Aleksis Salusjarvi:
Jokin aika sitten törmäsin brittikirjailijaan, joka ilmaisi kasvavan huolensa maansa kirjastolaitoksen tilaa kohtaan. Keskeinen ongelma on se, että kirjastot pyrkivät kasvattamaan lainauslukujaan menekkiteoksilla miettimättä enää lainkaan kirjastoa kokonaisuutena. Sen seurauksena klassikkojen määrä on vähentynyt naurettavan pieneksi dvd-hyllyjen ja talousproosan tieltä. Lyhyesti: kirjastoista on tulossa hyödyttömiä kirjallisen kulttuurin vaalimisen tehtävässään.
Tilanne on Suomessa hyvin samankaltainen. Huomasin tämän viimeksi etsiessäni Steinbeckin ja Flaubertin keskeisiä teoksia Helsingin kirjastoista. Poistomyynnissä on maailmankirjallisuuden ydinteoksia enenevässä määrin ja lainahyllyt pursuavat roskaa. Ilkka Remes ja Reijo Mäki ovat kulttuurisen alennustilamme etujoukkoa. Elämme aikaa, jona proosan taso on niin huono, että mitään sisällöllisiä vaatimuksia ei enää ole. Juoni määrää lauseen kanssa, jota meilläpäin on paljolti käytetty lakonisten b-luokan totuuksien viljelyyn.
Nuoren sukupolven valiot ovat Juha Itkosen tasoista höpöporukkaa, joka tuumii naistenlehtikolumneissaan syvällisiä muun muassa Aku Ankan dominoivasta asemasta sarjakuvaan taidemuotona (en keksinyt tätä esimerkkiä). Astetta vanhempi proosapolvi jollottaa kuoroäänessä nuoruusmuistojaan punk-piireistä ja ihailee saavuttamaansa suomalaisen sielunmaiseman yksinkertaista määritelmää: lopulta me ollaan kaikki samankaltaisia, tehdään työtä, puhutaan vähän huonosti rakkaudesta ja tunnetaan senkin edestä sisäistä myllerrystä.
Riittääkö tämä tosiaan? Aikana, jona koulutustaso ylittää aiemmat utopiatkin, on kulttuurin ydin taottu paskasta. Päivän suurin uutinen tällä planeetalla on meille ollut useasti se, että BB-talossa on pantu. Kulttuurikriittinen asenne ei yllä edes elitismiin. Se on käsite, jonne täältä pohjalta ei voi kuin haaveilla kurottavansa. Nykymerkityksessä elitismi on ylimielisyyttä ja halveksivaa asennetta, joka kuvastuu siinä, että kaiken voi tehdä yhtä hyvin huonosti, sillä kukaan ei paitsi piittaa myöskään tunne eroa hyvän ja huonon välillä.
Takaisin kirjastoon: Pidän kirjastolaitosta yhtenä länsimaisen kulttuurin ainoista vilpittömästi positiivisista saavutuksista. Se on mahdollistanut kaiken sellaisen tiedon säilymisen, joka on mekaanisen tradition ulkopuolella ja myös tieteen sellaisena kuin sen tunnemme. Kirjasto oli paikka, joissa näihin molempiin sai otteen. Nyt se on käymässä vaikeaksi. Fantasia-hyllyssä lepää Harry Potter ‑saaga kolmeen kertaan. Lauttasaaren kirjastossa sen tieltä on tiputettu esimerkiksi Solaris ja Stalker -nimiset vähäpätöisyydet.
Perstuntumani on, että Musta Pekka on jäänyt työelämässä olevien käteen. Mitä vahvempi integraatio tähän yhteiskuntaan sen enemmän pornoa ja paskaproosaa kuluu. Syrjäytyneet, jopa huumekierteessä olevat, ovat klassikkonsa tuntevaa porukkaa, joka pohtii maailmankatsomustaan Burroughsista ja Dostojevskista käsin. Tätä olen useasti hämmästellyt kuullessani vieruskavereiltani ensin sen, miten kaikki on mennyt päin helvettiä ja sitten tarkkoja havaintoja kirjoista, jotka ovat pitäneet heidät syvimpien monttujen yläpuolella.
Heillä ei tietysti ole ollut valinnanvaraa. He eivät milloinkaan ole saaneet etuoikeutta lukea mitään huvikseen tai ajankulukseen. He lukevat eloonjäämistarkoituksessa. Silloin Missä kuljimme kerran käy huonosta vessapaperista.
Kulttuurin rappiosta marmattaminen on tietysti perinteisen helppo keino jonkin abstraktin merkityksen kaipuun ilmaisuun. Esimerkiksi Arto Salmisen Paskateoriassa kuvastuu kulttuurin moraalinen alennustila ja näköalattomuus kirjoitustyyliä myöten. Näyttääkin siltä, että turtumus on voittanut, Salminen on oikeassa. Estetiikan nykyteoreetikot tuntuvat tulleen monessa suhteessa samaan lopputulokseen. Kulttuurimme kärsii ADHD:sta, kuten Pen Dalton kirjoittaa, tai olemme kadottaneet kauneuden kokemisen mahdollisuuden, sen tilalle on tullut ”nättiys” ja ”ihan kiva”, kuten Susan Sontag ja Wolfgang Welsch kirjoittavat.
Modernismin aikoina koettiin, että seisomme jättiläisten harteilla, että kulttuurin saavutukset ovat nostaneet meidät korkeuksiin – ja vaikka oma panoksemme sen kartuttamiseen olisikin vähäinen, olemme etuoikeutettuja saadessamme niin merkittävän perinnön. Matti Wuori näkee postmodernin ajan tässä suhteessa raadollisesti:
Post-modernin ydin on siinä, että elämme jo museossa. Kaikkialla ympärillämme lojuu raatoja, jotka ovat suistuneet elinvoiman ehtymisen ensi merkeistä kuvainkaatajan pilkkanuolien saaliiksi. Heidän jälkeensä ovat tulleet laajasiipiset haaskalinnut, ja viimein raatokuoriaisten ylivertainen armeija, jonka dekonstruktiivinen aherrus on kalunnut nuo ennen niin mahtavat pedot viimeistä luuta ja rankaa myöten puhtaiksi. (Kaikki on totta: kirjoituksia kahdelta vuosituhannelta, s. 12)
Oscar Wilden sanoin: Totisesti, meidän täytyy elää auringonlaskun aikaa, sillä miten muuten moiset mitättömyydet voisivat heittää niin pitkät varjot.