Ruusuja, säröjä, verta

Kirjan ja ruusun päivänä Helsinkiä nuuhkiessani nenäni johdatti minut jälleen Akateemiseen kirjakauppaan, joka lienee maailman ainoita kasvittomia keitaita, ellei kyseisenä päivänä jaettuja ruusuja sitten lasketa kasveiksi.

Mukavaa sinänsä, että kirjailijoita haastateltiin lavalla, mutta kun yritin ottaa torkut karttaosaston mustassa nojatuolissa, kaupan joka soppeen leviävä puhe alkoi tuntua ärsyttävältä hölötykseltä. Sofi Oksanen tunkeutui unen ja valveen rajoilla tajuntaani, väsyneestä vastustelustani huolimatta. Hänen vakuuttava olemuksensa ja äänenkäyttönsä kuitenkin pehmittivät minut kiinnostumaan hänen tuotannostaan.

Laskeuduin kellariin toimistotarvikeosastolle, samalla kuunnellen Jukka Petäjän haastattelemaa Markku Envallia. Envallin sanoista muistan ainakin sen, että kaksoismerkitysten viljeleminen ja sanaleikit ovat runoudessa hyvin, hyvin vaarallisia. Varoitus virtasi suoraan suoneeni ja valaisi minut niin syvältä, että olin pudottaa kynäpenaalin, jota olin juuri hiplaamassa. Onneksi en sentään pudottanut sitä, koska se oli tehty lasista. Kaikkea sitä nykyajan boheemeille porvareille kaupataan. Ennen vanhaan penaalit olivat sentään nahkaa. Mutta toisaalta ennen vanhaan oli myös enemmän mustia autoja.

Envallin sanat tekivät vaikutuksen, äskeinen ei siis ollut ironiaa. En ole runoissani tai muuallakaan kirjallisessa maailmassani juurikaan harrastanut sanahassuttelua, mutta ne harvat kerrat, kun olen jälkeenpäin kohdannut vakavaan runouteen soluttautuneita kaksoismerkitysleikittelyjä, häpeä on ollut raastavaa. Akateemisessa oivalsin, että kyse ei ole kielellisestä kyvyttömyydestäni vaan lajityyppien yhteensopimattomuudesta. Kaksoismerkitysvitsailu kuuluu puheeseen, ei paperille. Blogista en vielä tiedä.

Penaaliossastolta siirryin arvatenkin runo-osastolle, jossa toiseen käteeni osui Anna Ahmatovan Valitut runot -teos, toiseen Tua Forsströmin kokoelma. Ahmatovaa tuossa edellä jo siteerasinkin (mustat autot), mutta Forsströmin teoksesta en enää saanut kamerakännykälläi kuvaa, koska laitteesta loppuivat tehot. Pari runoa sen sijaan teki aivoihini lähtemättömän vaikutuksen; lähtemättömän myös siksi, että vaikutus on tunnistamaton. En siis muista runoista mitään paitsi yhden kohdan, jossa puhuttin jotain sadevesikouruista ja niiden tärkeydestä. Luonnehtisin Forsströmiä tiheäsyiseksi, mutta monesta kohdasta kepeästi avautuvaksi runoilijaksi.

Runotuokion jälkeen kävelin kulttuurilehtiosastolle. Uudet Säröt olivat taas loppu. Sinänsä kivaa kun myynti vetää, mutta jostain kumman syystä toivoisin, että hyllyjä voisi myös täydentää, ilman monenmoisia pyyntöjä — varsinkin kun Särön kyselijöitä on kuulemma käynyt harvakseltaan. Pitäisikö siis sanoa, että myynti työntää?

Mutta pysynee se Akateeminen säröttäkin pystyssä. Vaikka toisaalta, mistäs sen tietää: takavuosina, kun Säröstä ei ollut maailmassa vielä hajuakaan, kävelin Akateemisen ohi, jolloin edellä kulkevan naisen
päähän putosi tiiliskivi. Seinä oli näemmä rapautunut. Nainen lakosi maahan verissäpäin. Olin tuolloin lapsi. Auttavia käsiä ilmaantui nopeasti monesta suunnasta. Onneksi.

Pitääpä muuten mainostaa, että Helsingissä uutta Säröä saa ainakin Lasipalatsin Kirja Kerrallaan -kaupasta ja Rosebudin kaupoista.

Mark Mallon