuten hän kirjoittaa.”
En tiedä, eikä tiedä Neimankaan, mistä heimot ovat syntyneet. Syrjivät lait ja kanssaihmiset ovat hyvinkin voineet vaikuttaa asiaan. Ilmeistä on joka tapauksessa se, että valveutunut identiteettipolitiikka näyttää yksioikoisen tribalistiselta. Fintan O’Toole kirjoittaa arviossaan Neimanin teoksesta: ”Identiteetit ovat kompleksisia, ristiriitaisia, moninaisia ja liukkaita. (…) Yhteisöt ovat mosaiikkeja, mutta tribalismissa niistä tehdään yksivärisiä.”
En kiistä vähemmistöjen kokemaa syrjintää menneisyydessä enkä nykyajassa. Tervehdin ilolla sitä, että syrjäytettyjen ja sorrettujen välille syntyy solidaarisuutta. Siitä voi seurata poliittista toimintaa.
Uhrit voivat yhdistää voimansa, mutta jos uhriasema, trauma ja kärsimys määrittävät läpikotaisin yksilön identiteettiä, poliittinen liike on hakoteillä. Miten esimerkiksi ihmisen omakuvaan vaikuttaa se, jos häntä muistutetaan jatkuvasti omasta alistetusta asemastaan? Millä tavalla se vahvistaa häntä?
Neiman ei kiellä vähemmistöjen kärsimystä, syrjintää, uhriasemaa tai traumaattisuutta, mutta hänen mielestään vähemmistöjä ei pidä katsoa vain näiden kautta. Ihmisillä ylipäätään on monenlaisia identiteettejä, ne ovat kimppuja. Valveutunut identiteettipolitiikka korostaa kuitenkin pelkästään identiteetin hauraimpia puolia, essentialisoi ne puolet, joihin ihmisillä on vähiten valtaa.
Olúfẹ́mi O. Táíwò kirjoittaa, että kipu, oli se syntynyt alistamisesta tai ei, on huono opettaja. Kärsimys on osittaista, lyhytnäköistä ja itseensä käpertyvää.
Ymmärrän hyvin sen, että vähemmistöpolitiikassa palataan aina uudestaan syrjäyttämisen äärelle. Tällöin sitä voidaan analysoida ja hyvässä lykyssä epäkohtia päästään pikkuhiljaa muuttamaan. Asiassa on kuitenkin kääntöpuolensa. Jos alistetun roolista tulee itsemäärittelyn keskeisin piirre, kärsimyksen aiheuttajalle annetaan kaikki valta. Alistaja on ikuisesti vahva, alistettu aina heikko. Alistusasetelma uusinnetaan.
Kirjailija ja ihmisoikeusaktivisti Yasmin Nairin mukaan vähemmistöjen pitäisi luopua ”uhrikultista” ja ajatella muita tapoja, joilla saada huomiota tai edistää oikeuksia.
Uhriuden olympialaisissa kilpaillaan uhriasemasta. Joskus aseman saavat kaapattua ne, jotka ovat kaikilla mittareilla todella kaukana siitä, kuten hyvinvoivat ja varakkaat valkoiset miehet. Kilpailu on kovaa ja rumaa. Se, että joku on oikeasti oikeutettu uhriasemaan, ei muuta pelin logiikkaa: kun alleviivaa omaa uhriasemaansa, tulee nähdyksi vain sellaisena. Joskus jäljelle ei sitten muuta jääkään.