Myökki-Pyökki-metsän vapaamatkustaja

Muistan, kun isoäitini luki ääneen Thorbjörn Egnerin satukirjaa Myökki-Pyökki-metsän Hyppeli-hiirestä. Myöhemmin luin sitä omille lapsilleni ihmetellen, miten pikkulapsille niin sympaattinen hiirulainen tuntui aikuisesta niin itsekkäältä ja itserakkaalta. Hyppeli-hiiri ei kokoa toisten tapaan ruokavarastoja talveksi, vaan kulkee ympäriinsä etsien valmista pöytää, mihin istua. Kiitokseksi ateriasta kuokkavieras virittää laulun, jossa kehuu itseään. Hiiri syö toiselle tarkoitetun kakun, käy ruokavarkaissa ja toimii lapsenvahtina syöden kupunsa täyteen ja nukahtaen itse, oravaperheen lasten jäädessä valvomaan täydessä hepulissa. Lopussa sankari sentään pelastaa karhunpentu Pummelin ihmisten käsistä ja osallistuu metsän uuden lain säätämiseen. Se kieltää eläimiä syömästä toisiaan.

Omat lapseni kertoivat ällistyneensä huomattuaan isompina, millainen pummi Hyppeli-hiiri olikaan. Että lastenkirjan sankari voikin olla laiska ja egoistinen toisten hyväksikäyttäjä, kauniimmin sanottuna elämäntaiteilija, joka ei katso yleisten käytösnormien sitovan itseään.

Tästä voisi vetää yhteyksiä moneen suuntaan. Useissa taiteilijoissa on ripaus Hyppeliä, eikä vähiten narsismin ansiosta. Henry Miller käytti aikoinaan valtavasti työtunteja kerjuukirjeiden kirjoittamiseen ja lähettämiseen ystävilleen ja tuttavilleen. Hän myös pyysi 30-luvun Pariisissa ystäviään jakamaan “arkisen ateriansa” hänen kanssaan ja varasi kullekin oman viikonpäivän. Vastapalvelukseksi kestittäjät saivat nauttia keskustelusta Millerin kanssa. Mutta Myökki-Pyökki- metsä on siirrettävissä myös politiikkaan. Omia kovalla työllä kerättyjä varastojaan puolustavat ovat tosikkoja konservatiiveja siinä kun hiiri on radikaali idealisti, joka kannattaa kansalaispalkkaa kaikille, työpanoksesta riippumatta. Mietin, onnistuisiko Jussi Halla-aho lukemaan kirjaa tekemättä samalla hyppelikriittisiä reunahuomautuksia yksilön hyödyllisyydestä tai kuormittavuudesta yhteisölle.

Yrittäessäni selvittää lasten esittämää poliittista kysymystä pulaan joutuneiden euromaiden avustamisesta, turvauduin kirjallisuusvertaukseen. “No, ehkä Portugali ja Kreikka nyt toimivat vähän niin kuin Hyppeli-hiiri. Oppivatko ne sitten koskaan huolehtimaan itsestään, jos joku aina ne pelastaa itse aiheutetusta ahdingosta…” Sitten muistin itse juuri pyytäneeni ja saaneeni korotonta pitkäaikaislainaa toimimattoman kansantalouteni vakauttamiseksi. Totesin, että kysymys on joka tapauksessa sangen monimutkainen ja että siitä voi olla perustellusti monta mieltä.