Herman Raivio esittää taannoin julkaistussa esseessään, että halu kirjoittaa vähemmistöjen tarinoita on heimoajattelua puhtaimmillaan.
”Asiassa on monta ongelmaa. Ensinnäkin ihmisiä arvioidaan ensisijaisesti heimon jäseninä. Toisekseen heimolla oletetaan olevan kollektiivisia tarinoita. Kolmanneksi tarinoista puhutaan todellisten ihmisten todellisina kokemuksina”, Raivio kirjoittaa ja jatkaa: ”Trauma – – ei anna yksilölle erikoisoikeutta puhua tai päättää ryhmän puolesta. Ei ole olemassa mitään vähemmistöjen kollektiivista traumatarinaa.”
Samoilla argumenteilla voisi perustella, että halu kirjoittaa suomalaisuudesta ja siihen liittyvistä traumoista, kuten talvisodasta, olisi heimoajattelua puhtaimmillaan.
On poskettoman ylimielistä väittää, ettei vähemmistöillä ole kollektiivisia traumatarinoita. Miten olisi aids-kriisi homoyhteisössä? Homoseksuaalisuuden kriminalisointi? Orjuus? Holokausti? On totta, että kaikki eivät kärsi traumoista samaan tapaan. Kaikki eivät edes koe olevansa traumatisoituneita. Tämä ei tarkoita sitä, etteivät tarinat vähemmistöjen traumoista olisi arvokkaita.
Oikeastaan ei tee edes mieli väittää vastaan, kun heimoista puhutaan. Itseäni viehättää varhaisen homojärjestön Mattachine Societyn perustajan Harry Hayn näkemys, jonka mukaan homot eivät eroa heteroista niinkään siinä, mitä he tekevät sängyssä, vaan he ovat erilaisia muilla tavoilla. Myöhemmin konservatiivit kaappasivat järjestössä vallan ja totesivat, etteivät sateenkaari-ihmiset ole mikään vähemmistö. He eivät halunneet ajaa sosiaalista muutosta. Pian sen jälkeen järjestö lakkasi olemasta. Kirjailija Cleve Jones, yksi homoliikkeen pioneereista, pitää kysymystä edelleen ajankohtaisena: ”Olemmeko me erillinen queer-kansa, jolla on kokemusperäistä vallankumouksellista potentiaalia?” Haluan vastata: kyllä.
On selvää, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kokemukset eroavat toisistaan luokan, poliittisten näkemysten, etnisyyden ja sukupuolen perusteella. Toisaalta sateenkaarivähemmistöjä on syrjitty lähes kaikissa maailman kulttuureissa vuosisatojen ajan, ja heidän elämäänsä on rajoitettu erilaisin laein. Identiteetin ohella on mahdollista käsitellä myös luokkakysymyksiä.
Kirjallisuuden ydintä ovat monitahoiset hahmot. Hyvä taustatyö ja kokemus auttavat tällaisia hahmoja luomaan. Kyse ei ole siitä, että kirjoitettaisiin kirjaimellisesti todellisista ihmisistä, kuten Raivio esittää. Hahmot voivat kuitenkin olla uskottavia, ja heidän kauttaan voi kertoa jotain olennaista paitsi vähemmistöistä, myös ihmisyydestä. Se avartaa ajattelua, lisää ymmärrystä ja empatiaa. Hahmojen kautta voidaan myös käsitellä yhdenvertaisuusongelmia, jotka ovat lisääntyneet viime vuosina antigender-liikkeen vahvistumisen myötä esimerkiksi Euroopassa, Afrikassa, Venäjällä ja Yhdysvalloissa, joissa on säädetty sateenkaari-ihmisten asemaa heikentäviä lakeja. Tätä käsittelee filosofi Judith Butler teoksessaan Kuka pelkää sukupuolta?. Myös siksi vähemmistöjen tarinoita tarvitaan.
Tarinat eivät tietenkään aina käsittele kollektiivisia traumoja. Sekin on arvokasta, että kirjoitetaan vähemmistöistä, jotka elävät arkeaan vailla huolen häivää. Vähemmistöt eivät kuitenkaan ole yhdenvertaisessa asemassa enemmistön kanssa. Kirjallisuuden tulee heijastaa todellisuutta eikä kertoa vain enemmistön tarinoita.
Tämä ei tarkoita sitä, että vähemmistöjä käsittelevä kirjallisuus olisi automaattisesti hyvää. Pelkkä tärkeä aihe ei riitä, ja siihen kriitikot saavat ja heidän pitääkin puuttua.
Kukaan ei anna yksilöille erityisoikeutta puhua ryhmän puolesta, Raivio kirjoittaa. Mitä hän tällä tarkoittaa? Etteivät kirjailijat saisi sanoa, että vähemmistöt kokevat syrjintää kollektiivisesti? Ettei mitään syrjittyjä ryhmiä edes ole? Tämä kuulostaa silmänkääntötempulta. Kautta aikojen hajaannuksen luominen alistettujen keskuudessa on estänyt heitä nousemasta valtaapitäviä vastaan. Kun vahvistetaan ajatusta, ettei ole mitään syrjittyä ryhmää, syrjintä saa jatkua, koska sen kohteet eivät käsitä eriarvoistavia rakenteita.
