Veera Antsalo:
Viime aikoina kirjallisuusblogeissa on käyty keskustelua nk. kokeellisesta proosasta. On kysytty, miksi Suomessa kokeillaan proosan alueella niin vähän, miksi on jämähdetty tuttuun ja turvalliseen koivuklapiproosaan vaikka samaan aikaan runoudessa kokeilu kukkii. Jotkut ovat kyseenalaistaneet koko väitteen suomalaisen proosan konservatiivisuudesta tuomalla esiin esimerkkejä suomalaisista, valtavirrasta poikkevista proosakokeilijoista. Siis kyllä heitäkin on. Muutama.
Minua tässä keskustelussa hiukan häiritsee tämä jo runouden alueella sangen ongelmalliseksi todettu kokeellisuus-(tai kokeilevuus-)termi. Mikä ihmeen kokeellisuus? Kuka voi tosissaan väittää voivansa jaotella kirjat kokeellisiin ja ei-kokeellisiin? Ja kuka kirjailija ryhtyy kirjoittamaan kirjaa asenteella: kirjoitanpa nyt kokeellisen romaanin/novellikokoelman/runoteoksen?
Saan näppylöitä kun puhutaan proosan, tai runouden, kirjallisuuden ylipäänsä, kokeellisuudesta. Kokeellisuus on mielestäni kovin tekninen termi. Ihan totta, minusta kuulostaa, kuin rakenteilla olisi talo. Haluaisin korvata kokeilevuus-termin jollain muulla, esim. fabuloimisella. Voitaisiinko kysyä miksi suomenkielinen proosa ei fabuloi? Tai jos niin tekee, syrjäytyy automaattisesti marginaaliin, vähälevikkiseksi kirjallisuudeksi, kummajaiseksi, kokeelliseksi kirjallisuudeksi – ja miksi näin?
Fabulointi johtuu latinan kielen sanasta fabula, kertomus, joka puolestaan johtuu sanasta fari, puhua. Englanninkielen verbi to fabulate tarkoittaa, Wiktionaryn mukaan: To tell invented stories, often those that involve fantasy, such as fables. Ja to fable: To compose fables; hence to write or speak fiction; to write or utter what is not true.
Fabulointi tuo meidät sen kirjallisuuden ytimeen: tarinankerronnan, valehtelun, jonkin sellaisen kertomisen äärelle, mikä ei ole totta. Minun mielestäni valehtelu on sangen yksinkertaista. Siihen ei tarvita mitään kokeiluja.
Fabula-sanan perilliset elävät englanninkielen lisäksi ranskassa, espanjassa ja italiassa sekä – kummallista kyllä – islanninkielessä (fábúla). Kummallista siksi, että islanti on, vielä enemmässä määrin kuin suomi, vierasperäisiä lainoja hylkivä arkaainen kieli, jossa televisiokin on sjónvarp, näköheitin. Toisaalta, jotenkin fabula-sanan ujuttautuminen islanninkieleen tuntuu mitä sopivimmalta, kun otetaan huomioon, miten vahva ja luonteva kirjallisuuden, tarinankerronnan ja fabuloimisen perinne Islannissa on.
Iceland is one of the poorest countries in Europe. Severe weather, hardship and isolation mark the life of the tiny population. Urban development is slow and the culture is undiversified.
(Fictitious Island)
Olen asunut Islannissa muutamaan otteeseen ja käsitykseni islantilaisista on, että he ovat sydämellisiä, kohtalaisen kyvyttömiä suunnitelmallisuuteen, impulsiivisia, pahimmillaan öykkärimäisiä ja hyviä valehtelijoita. Samainen mentaliteetti, joka ikävä kyllä romahdutti maan talouden, on erittäin hyvä maaperä kunnolliselle fabuloinnille. Suomessa taas, hmm, fabuloiminen on jotain niin kummallista, että siihen uskaltautumista pitää ensin kokeilla, mieluusti akateemisten teorioiden turvin. Mutta ensin suunnitellaan, miten kokeilu toteutetaan.
Fictitious Island – A guide to alternative literature
Anita Konkan puheenvuoro suomalaisen kirjallisuuden tilasta
Tommi Melenderin postaus suomalaisesta proosasta
Lupus in fabula tarkoittaa suunnilleen Siinä paha missä mainitaan.