Törmäsin eräänä jäätävänä sunnuntaina paikallislehdessä julkaistuun kolumniin, jossa kirjailija kertoi ikävistä hetkistä, jotka hän oli joutunut viettämään kustantamonsa markkinointiosastolla. Raha haisi kitkerältä, ja myyntiasioista puhuessa ajatukset vedettiin pois taiteen ytimestä.
Totisesti, raha on pahan hajuista ainetta, varsinkin kun se heilahtelee nenän edessä jonkun toisen ihmisen käsissä. Kyllä, totisesti, se saastuttaa taiteilijan mielen, se raha näet, vai tarkoittikohan kolumnisti sittenkin, että rahasta puhuminen saastuttaa.
Synkkä totuus on, että kyllä kustantamoissa pitää myös olla näitä markkinointi-ihmisiä, koska niitten ansiosta kirjailijan ei itse tarvitse kierrellä turuilla ja toreilla hengentuotteitaan kaupittelemassa, jolloin heidän pitäisi itse selitellä muille ja pahimmassa tapauksessa myös itselleen, miksi tämä teos on ostamisen arvoinen.
Myös Säröllä on oma pieni markkinointi- ja talousasiainhoito-osasto. Pienlehden businessmanagerointi lienee sitä näkymättömintä kulttuuriviljelytyötä: kovin harva tulee kiittämään, että ”kuule sinun ilmoitusmyynti- ja apurahavääntöjen ansiosta sain runoni näkyviin muutamalle sadalle ihmiselle, ja sitä kautta myös kustantamo x löysi runot, ja nyt tätä poikaa viedään, vai tyttökö minä olinkin, no hällä väliä. Kuule kiitos kiitos kun jaksat pärjäillä koiran virassasi heiveröisen isäntäsi talutuksessa, myydä mainoksia marginaalitaidetta esittelevään marginaalijulkaisuun, anoa almua säällä kuin säällä, sinä, jota en ikinä ennen ole tavannut.”
Pienlehden rahankerjuu- ja sielunmyyntikäden omistaja on itsekin lantiton, mutta hyvältä hänen kätensä tuoksuu. Lisättäköön vielä, että eivät kustantamoidenkaan myynti-ihmiset mitään taiteen vihollisia ole, kun he kerran suojelevat taiteilijoita — ja tämä on tottakin todempaa — joltain mikä haisee rahaakin pahemmalta, nimittäin rahattomuudelta. Ojentakaa kätenne, jos olette eri mieltä.
– Mark