Tiina Raevaara:
”Inspiraatio” on termi, joka monen mielestä kuuluisi kiellettyjen ilmausten listalle. Joskus ennen vanhaan, kauan kauan sitten, olipa kerran kirjailijoita, jotka saivat salaperäisiä, keuhkokuumeen kaltaisia inspiraatioita ja kirjoittivat niiden voimin mestariteoksia luostarissa tai muuten vain kolkossa ja hämärässä paikassa, vankilassa ehkä.
Nykyäänhän monet kirjailijat eivät suostu puhumaan inspiraatiosta: ammattikirjailija kirjoittaa täyden työpäivän kellontarkasti, oli inspiraatioita tai ei. Yleensä ei. Moisten yliluonnollisten mielentilojen odottelu on kirjailijan ammattikuvan halventamista. Suomalainen kirjailija rinnastuu maatalousyrittäjään ja tekee työtään enemmän käsillä kuin tajunnalla.
Teen tunnustuksen: kärsin inspiraatioista. Ne ovat jonkinlaisia välähdyksenomaisia tuntemuksia, haltioitumisia, joiden aikana maailmaan repeytyy railo. Railosta kurkkivat vieraat maailmat. Aika yleensä pysähtyy, maa ei juurikaan järise.
Inspiraatiot saattavat liittyä tekeillä olevaan tekstiin, ja niiden aikana tekstiä pystyy joko viemään määrällisesti hyppäyksellä eteenpäin, tai sitten niiden aikana irtonaiset palikat loksahtavat kohdalleen, langanpäät yhdistyvät ja piilotetut johtolangat nousevat näkyviin. Tekstiin syntyy yhteyksiä.
Toiset inspiraatiot liittyvät vielä syntymättömiin teksteihin. Inspiraation aikana vieras todellisuus vihjaa olemassaolostaan, väläyttää vihjailevasti olemustaan. Kirjoita minut! se huutaa. Näistä huudoista on syntynyt novelleja, toistaiseksi yksi romaani, ja paljon on toki jäänyt syntymättä.
Niin, paljon on jäänyt syntymättä. Siinä on oikeastaan yksi tähänastisen kirjailijanelämäni suurimmista kamaluuksista. Inspiraatio iskee halkeamia todellisuuteen usein juuri silloin, kun en pysty kirjoittamaan niitä ylös. Muistiinpanot siitä, mitä halkeamasta näkyi, eivät riitä. Muistiinpanot eivät tavoita tunnetta, näkymää tai ääniä – niitä varten tarvitaan tekstiä ainakin pari liuskaa, ja jos se pari liuskaa kerran syntyisi, voisi tehdä mieli kirjoittaa enemmän. Sellaiseen ei ole varaa, kun päivät täyttyvät sovituista töistä: artikkeleista, opetuksesta, kirja-arvosteluista. Ja jos aikaa on käyttää oman kaunokirjallisuuden tekemiseen, työn alle tulee jo aiemmin aloitettua, jatkettavaa ja viimeisteltävää. Sekin on hauskaa ja tavoiteltavaa, mutta ehtivätkö ne muut todellisuudet hävitä sillä aikaa, kun kirjoitan toisia valmiiksi?
Voi milloin, milloin tulisi se hetki, jolloin inspiraatio ja aika olisivat käytettävissä yhtaikaa? (“Ei milloinkaan”, huutaa eräs korppi.)
Ehkä niin ei tosiaankaan käy koskaan, ja siksi kirjailijat ovat katsoneet parhaaksi kieltää koko inspiraation olemassaolon.