Tiina Raevaara:
Kirjailijan käyttäytymistä säätelevät lukuisat kirjoittamattomat säännöt, eräänlainen maan tapa. En tiedä miksi kirjailijan käytökselle ja työlle ylipäätään pitäisi löytyä sääntöjä tai dogmeja – ehkä luova kirjoittaminen ammattina on niin epämääräistä, että kirjailija kaipaa sääntöjä ja rajoja turvakseen.
Olen päättänyt, etten keksi minkäänlaisia sääntöjä, joita minun tulisi noudattaa. Ja jotta tämä ei muuttuisi säännöksi, päätän myös, että saan välillä keksiä sääntöjä ja noudattaa niitä, jos se kirjoitustyön kannalta on välttämätöntä. Tärkeintä on olla tekemättä päätöksiä, päätän.
Yksi sääntö, johon olen törmännyt, on se, että kirjaan ei saisi ollenkaan kirjoittaa luontokuvausta tai unia. Tätä sääntöä olen rikkonut täysillä alusta saakka – enhän minä juuri muuta kirjoitakaan kuin luontokuvausta ja unia. Minua kiinnostavat luontokuvaukset ja unet, niinpä kirjoitan niistä. (Ja unilla en muuten tarkoita omia uniani – niitä en ole koskaan kirjannut teksteihini. Kyse on siis kirjan henkilöiden näkemistä unista. Mutta jotta omista unista kirjoittamattomuus ei muuttuisi säännöksi, ehkä niistäkin pitäisi kirjoittaa.)
Toinen sääntö on se, että kirjailija ei saisi puhua omasta kirjoittamisestaan tai selittää omia kirjojaan. OMG, tätäkin sääntöä olen rikkonut ihan kybällä. Viime keväänä selitin oikein antaumuksella Teos-kustantamon blogissa sekä omaa kirjoitusprosessiani että romaaniani. Paikka kirjailijan helvetissä on nyt taattu!
Millaisia kirjailijantyötä ohjaavia sääntöjä te olette kuulleet?
BTW, olin pari viikkoa sitten kuuntelemassa Monika Fagerholmia proosa-klubi Prosakissa. Monika kertoi kirjoittamistyöstään (!) ja pohti Säihkenäyttämö-romaaninsa sisältöä (!!). Hänen tapansa kirjoittaa on varsin mielenkiintoinen: ensin hän kirjoittaa nopeasti ja tehokkaasti romaanille rungon, eräänlaisen ”kartan”. Sitä hän saattaa tehdä esimerkiksi kuukauden verran kymmenen liuskaa päivässä. Rungon valmistuttua hän alkaa tutkia hahmottelemaansa maailmaa kirjoittamalla. Tässä vaiheessa tekstiä syntyy aivan älyttömästi (”kaksi huoneellista”, sanoi Fagerholm), ja sitä saattaa löytyä vuosienkin jälkeen pinkoittain esimerkiksi matkalaukuista.
Monika Fagerholmin metodi kuulosti niin innostavalta, että jokaiselle yleisössä istuneelle kirjoittajalle taisi tulla valtava halu lähteä kirjoittamaan juuri siltä istumalta.
Onneksi kirjailijat rikkovat sääntöjä.