Millaista on lukea viihderomaania?

Arto Vaahtokari:

Uskaltaako korkeakulttuurisessa Särössä puhua viihderomaanista? Kyllä! Aloitin henkilökohtaisen suomalaisen viihderomaanin rehabilitoinnin lukemalla Aino Räsäsen kulmakivimäisen esikoisteoksen Soita minulle, Helena (1945). Se nimittäin ilmestyi syksyllä Kariston nostlagiasarjassa, kun kirjailijan syntymästä oli kulunut 100 vuotta.

Tai oikeastaan kyseessä ei ollut edes rehabilitointi, sillä itse asiassa en ollut koskaan aikaisemmin lukenut naisten viihderomaania. Rikosromaanit saattaa tosin jostain näkökulmasta katsottuna laskea viihderomaaneiksi, ja niitä on kyllä tullut luetuksi tukuittain. Mutta että tällainen naisille tarkoitettu romantiikkapläjäys – never in my dreams.

No tietysti se kannatti lukea. Enkä nyt tarkoita, että snobi kirjallisuudenharrastaja-tutkija saa kiksit siitä, että tutustuu rahvaan kirjallisuuteen. Tarkoitan ennen kaikkea sitä kulttuurihistoriallista perspektiiviä, jonka Räsäsen teos avaa.

Soita minulle, Helenasta on ensinnäkin otettu jo 27 painosta. Jo tämä oikeuttaa argumentoimaan, että teos ei voi olla tyhjää täynnä. Kun tässä 27. painoksessa on kaiken lisäksi kuvaliite Hannu Lemisen ohjaamasta samannimisestä elokuvata, jossa hehkeä Helena Kara poseeraa heinäkasassa, aikamatka sodanjälkeisen Suomen yhteiskuntaan on hyvin pedattu.

On ehkä hieman huolimatonta puhua luterilaisuudesta, mutta kirjan sanoman tiivistäisin suomalaisen luterilaisen romantiikan imperatiiviksi rakasta, mutta älä nauti siitä. Rakkautta teoksessa nimittäin on, muttei seksiä. Päähenkilö Helena uhraa opettajanuransa menemällä naimisiin raihnaan poikamiesisännän kanssa. Kilpakosijoita riittää, mutta Helena on päätöksensä tehnyt. Kuvaan kuuluu luonnollisesti hirmuinen vanhaemäntä-anoppi, joka vasta kuolinvuoteellaan hyväksyy miniänsä.

Voin kuvitella, että monet suomalaisnaiset ovat samaistuneet romaanin päähenkilöön kirjaa lukiessaan. Muuten suurta painosmäärää – noin 130 000 – on vaikea selittää. Erotiikan ja nautinnon kaipuu sublimoituu luonnon ylistämiseksi sekä isänmaallisten tunteiden ja maahengen kuvailemiseksi. Tällainen nautinto on luvallista.

Helenan ensimmäinen, sairaalloinen aviomies kuolee, mutta hänen paikkansa ottaa uusi kosija, maatalon isäntä hänkin – tai kyseessä taitaa olla peräti kartano. Helenan tehtävä naisena tulee täytetyksi kirjan viimeisellä sivulla, kun käy ilmi, että hän on raskaana. Uusi elämä siunaa uuden liiton.

Kannattaa yrittää asettua sodanjälkeisen suomalaisen naisen asemaan. Sen voi mainiosti tehdä tutustumalla päiväuniin eikä vain kurjuuden kuvauksiin. Aino Räsäsen kanssa binäärioppositioon voisi sijoittua esimerkiksi Vilho Helanen. Hänenkin teoksiinsa kannattaa tutustua. Niissä Helenan korvaa tuomari Kaarlo Rauta, isänmaallinen mies, joka selvittää sellaiset rikokset, joihin poliisit eivät pysty. Kukapa mies ei sellaisesta unelmoisi?