Seija Kerttula:
Löysin kylämme pienen Oxfam-kaupan kirjahyllystä Gilgameš-eepoksen. Se oli outo kohtaaminen. Aloitin aikoinaan yliopisto-opinnot, koska halusin sumerologiksi. Se jäi sitten, mutta ajattelin aina, että Gilgameš pitäisi lukea. Joten pakkohan se oli ostaa; pari puntaa ei ole paljoa maailman vanhimmasta tarinasta yli 4 000 vuoden takaa.
Gilgameš on historiallinen henkilö, joka hallitsi sumerilaista Urukin kaupunkia n. 2750 eKr. Eepoksen löytyminen oli sekin aika erikoinen tarina. Lähi-idän halki matkaava Austen Henry Layard aloitti lähinnä sattumalta kaivaukset nykyisen Mosulin tienoilla vuonna 1844 ja löysi muinaisen Assyrian pääkaupungin Niniven rauniot sekä sieltä muiden muinaisaarteiden joukosta tuhansia tauluja, joissa oli nuolenpääkirjoitusta. Ne olivat seemiläistä akkadia, mutta myöhemmin löydetyt vanhimmat taulut olivat sumeria, jolla ei ole kielisukulaisia. Nuolenpäät saatiin ajan mittaan tulkituksi ja Gilgamešin tarina selville. Se aiheutti kohahduksen silloisessa maailmassa.
Loistava runollinen englanninnos vuodelta 2004 on Steven Mitchellin. Teoksen suomensi muuten vähän aikaisemmin arabian kielen professori Jaakko Hämeen-Anttila. Hän aloitti aikoinaan seemiläisten kielten opinnot yhtä aikaa kanssani, joten anekdootin tapainen hänestä. Uudet orientaalisten aineiden opiskelijat koottiin alussa pyöreän pöydän ääreen Porthanian kuppilaan. JHA kiinnitti huomiota hontelona 17-vuotiaana rillipäänä, joka oli hypännyt lukioluokan yli ja käytti sekä oman että edellisen sukupolven nuorisokäytäntöä uhmaten pukua. Hän oli myös varmuuden vuoksi opetellut arabian jo kouluvuosina. JHA ilmoitti laittaneensa kaikki yhden kortin varaan, mistä ymmärsimme, että hän tähtäsi alan professoriksi. Mieleen tuli siinä istuessa, että kannattaako tähän uraan panostaa, kun vähäiset virat on jo buukattu. Eikä kai olisi kannattanutkaan. (Opetus niille, jotka vielä ehtivät: Jos haluat jotakin elämässä, erikoistu varhain. Ei kannata vilkuilla sivulle.)
Mutta asiaan. Gilgamešin maailma ja tarina tempaavat mukaansa. Siitä löytyvät monet tänäänkin elinvoimaiset myytit, kuten järkeä uhmaava sankaruushakuisuus, jonka vallassa käynnistetään mission impossible ja lähdetään tappamaan sikäläistä hirviötä Humbabaa. Humbaba ei sitten ole mitenkään paha, vahtii vain Seetrimetsää niin kuin on käsketty. Se yrittää anoa armoa, mutta Gilgamešin on tietenkin hoidettava homma loppuun, kun on kerran sen aloittanut.
Gilgameš on reissussa kaverinsa Enkidun kanssa, joka on eräänlainen kesytetty ja kaunis villimies. Gilgameš ja Enkidu pitävät kovasti toisistaan ja kulkevat käsi kädessä. Mutta Humbaban tappaminen on järkyttänyt jumalallista ekosysteemiä, minkä takia Enkidun on kuoltava. Niin käy, ja Gilgameš joutuu suunniltaan surusta. Hän vaeltaa maailman ääriin tapaamaan Utnapištimiä, jotta tämä voisi kertoa hänelle, miten voi tulla kuolemattomaksi. Utnapištim, joka onkin Nooan muinaisempi versio, ei ole kovinkaan myötätuntoinen, vaan alkaa seikkaperäisesti kertoa, miten pelastautui tulvalta rakentamalla arkin. Gilgameš saa kuitenkin neuvon, mistä voi löytää nuoruuden palauttavan kasvin, mutta hän pilaa tämänkin mahdollisuuden. Pitkä matka tuntuu turhalta, mutta jotain on tapahtunut hänen sisällään. Alun ajattelematon despootti on viisastunut vastuulliseksi ja myötätuntoiseksi.
Gilgamešin maailmassa kukaan ei ole varsinaisesti paha eikä hyvä tai täydellinen, on osajumalia ja ihmisiä, uni ja todellisuus lomittuvat, seksuaalisuuteen suhtaudutaan mutkattomasti. Nykymaailman dikotomioiden puuttuminen on rentouttavaa ja mieltä avartavaa. Ehkä siinä kaikessa on, tai kuten Mitchell sanoo, jotain ”postmodernia”. On kuin katsoisi hyvää taide-elokuvaa. Tai jotain muuta, mihin ei ole ennen törmännyt.