Ulla Ora:
Ruotsissa on kohuttu Anne Swärdin tänä vuonna julkaisemasta kirjasta Viimeiseen hengenvetoon, joka ilmestyi suomeksi jo keväällä. Lyhykäisyydessään kirja kertoo haluaan kuuntelevasta ja vieteille antautuneesta vapaasta naisesta, taiteilijasta. Kirjan alkupuolella nainen on rakastunut teinityttö, mutta rakkaus ei toteudu fyysisesti, vaan jää muistoksi. Sen jälkeen nuori nainen matkustelee ja lähtee tuntemattomien miesten mukaan. Ainoa halun liikkeelle paneva voima voi olla miehen selän kaari. Kirjassa naisen aistinen maailma ja halun kohteet on kuvattu kauniiksi.
Sitä lukiessa herää kysymys, mikä ihmeen kohu moisesta asiasta vuonna 2011 syntyy, ja vielä vapaassa Ruotsissa. Siitä, että naisen halun vapaus on edelleen niin tabu? Platonin ajoista lähtien halu on ollut niin vahvasti ja luonnollisesti osa vain miesten maailmaa, että tämän lauseen kirjoitettuani hämmästelen sitä todella. Charles Baudelaire kirjoittaa teoksessaan Alaston sydämeni: “runous on pornoa”. Hän kirjoittaa siitä itse Pariisin alamaailmassa mitä kauneimmalla tavalla. Joseph Brodsky kirjoittaa esseessään, kuinka hän työmatkallaan ulkomailla vieraili ilotalossa sen sijaan, että olisi mennyt kuuntelemaan puuduttavaa kansainvälistä luentoa. Se, että mies menee viettiensä mukaan, on kautta aikojen ollut hyväksyttävää, jopa ihailtavaa.
Mutta miksi naiset lakoavat Don Juanin ja Casanovan jalkoihin, ja petetyksi tultuaan särkevät sydämensä sen sijaan, että lähtisivät itse maan tielle. Kuningas Salomo oli kaikkien naisten mies, mutta kuka nainen on historiassa nostettu kuningattareksi kaikkien miesten naisena.
Naiselle ei kunniaa viettien varaan heittäytymisestä ole julistettu, huora on huora. Mistähän tuo sana muuten on peräisin, kuinka maskuliininen kieli sen on keksinyt, ja miksi se niin itsestäänselvyytenä yhä vastaanotetaan. Ilotalo on kirjallisuudessa lähes poikkeuksetta miehisen ilon ja vallan, sekä yhteiskunnasta alamaailmaan suistuneen naisen kohtaamisen paikka. Ilotaloja ei ole milloinkaan perustettu naisille, ja sivistyneissä länsimaissahan ne on muutenkin kielletty. Netissä oli artikkeli, jonka mukaan Uudessa Seelannissa sellainen hanke oli vireillä, mutta kaatui uskonnollisten liikkeiden vastustukseen.
Jos naisen halu voisi vapaasti toteutua, niin valtarakenteet muuttuisivat, ja koko yhteiskunta voisi järjestäytyä toisella tavalla. Simone de Beauvoir puhui siitä ennen varsinaisen feministisen liikkeen alkua, mutta se ei toteutunut käytännössä. Valta on edelleen miehistä, vaikka vallassa oleva presidentti, yritysjohtaja tai upseeri on nainen. Sen täytyy jotenkin liittyä siihen, että nainen ei tunnista tai hyväksy vapaata haluaan, eikä sitä hyväksytä. Osa feministeistä käyttää energiansa miesten vihaamiseen sen sijaan että menisi miehiin.
Liian usein nainen liittää vapaankin halun tunteisiin, eikä lähde ohjaamaan sitä älylliseen ajatteluun, niin kuin mies luonnostaan on kautta aikojen tehnyt. On ehkä luonnotonta ajatella, että naisesta voi tulla mies, yhtä luonnotonta kuin että miehestä tulee nainen. Se kuitenkin on mahdollista, jos ajatellaan, että kaikissa ihmisissä on nuo kaksi sukupuolta. Jotenkin koko yhteiskunnan kehittymisen kannalta ne pitäisi havaita, ja ennen muuta se, mistä uusi tieto löytyy ja miten sitä voi käyttää. Taiteessa se on monelle itsestään selvyys, mutta miksi ei muualla?
Anne Swärdin kirjan takakansitekstissä lukee: ”nuoren naisen älyllinen ja aistillinen odysseia”. Ehkä se on hieman liioiteltu, mutta kertoo ainakin sen, että nainenkin voi katsoa maisemaa samalla tavalla kuin mies on tuhansia vuosia tehnyt, ja nähdä sen silti hyvin toisenlaisena.