Oletteko huomanneet, miten helppoa ja luontevaa nyt sodan aikana on kutsua Ukrainan kansalaisia ukrainalaisiksi? Siitä riippumatta, onko heidän kotikielensä ukraina, valkovenäjä vai venäjä tai ulottuvatko juuri tämän ukrainalaisen juuret Venäjän tai Valko-Venäjän alueelle; riippumatta siitä, ovatko tämän tietyn ukrainalaisen vanhemmat pitäneet itseään ukrainalaisina, venäläisinä, juutalaisina tai jopa korealaisina; tai mihin ortodoksikirkkoon hän kuuluu. Jopa siitä riippumatta, mikä kielellinen tai etninen identiteetti on henkilökohtaisesti tärkeä juuri hänelle. Miten helposti ja luontevasti onkaan näinä päivinä hyväksytty ajatus, että ”ukrainalainen” tarkoittaa ensi sijassa kansalaisuutta eikä etnisyyttä.
Jos on näin, käytämmekö me samalla tavalla sanaa ”latvialainen”? Siis että sillä tarkoitetaan ensisijaisesti Latvian kansalaisuutta ja vasta sen jälkeen kulttuurisia tai etnisiä piirteitä?
Omat havaintoni osoittavat, että osa Latvian yhteiskunnasta, varsinkin nuoremmissa ikäluokissa, ajattelee, että juuri tämä on ”latvialaisen” tärkein merkitys, mutta uskallan väittää, etteivät he vielä lähimainkaan edusta asukkaiden enemmistöä.
Määrittelyjen poissulkeva ahtaus
Erot kansalaisuutta, etnisyyttä tai kielitaustaa kuvaavien sanojen käytössä – ”latvialainen”, ”venäläinen”, ”venäjänkielinen” ”venäjää puhuva”, ”ukrainalainen”, ”valkovenäläinen” – eivät ole harvinaisia, mutta sodan valossa ne näkyvät selvemmin. On totta, että puhuessani ”latvialaisista” ja ”venäläisistä” käytän molempia sanoja vähintään kolmessa eri merkityksessä aina tilanteesta riippuen.
Se ei ole virheellistä eikä leväperäistä. Sanat ovat likimääräinen, puutteellinen keino lähestyä todellisuutta, ja sanalla voi olla yhtä aikaa monta merkitystä, jotka kaikki pyrkivät kuvaamaan omaa todellisuuttaan. Niinpä yritys määritellä vain yksi eksklusiivinen (kaiken muun poissulkeva) ja muuttumaton merkitys ei hyödytä mitään vaan päinvastoin haittaa: se tekee meidät sokeiksi niille todellisuuden aineksille, joita poissulkevat määrittelyt eivät sisällä. On parempi pitää jotkin sanat merkityksiltään laajoina ja avoimina uusille merkityksille.
Kuvitelkaa esimerkiksi, että olette syntyneet perheeseen, jossa vanhemmat puhuvat latviaa ja venäjää, ja esivanhemmat ovat puhuneet latgallia, valkovenäjää ja ukrainaa. Miten tällaisessa tapauksessa voi löytää etnisen identiteettinsä ja ”valita” kansallisuutensa? Latvian asukkaiden enemmistölle tällaiset poissulkevat etniset kategoriat puristavat kuin ahdas kenkä: voidakseen samastua yhteen, poissulkevaan identiteettiin joutuu pyyhkimään pois puolalaisen mummin tai valkovenäläisen ukin juuret, jättämään ikään kuin sulkeisiin vaikeasti määriteltävät Latgallian-sukulaiset tai marginalisoimaan jonkin suvun kielistä.
Kenen hyväksi?
