Hannimari Heino:
Monien sattumusten kautta käteeni osui roomalaisessa kirjakaupassa kirja, jonka vihreissä kansissa jokin vetosi heti. Vihreydestä piirtyi tuttu hahmo, tuo puistossa, aukioilla ja rantapenkereillä ohikulkijoita ja maisemaa häiriintymättä katseleva aristokraatti: penkki.
Jos italialaiskirjailijaa ja runoilijaa Beppe Sebastea (www.beppesebaste.com), on yhtään uskominen, tuo oman arvonsa tunteva hahmo alkaa olla katoava, jos ei luonnon niin ainakin yhteisöllinen vara. Penkit ovat uhanalaisia, jopa Italiassa, joutenolon, kuljeskelun ja katselemisen luvatussa maassa!
Sebasten sympaattinen opus Panchine – come uscire dal mondo senza uscirne (Penkit – kuinka poistua maailmasta poistumatta siitä) piirtää esiin sitä Italiaa, joka tuntuu täkäläisittäinkin kumman tutulta. Se on paikka, jossa kaikki hyödytön, määrittelemätön ja sattumanvarainen siivotaan pois.
Sebasten mukaan kyse on ennen muuta tuottamattomuudesta. Kuten siitä, ettei penkillä istuskelija poiki mitään välitöntä hyötyä kellekkään tai millekään – ja etteivät penkit itsessään tuota mitään. Niillä kun voi vielä toistaiseksi viivähtää ostamatta mitään, kuluttamatta sentin senttiä.
Silti ilmaisuus ei tee yksinomaan autuaaksi, päinvastoin, penkkeily alkaa olla kuin soppajonossa seisomista ja kohta enää niiden dolce far niente, joilla ei rahan lisäksi ole esimerkiksi sellaista asiaa kuin alituista kiirettä. Kun et pane tikkua ristiin, alat jo liukua kohti rajavyöhykettä, laitaa jonka yli tipahtaa sinne kuuluisalle toiselle puolelle.
Mutta katsokaa vanhoja, kohta sadan vuoden takaisia valokuvia ja kaupunkielämää! Suomessakin! Silloin vasta penkkeiltiin, ja se jos jokin oli keskiössä olemista. No, silloin aikaa oli tietysti niillä joilla sitä ei tänään ole, nythän penkit herättävät mielikuvia syrjäytyneisyydestä ja ulkopuolisuudesta. Kohta varmaan säälistä ja häpeästäkin. Voi penkkejä!
Ehkä sen takia viimeistenkin penkkien on ikään kuin pakko roikkua kiinni jossain turismin ideassa ja tähytä maailmaa nähtävyyksen kupeesta jo valmiiksi viitoitetuilta näköalapaikoilta. Tai sitten sairaalan tai vanhainkodin leipeiltä, missä ihminen kai sitten viimein voi lepuuttaa ihan luvan kanssa missä kohtaa maisemaa tahansa.
Mutta entä jos penkkejä olisikin ihan tavallisella mitäänsanomattomalla kadulla ja tienposkessa?
Niiin kuin bussi- ja raitiopysäkkienkin penkkejä, mutta ikään kuin ilman niiden antamaa kelpokansalaisuuden – jonnekin menossa olevan – oikeutusta. Pelkkiä penkkejä. Ilman ainuttakaan tekosyytä.