Matti Itkonen:
Äänielokuva oli vielä uudehko asia, kun Nyrki Tapiovaara julkaisi artikkelinsa ”Näyttelijätaide filmissä”. Se ilmestyi kirjallistaiteellisessa joulualbumissa Nuori Suomi vuonna 1935. Tapiovaara kirjoittaa oivaltavasti:
’Lähikuva on filmin runous’, sanoi jo filmiteoreetikko Bela Balazs toistakymmentä vuotta sitten. Lähikuva nostaa kasvot kunniapaikalle ja tekee mimiikan elokuvan erikoisoikeudeksi. Joka ainoa liikahdus näkyy moninkertaisesti suurennetuilla kasvoilla, me katselemme elokuvateatterissa näyttelijää silmästä silmään.
(S. 113 – 114.)
Tapiovaaran elämä katkesi kovin varhain, kun hän katosi talvisodan lopussa, helmikuussa 1940, Laatokan Karjalassa. Paljon jäi vielä kesken. En tiedä, mikä niin varhaisessa kuolemassa täyttyi. Vai täyttyikö mikään?
Lähikuvan hahmottaminen onnistuu usein ainoastaan riittävän kaukaa. Eli loitolta on mahdollista nähdä likelle. Pohdiskelin kysymystä tänään käyskennellessäni Massachusetts Institute of Technologyn eli MIT:n kampusalueella. Cambridge on MIT:n lisäksi myös Harvardin yliopiston kotipaikka. Molemmat ovat maineikkaita ja tasokkaita korkeakouluja. Niistä kumpikin sijoittuu kaikkien vertailutilastojen parhaimmistoon. Olen siis vierailemassa varsin kunniakkaassa miljöössä. Yhtäkkiä eteeni ilmestyy jotakin hyvin tuttua: Alvar Aallon aallokkuus on tunnusmerkillistä MIT:n opiskelija-asuntolalle, Baker Houselle. Samassa hetkessä olen Jyväskylässä ja ihailen yliopiston päärakennuksen ja kaupunginteatterin kattorakennelmien laineikkuutta. Vielä likeisempänä kohoaa mieleeni myös kuva Varkauden nyt jo puretusta sahasta. On hämmästyttävää, kuinka liki entisyys ja arkipäiväisyys tulevat näin etäällä kotikonnuista. Taitaakin olla niin, että kauneus kätkeytyy keskelle jokapäiväisyyttä. Sen havaitsee vasta sitten, kun sitä ei enää ole. Silloin ihminen näkee poissaolon läsnäolona. Jonkin puuttuminen tekee sen, puuttuvan seikan tai olion, näkyväksi.
Oikeastaan rohkenen väittää, että Tapiovaaran sanoissa on mukana fenomenologisen filosofian ydinhokema: paluu asioihin itseensä. Sanat tapaavat muuttua hyvin usein tyhjiksi ja ontoiksi ilmauksiksi. Arkipuheessa toistelemme tuon tuostakin, että kylläpä Aallon arkkitehtuuri on kaunista sekä vaikuttavaa. Kielestä on tullut sisällyksetöntä. Sanat ovat vailla mieltä, sieluttomia. Sitten sama seikka näyttäytyy meille alkuperäisessä itse-annettuisuudessaan. Tutuksi luultu hohtaakin kirkkaasti valaistuna ja esittäytyy uudenkaltaisena, vanha asu tuoreutuneena. Silmät avautuvat, unohtaminen väistyy taka-alalle ja muistaminen virkeytyy. Hahmottomuuteen piirtyy tarkkarajainen hahmo: ihminen on silmätyksin Aallon muotokielen kanssa.
Koti kodistuu, kun sitä tarkkailee välimatkan takaa. Ehkä lähi-ihmisetkin ihmistyvät, kun heistä on jouduttu riittävän loitolle. Koettu arki ja päivittäisyysvuo tekevät arvokkaista asioista selviöitä. Siten niiden merkityskin muuttuu vähäisemmäksi. Menemällä kauas saavutaan aivan äärelle. Ihmiset, matkailkaa – on aika alkaa arvostaa jokapäiväisyyttä. Likeisyys on tähdellistä. On vain opittava katsomaan oikein.