Täydentävät ja dynaamiset identiteetit
Vaihtoehtona olisi ajatella etnisiä identiteettejä toisiaan täydentävinä ja rikastuttavina. Onhan normaalia, että latvialaisella on venäläisiä tai ukrainalaisia juuria, tai että osa esivanhemmista on puhunut jiddišiä, toinen osa latgallia. Vähemmän tyypillistä mutta silti normaalia on se, jos latvialaisella on tumma, egyptiläisiltä esivanhemmilta saatu ihonväri tai aasialaiset kasvonpiirteet. Monessa mielessä se on myös rikkaus ja voima: ihmiset, jotka ovat kiinnostuneita juuristaan, ovat usein niitä, jotka muita enemmän kiinnostuvat myös heitä ympäröivästä yhteiskunnasta, eivät ole välinpitämättömiä, jos heidän esivanhempiensa kotiseudulla tapahtuu onnettomuus, ja toimivat niin, että inhimillinen solidaarisuus ylittää valtioiden rajat.
Sukuhistorian ainesten korostaminen on henkilökohtainen valinta, johon kenenkään muun ei pitäisi puuttua. Jokainen päättää itse, mitä niistä ja milloin niitä korostaa vai korostaako lainkaan: yhtenä vuonna voi ”sovittaa itselleen” isomummin liiviläistä identiteettiä, toisena taas tutkii isoukkinsa puolalaisia juuria.
Etniset identiteetit eivät ole kaiken muun poissulkevia, mutta ne eivät ole myöskään staattisia. Ne muuttuvat joka päivä, vaikkemme useinkaan huomaa muutoksia arkipäivän tapahtumien keskellä.
Tämän päivän Ukraina antaa meille mahdollisuuden tarkastella identiteettien muutosta aivan kuin pikakelauksella. Sen huomaa eräästä sosiologisesta mielipidetutkimuksesta: Vuoden 2021 heinäkuussa 41 prosenttia Ukrainan asukkaista oli samaa mieltä väitteestä, että ukrainalaiset ja venäläiset ovat samaa kansaa. Vuoden 2022 huhtikuussa, hyökkäyksen jälkeen, näin ajatteli enää vain 8 prosenttia (91 % asukkaista oli eri mieltä).
Voidakseen asemoida itsensä etnisesti tai kansallisesti ihminen tarvitsee narratiiveja, yleensä myyttisiä tarinoita kansojen historiasta. Niinpä myös nykyisessä Ukrainassa sota on valaissut kirkkaasti kahden vastakkaisen tarinan välisen konfliktin. Molemmat pyrkivät selittämään Ukrainaa ja ukrainalaisia.
Ukrainalaiset eivät ole Vladimir Putinin mielestä oikea kansakunta vaan harhautuneita venäläisiä, mutta ukrainalaiset itse eivät epäile ominaislaatuaan – eivät epäilleet aikaisemminkaan mutta varsinkaan nykyisin, kun kansakunta määrittelee itsensä eurooppalaisuuden, demokratian ja oikeusvaltion kautta.
Näiden tarinoiden vastakkaisuus näkyy ehkä kaikkein selvimmin muutama vuosi sitten tehdyssä humoristisessa tv-sarjassa ”Kansan palvelija”, jonka eräässä kohtauksessa (kohdassa 5:22) Ukrainan presidentti (jota esitti maan nykyinen presidentti Volodimir Zelenskyi) miettii keinoja korruptionvastaiseen taisteluun ja tapaa 1500-luvulla Venäjää hallinneen tyrannin Iivana Julman haamun. Iivana ihmettelee, miksi Ukrainan presidentti, siis venäläinen tsaari, ei halua panna korruptoituneita häpeäpaaluun tai katkaista heidän kaulaansa. Iivana Julmalle on epäselvää sekin, miksi tämä ”Kiovan ruhtinas” sanoo itseään jonkin Ukrainan presidentiksi eikä ole kiitollinen Iivanan halusta vapauttaa ”veljet” puolalaisten ja liettualaisten vallasta vaan on päättänyt suuntautua kohti Eurooppaa.
