Kärsin siitä, mistä monet muutkin: akrofobiasta eli korkean paikan kammosta. Se tuntuu olevan suhteellisen yleistä kaltaisteni nuorehkojen naisten joukossa. Tänään tuli taas testattua kammon olemassaolo: kävimme Linnanmäellä. Maailmanpyörään en edes yrittänyt – ei tulisi mieleenkään. Mutta menin sellaiseen lasten laitteeseen, “Helikopteriin”, jossa korit hiljakseen nousevat ehkä säälittävään seitsemään metriin. Ja hytisin, tärisin, tuijotin korin lattiaa, juttelin sekavia vaikuttaakseni normaalilta. Aivoja huippasi. Ei olisi pitänyt mennä.
Minun korkean paikan kammolleni läheisin paikka on ollut Haralanharjun näkötorni Kangasalla. Näkötorni on samainen, jossa Zacharias Topeliuksen sanotaan luoneen sanat “Kesäpäivä Kangasalla” -lauluun: “Mä oksalla ylimmällä oon Harjulan seljänteen. Niin kauas kuin silmä siintää, nään järviä lahtineen…“. Ensimmäinen näkötorni paikalle rakennettiin 1890-luvulla. Se tuhoutui tulipalossa 1922, ja uusi torni valmistui 1932. Siinä tornissa minä kävin usein. Tornin ovesta menin sisään vielä aivan rohkeasti, ensimmäiset kymmenen porrasta nousin melko reippaasti, sitten vauhti alkoi hidastua, portaat natista ja seinät kallistua päälleni. Seinien rakosista pystyin näkemään, kuinka maankamara oli jäänyt jo kauas alapuolelle. Ylätasanteella en oikeastaan pystynyt olemaankaan. Mutta tornin ympäristöstä pystyin nauttimaan: vanhoja käkkyrämäntyjä, kulumatonta sammalta, palokärki, jyrkkää kalliota. kun ajattelen korkean paikan kammoani, ajattelen aina myös Haralanharjun näkötornia. Tietääkseni en ole koskaan pudonnut sieltä.
Haralanharjun uusin näkötorni tuhoutui tuhopoltossa viime vuoden tammikuussa. Asialla oli pyromaani, joka oli hieman aiemmin polttanut lähistöltä toisenkin näkötornin. Uutta tornia rakennetaan, se saattaa valmistua jo loppusyksyksi. Projektin etenemistä voi seurata muun muassa Havisevan kyläyhdistyksen sivuilta.
Fobiasta kärsi
Tiina