Särön tilanne on lähestulkoon inhottavan raskas: Vuosi vaihtuu kohta ja vuoden viimeisen numeron pitäisi hivuttautua uuniin, ja samalla muuttomiehet kolkuttelevat toimiston oveen. Ei, ei, me emme muuta täältä pois, kuiskaan niille oven läpi. Sanon Taidetehtaalle kyllä, keskustalle EI! Muuttomiehet häipyvät taas kerran vähin äänin. Mutta mutta, pakkoko se on sittenkin muuttaa Porvoonjoen taa, kun akvaariokalatkin on uuteen paikkaan jo siirretty, ja vesi myös? Lasikoppi huutaa sisuuksiinsa sielua.
Entä mihinkäs ovat vierähtäneet neljä viimeistä yötä? No Särön apurahahakemusten tekemiseen tietenkin. Hassua, että työn tekemisen ohessa joutuu aina silloin tällöin täyttämään papereita, joissa pitää seikkaperäisesti sekä kirjaimilla että numeroilla perustella työn mielekkyys.
Olisipa hauska seurata paperitehdasmiestä, joka työpäivän päätteeksi vääntää aamutunneille saakka lappusiin tekstiä: Tällä tavalla edistämme kirjoittavien ihmisten asemaa… eikun äh… kulttuuriosaamista… haluan maksaa itselleni palkkaa… tai ei sittenkään, kavereille vain…kyllähän minä työtäni rakastan… ja teitä byrokratian rattaiden pyörittäjiä vielä enemmän… rakkaat virkamiehet, katsokaahan, tässä on vajetta, ei… ei sittenkään, eihän meillä oikeastaan näin huonosti mene… laitetaan budjetin tulopuolelle vielä pari tonnia… raakapuuta… ei vaan paperia… hitto kun väsyttää… taidanpa vetää viivan tuon viimeisen lauseen yli… kalat kuivuvat veteen… ei vaan kuuluvat veteen…
Mark