Ukrainalaisille on tällä hetkellä selvää, mihin he suuntautuvat, ja heidän tulevaisuutensa vektori on piirretty, mutta heidän menneisyyttään koskevassa tarinassa konsensus on vain osittainen. Siinä vaikuttaa ja joskus kilpailee kaksi narratiivia. Suositumpi niistä on vahvistettu Ukrainan kansallislaulussa: ukrainalaisten identiteetti ja historia liittyvät vapautta rakastaviin kasakkasotureihin. Toinen suosittu mutta yhteiskunnan silmissä vähemmän yksiselitteinen narratiivi antaisi Ukrainan kilpailla Venäjän kanssa Kiovan Rusin perillisen asemasta. Nämä historian analogiat tekisivät Venäjästä Moskovan suuriruhtinaskunnan ja mongolien Kultaisen ordan jatkajan.
Etnisen ja kansallisen identiteetin muotoutumisen, muuttumisen ja yhdistymisen prosessit tapahtuvat vastaavasti vaikkakin hitaammin kaikille, myös latvialaisille. Aika kuluu armottomasti ja vaikuttaa jopa ikiaikaisilta tuntuviin määritelmiin.
Latvian yhteiskunnan kannalta onkin erityisen mielenkiintoista, että sen presidentti pyrkii vahvistamaan (palauttamaan?, lanseeraamaan?) latvialaisen identiteetin lisäksi ”historiallisten alueiden” identiteettejä. Tämän onnistuminen riippuu jossain määrin siitä, miten vahvoja ja todellisia ne ovat aikoinaan olleet, mutta myös siitä, ajatteleeko tarpeeksi suuri osa nykyihmisistä, että tällainen lisäidentiteetti olisi 2000-luvulla heitä kiinnostava ja tarpeellinen. Tällöin menneisyys rakentuisi uudelleen nykyihmisen valintojen mukaan.
”Venäjänkielinen osa Latvian yhteiskuntaa, sen kokemus, rakenne ja ajattelutapa on jäänyt yhteiskunnallisessa keskustelussa lähes näkymättömiin.”
Latviankielisen keskiluokan ääni kuuluu
Kansalaisvaltio on idea kansakunnasta, jonka muodostavat jonkin valtion kansalaiset, valtion elämään osallistujat, riippumatta ihmisten etnisestä taustasta.
Ukrainan kansalaisvaltion idea ja ilmentymismuodot olivat voimakkaita jo ennen Venäjän tämänvuotista hyökkäystä. Yhteiskunnalliseen keskusteluun ja maan hallintoon osallistuu Ukrainan koko etninen moninaisuus. Vakuuttuakseen siitä ei tarvitse muuta kuin tutustua Ukrainaa johtavien ihmisten elämäkertatietoihin.
Sota on yhdistänyt Ukrainan yhteiskuntaa kansalaisvaltiona entistä enemmän. Asevoimin on noustu vastustamaan Putinin Venäjän yrityksiä alistaa ukrainalaiset, ja lisäksi on kasvanut halu integroitua yhä tiiviimmin Euroopan maiden perheeseen ja todentaa demokratiaan ja vapauteen pohjautuvia arvoja.
Latvian tiessä on Ukrainaan nähden sekä yhtäläisyyksiä että eroja.
Latvian integraatiopolitiikassa tai yhteiskunnan yhdistämispolitiikassa (käytän näitä sanoja tässä synonyymeina, vaikka ne voidaan tulkita ainakin kolmella eri tavalla!) on ollut kaksi elementtiä. Julkisesti näkyvämpi on pyrkimys työstää asukkaissa tunteita herättäviä kielen ja muistojen kysymyksiä, niin että latvian kielen merkitys vahvistuisi ja yhteiskunnassa olisi suurempi konsensus historiallisten tapahtumien tulkinnasta. Taustalla on lisäksi yritys korostaa yhteisiä arvoja, jotka herättävät vähemmän tunteita: kiinnittyminen Latviaan, demokraattisiin arvoihin ja kansalaistietoisuuteen, asukkaiden yhteistoimintaan, sosiaalisiin siteisiin ja solidaarisuuteen, ihmisoikeuksiin ja ihmisarvoon.
