Mark Mallon:
Viime päivät tai oikeastaan viikot ovat olleet Säröllä niin byrokratian täyteisiä, että yleville ajatuksille kulttuuri- ja ihmiselämästä ylipäätään ole juuri jäänyt sijaa.
Lokakuu on ollut apurahahakujen, selvitysten, raporttien ja budjettilaadintojen kultakautta, ja jonkin verran olemme myös panostaneet uuden ilmoitusmyyjän etsintään. Aiempi ilmoitusmyyjämme kun muutti kesällä Naantaliin, eikä sieltä käsin ole niin helppoa repiä suuren maailman mainostajia hihasta.
Onhan se ristiriitaista, että kun tuntee vetoa taiteen tekemiseen ja taiteen esitysfoorumin luomiseen, vähitellen huomaa lilluvansa suonsilmäkkeessä, ja kaukaisuudessa vaeltavat pelastajat eivät ymmärrä muuta kuin eurojen kutsua.
Mutta eihän tämä silmäkkeessä heiluminen kuitenkaan mitään yksinäistä tuskaa ole, koska vähintään kerran päivässä joku runoilijapoika, -tyttö, -rouva tai -herra tulee tänne minulle sikermiään kainosti esittämään, ja esityksen jälkeen pyytää, voisitko ottaa ne silmän pinnalle muitten nähtäviksi killumaan.
“Katsotaan, katsotaan, ystäväiseni”, sanon hänelle, “mutta meilaa ensin Markku Aallolle. Aalto päättää minkä ottaa, koska hän on runovastaavamme.”
Sitten toivotan runoilijalle kaunista päivänjatkoa, ja yritän olla kuin en silmäkkeessä olisikaan. Muutenhan runoilijapoloinen joutuisi kiusaukseen pelastaa minut kädellään, ei sielullaan. Se olisi väärin. Potentiaalisiksi pelastajiksi kun ovat jo ilmoittautuneet kasvottomat valtion elimet, ja raapustelen numeroita yön pimeyksiin.
Eräänä päivänä, kun täältä nousen, kävelen Porvoon handeliin ja ostan jotain suovettä raikkaampaa ja kuplivampaa, ja sytytän tupakan, ja jatkan rukouksia: Opm, sinä siellä Helsingissä, armoitettu olkoon tahtosi nähdä suonsilmäkkeiden vienoja säröjä, ja annathan runoilijoiden vielä huomennakin jaloitella aaltojen otsilla…