Tiina Lehikoinen:
Koska kesä on aluillaan, ja ihmiset suuntaamassa pakaasit kainaloissaan kuka mihinkin, päätin kirjoittaa tässä blogimerkinnässäni matka-aiheisista muistoistani.
Matkat eivät aina mene niin kuin ne on etukäteen suunnitteltu, ja toisinaan suunnitelmat vesittyvät täysin. Yleensä matkustamisen kinkkisimmät kohtaukset koetaan tien päällä, kun sattuma astuu peliin, tarttuu auton rattiin tai virnistelee takapenkillä.
Surkuhupaisimpiin matkakokemuksiini sisältyvat erilaiset kohtaamiset junissa ja juna-asemilla. Kun matkustin Italiassa yksin 19-vuotiaana vanuin öisin rautateillä rinkkani kanssa ja tapasin toinen toistaan kummallisempia tyyppeja. Erityisesti mieleeni on jäänyt iäkas romanialaisnainen, jonka kanssa kavimme Anconan asemalla pitkän ja hitusen pitkästyttävän keskustelun Raamatun historiasta. Nainen oli oppinut puhumaan sekä englantia että italiaa TV:n välityksella, ja keskustelun aikana hänen pyhät hahmonsa muuttuivat pitkälti saippuasarjojen henkilöiden kaltaisiksi melodramaattisiksi arkkityypeiksi.
Samalla matkalla jaoin yöjunassa istumavaunun italialaisen MikaHäkkis-fanin kanssa, joka poltti lakkaamatta terästettyjä savukkeitaan ja kertoili kaikenlaisia formula-aiheisia tarinoita äänitehosteiden kera. Nukahdin varikkokierroksella.
Laivamatkoihin liittyvät muistoni eivat ole järin hilpeämpiä, mutta jollakin kierolla tavalla nekin avaavat uusia perspektiivejä ihmisyyden umpikujiin ja sivukäytäviin. Ollessani lukiossa vierailin eräänä vappuna ystävättereni luona Ahvenanmaalla, ja yölaivalla saaristomaisemista palatessani nukuin kansipaikalla. Alkuillasta huoneeseen tuli nainen, joka asetti pienoisalttarin kabinetin nurkkaan ja suoritti sarjan kumarruksia rukouksia mutisten. Toivuttuani tästä nukahdin muutamaksi tunniksi, kunnes heräsin parittelun ääniin. Discon sulkeuduttua eräät toisiinsa mielistyneet teinit olivat tulleet kansipaikkahuoneseen vehkeilemään. Arvaat varmaan alttarinaisen reaktion – valot syttyivät, vaatteet lensivät käytävään teinien kera ja seurasi sarja manauksia “Herran Jeesuksen Kristuksen Nimeen” (HJKN).
Juna- ja laivaliikenteen ohella hassunkuriset ja hitusen nolot sattumukset ovat varjostaneet myos ilmateitse suorittamiani reissuja. Eräällä aamulennolla nukahdin viisi kertaa viereisen pariskunnan syliin. Viimeisen uneen keikahtamiskerran jälkeen päätin ryhdistäytyä ja tilasin lukuisia kuppeja teetä, kunnes lentoemäntä mulkaisi minua oudosti. Pahaksi onneksi pariskunta majoittui samaan paikkaan kanssani ja tormäsin heihin kahden viikon ajan joka aamu aamiaishuoneessa kera teemukini.
Toinen, astetta surrealistisempi lentokokemukseni, oli paluumatkani Meksikosta. Atlantin yllä konetta ravistelivat turbulenssit, koneen vetävien tiivisteiden takia ihmiset kyhjöttivät penkeissään toppatakit päälla ja kaiken kruunasi tv-lähetys, joka käsitteli karhujen parittelua. Eeppistä, eiko totta?
Sokeriksi pohjalle matkustusmuistoihini voisi lisätä vielä viime öisen bussimatkailun Milanosta Marseilleen. Bussikuskit (joita autossa oli kaksi) eksyivät useamman kerran kartalta, ja kesti liki kaksi tuntia päästä ulos Milanosta. Lisäksi miehet remusivat keskenään koko yon (kenties kännissä) ja soittelivat ajo-ohjeita bussifirman toimistolta. (Tästä syystä meillä on kai Suomessa Eniro; myös kotoisille maanteillemme mahtuu bussikuskeja, joiden kartanlukutaidoissa olisi parantamisen varaa, silla palatessani kaksi vuotta sitten Haminasta opettamasta bussikuskitar unohti kaikki pienemmät pysäkit ja eksyi lopulta Lahden moottoritielle.)
Kenties seikkailuni voisi tiivistää siten, että matkoissa ei lopulta ole tärkeintä itse päämäärä vaan selkeimpinä muistiin painuvat sivupolut ja siirtymät.
Perheeni Lappiin suuntautunut matka vuodelta 1989 oli tästä oiva todiste. Istuin koko matkan asuntoauton etupenkillä filmaamassa maisemia, mutta 7-vuotiaan tarkkuudella säätimien asettelussa oli tapahtunut kömmähdys. Kotona videolaitteemme paljasti VHS:n sisällöksi viisi tuntia kuvamateriaalia etulasista, pyyhkimien viuhuvista sulista ja ajotien keskiviivasta. Juuri näin.