Integraation tai yhteiskunnan yhdistämispyrkimysten tulos riippuu siitä, osallistutaanko niihin, ja kuka niihin osallistuu. Suurin este Latvian kansalaisvaltion integraatiolle on se, että yhteisten kysymysten pohtimiseen ja ratkaisemiseen osallistuvat enimmäkseen suhteellisen korkeasti koulutetut, Riiassa tai jossain muussa suurehkossa kaupungissa asuvat keski- tai suurituloiset ihmiset, joiden kotona puhutaan latviaa. Asukkaiden, jotka eivät sovi näihin parametreihin, ääni kuuluu kansalaiskeskustelussa huonosti.
Yhteys kielivähemmistöön puuttuu
Julkisesta keskustelusta puuttuvat varsinkin ne Latvian asukkaat, joiden kotikieli on venäjä. Niin sanottu all male panel (tilanne, jossa kaikki keskustelijat ovat miehiä) on helppo huomata, mutta miten usein kiinnitämme huomiota siihen, että koko valtakuntaa koskevista keskusteluista puuttuvat ihmiset, joiden äidinkieli tai kotikieli ei ole latvia?
Tätä ei ole aikaisemmin pidetty valtakunnallisena ongelmana, vaan on sanottu, että jos haluat osallistua, emme estä sitä, mutta periaatteessa pärjäämme ihan hyvin ilman ”venäläisiä”. Ehkä me rauhan oloissa pärjäämmekin, mutta kriisissä on tyypillistä, että tällainen asenne kostautuu. Muistammehan viime vuoden, jolloin huomattiin, ettei kukaan tiedä, miten covid-19-tieto esimerkiksi rokotuksista tavoittaa ja vakuuttaa venäjänkieliset eläkeläiset. Ei ihmekään, sillä tämä osa Latvian yhteiskuntaa, sen kokemus, rakenne ja ajattelutapa on jäänyt yhteiskunnallisessa keskustelussa lähes näkymättömiin.
Tästä johtuu tämänhetkinen hämmennys, jopa jonkinlainen paranoia, nyt kun Venäjä hyökkää Ukrainaan. Kysymykset ”Mitähän Latvian venäläiset mahtavat ajatella? Mitä he tekisivät vastaavassa tilanteessa? Ja mistä heidät ylipäänsä löytäisi, jotta saisi tuon selville?” ovatkin äkkiä ajankohtaisia. Näitä kysymyksiä olisi paljon vähemmän, jos venäjää äidinkielenään tai kotikielenään puhuvat olisivat olleet läsnä julkisuudessa siinä suhteessa, paljonko heitä on – siihen tapaan kuin oli Ukrainassa ennen sotaa.
Näkymättömät venäläiset eivät ole Latvian yhteiskunnan ainoa sokea piste. Vastaava näkyvyysongelma on pienituloisilla ja maaseudun asukkailla. He ovat julkisessa keskustelussa harmaalla alueella, kunnes yhteiskunnan julkinen osa äkkiä näkee heissä uhan, esimerkiksi huomatessaan jonkin jyrkästi populistisen puolueen kannatuksen kasvavan nopeasti.
Näitä ongelmia ei voi ratkaista kevyesti. On vaikea kiinnittää julkiseen keskusteluun väestöryhmiä, jotka eri syistä ovat yhteiskunnallisesti apaattisia, ja tämä koskee myös valtioita, joiden demokratiaperinne on erityisen vahva. Ei olekaan ihme, että eri puolilla maailmaa ovat nyt suosittuja niin sanotut deliberatiiviset (keskustelevat) menetelmät, joiden vaikuttajat pyrkivät johdonmukaisesti siihen, että kaikki merkittävät väestöryhmät olisivat jokseenkin asianmukaisesti edustettuina julkisessa keskustelussa.
Tällaista toimintaa pitää haluta. Se, että jotkin väestöryhmät jäävät Latvian yhteiskunnassa sosiaalisesti näkymättömiin, ei ole väistämätöntä, vaan johtuu siitä, ettei ongelmaa huomata. Kansalaisvaltio jää teoreettiseksi hahmotelmaksi, jos sen muodostamisen ja toteuttamisen ulkopuolelle jää niin suuri osa yhteiskunnan jäsenistä.