Tiina Raevaara:
Kävin pari viikkoa sitten tutustumassa Krakovaan ja siinä samalla Auschwitz-Birkenaun keskitysleiriin. Olen pitkään halunnut käydä siellä. Mutta mitä paikasta voisi sanoa? Kaikki on jo sanottu, ja tuntuu järjettömältä hokea kliseitä sen kauhistuttavuudesta ja toisaalta arkisuudesta, ihmetellä paikan absurdiutta tai ilmoittaa, kuinka se veti sanattomaksi. Sekin, että kaikki on jo sanottu, on jo sanottu.
Itselleni nousi päällimmäisenä mieleen kaksi seikkaa:
– on vaikea tuhota suuria määriä ihmisiä kustannustehokkaasti, ja tuhoajat joutuvat miettimään ja kokeilemaan erilaisia logistisia, toksisia ja rakennusteknisiä ratkaisumalleja
– jos natsien tarkoituksena oli tappaa mahdollisimman paljon ihmisiä, miksi he laittoivat hirveästi energiaa erilaisten kidutustapojen toteuttamiseen? Eikö järjestelmällinen kiduttaminen yms. vienyt tehoja tehokkaalta tappamiselta?
Kuolemanleireistä on joka tapauksessa kaikkein parhaiten kirjoittanut runoilija Paul Celan (1920 – 1970) runossaan Kuolemanfuuga.
Huomenna musta maito sinua juomme yöt
sinua juomme päivät ja aamut sinua juomme illat
juomme ja juomme
talossa asuu mies kultakutrisi Margarete
tuhkakutrisi Sulamith hän käärmeellä leikkii
Hän huutaa soitetaan kuolema sievemmin se on
mestari
Saksasta tullut
hän huutaa vetäkää viuluja pimeämmin sitten nousette
savuna ilmaan
niin teillä on hauta pilvissä se ei ole ahdas maata
(Ote runon keskivaiheilta; suom. Tuomas Anhava)