1980-luvun New Yorkissa osa homomiehistä ei halunnut ottaa osaa aids-aktivismiin, sillä he olivat hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa. Heillä ei mielestään ollut mitään yhteistä homojen kanssa, jotka olivat köyhempiä ja elivät marginaalista elämää. Kuinka ollakaan, sairastuessaan varakkaat homot huomasivat, ettei hallitus välitä heistä pätkääkään. He saivat kuolla yksin ja vailla hoitoa. Mikään asema ja mitkään rahat eivät suojelleet heitä tältä kohtalolta. Aktivismiin ajauduttiin, koska oli pakko. Oli selvittävä hengissä.
Ennen homoseksuaalisten tekojen laillistamista homot saattoivat menettää työnsä, kotinsa ja läheisensä salaisuuden paljastuttua. Tämän seuraukset näkyvät edelleen: vain murto-osa suomalaisista seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä on työpaikalla täysin avoimia identiteetistään. Kirjassaan Straight Jacket Matthew Todd nostaa esiin, että edistysaskelista huolimatta sateenkaarivähemmistöt kärsivät muita useammin masennuksesta, itsetuhoisuudesta ja päihdeongelmista. Syynä on cis-heterokulttuurin pakkopaita, joka saa vähemmistöt häpeämään itseään. Pienissä kaupungeissa köyhyyden kietoutuminen homofobiaan on suuri ongelma. Lait ja kanssaihmiset ovat kautta aikojen niputtaneet vähemmistöjä ryhmiin syrjimällä ja alistamalla. Sen myötä Raivion kritisoimat ”heimot” ovat syntyneet. Eivät siksi, että joku haluaisi kilpailla ”uhriuden olympialaisissa”, kuten hän kirjoittaa.
Raivion mukaan niin sanottu woke ja identiteettipolitiikka sivuuttavat materiaaliset olosuhteet, kuten luokan ja varallisuuden. Puhutaan vain jostain pronomineista, vaikka ihmisen suurin ongelma olisi köyhyys. Mitään esimerkkejä hän ei tästä kuitenkaan tarjoa. Havaintojeni mukaan useimmat wokesta syytetyt aktivistit ovat hyvin kiinnostuneita sekä luokasta että varallisuudesta. Onko ongelma siinä, että köyhyydestä puhuttaessa ei saisi vaatia, että ihmisiä myös kohdeltaisiin kunnioittavasti heidän identiteettinsä mukaan? Ovatko nämä asiat toisensa poissulkevia?
Raivion esseessä siteerattu filosofi Olúfẹ́mi O. Táíwò kommentoi Lux-lehdessä identiteettipolitiikan leimaamista kulttuurisodaksi, joka keskittyy rotuun, sukupuoleen ja homojen oikeuksiin mutta sivuuttaa tärkeämmät asiat, kuten taloudelliset ongelmat. Tässä jää näkemättä, että identiteettiin liittyvällä syrjinnällä on hyvin materiaalisia seurauksia. Esimerkki: Yhdysvalloissa mustilla kotitalouksilla on selvästi vähemmän omaisuutta kuin valkoisilla. Táíwò muistuttaa, että maassa on esiintynyt satojen vuosien ajan rasismia, naisten alistamista ja sateenkaariyhteisöä syrjiviä lakeja. Oikeiston agendalla on tällä hetkellä nimenomaan vähemmistöjen oikeuksien rajoittaminen. ”He haluavat oikeasti perua aborttioikeuden, he haluavat oikeasti demonisoida ja haastaa oikeuteen translapsia ja heidän perheitään. Tämä on poliittinen todellisuutemme”, hän sanoo.
Olemme siirtymässä tulevaisuuteen, jossa yhä useampi ihminen saa äänensä kuuluviin, kirjoittaa Rebecca Solnit esseekokoelmassaan Who’s Story is This?. ”Valkoiset, protestanttiset miehet – – ovat tervetulleita, mutta tarina ei tule enää kertomaan heistä kaiken aikaa, eivätkä he tule aina olemaan niitä, jotka kertovat sitä.”
Lähteet:
- Butler, Judith: Who’s Afraid of Gender? Penguin Books, 2024.
- Jones, Cleve: When We Rise – My Life in the Movement, Hachette Books, 2016.
- Shilts, Randy: And the Band Played On: Politics, People and The AIDS epidemic, Penguin, 1987.
- Solnit, Rebecca: Whose Story Is This? Granta Publications, 2019.
- Taylor, Astra: Elites stole identity politics from the left – Olúfémi Táíwò wants them back, Lux Magazine, 2022.
- Todd, Matthew: Straight Jacket – Overcoming Society’s Legacy of Gay Shame, Penguin, 2018.